SaariHelvetti 7.-8.8.2020: Löydetty paratiisi?

SaariHelvetti on jo useampana kesänä rokannut Tampereen kuvankauniissa Viikinsaaressa, mutta allekirjoittaneella koitti neitsytmatka vasta tänä herran vuonna 2020 näille loppuunmyydyille karkeloille. Toki kaikki varmaan tietävät, että kuluva vuosi on ollut festareiden osalta erittäin kohtalokas ja moni takuulla jännitti tassut hiessä mikä on SaariHelvetin kohtalo – mutta niin vain monen mutkan jälkeen kansa pääsi kuin pääsikin nauttimaan edes yhdestä raskaamman rokin festivaalista!

Perjantai 7.8.2020

Olin valmistautunut; urheilujuoma – check, matkalaturi – check, aurinkorasvasta kiiltävä iho – ou jes! Nohevana poikana olin jo edellisenä iltana käynyt Jack the Roosterissa hakemassa kahden päivän festarirannekkeen, jotta ei tarvitsisi Laukontorilla rannekkeiden vaihtopisteelle jonotella. No, tietenkin onnistuin perjantaiaamuna absurdissa suihkuonnettomuudessa saamaan rannekkeen poikki ja piti sitten loppujen lopuksi hakea uusi satamasta.

Treffattiin mediakollegoiden kanssa ja Hopealinjojen sulavalla botskilla päästiin ensimmäisellä rahvaalle tarkoitetulla laivavuorolla (meitä ennen lähti VIP-asiakkaiden paatti) matkaamaan festaria kohti. Tämä oli itselle myös ensimmäinen kerta ko. aluksilla sekä reissu Viikinsaarelle ylipäätään, joten ilmassa oli uutuuden tunnetta! Laivaan astuessa kaikille asiakkaille jaettiin oma henkilökohtainen käsidesipullo, samoin suojamaskin sai niin halutessaan.

Kuva: Raisa Krogerus

Saarelle rantauduttuamme aloin haistella saaren palveluita sekä tiluksia, mutta tässä vaiheessa päälavan edustalle ei vielä päässyt. Ihmisen perustarpeet pääsivät yllättämään jo tässä vaiheessa, joten kävin täyttämässä massukkaani Vegemin seitankebabilla sekä yhdellä virvoikkeella. Huomasin, että käsidesipumppuja oli aikalailla kaikkialla aluetta. Hyvä, ihon luontaisille bakteereille koittaa harmageddon ja koronalle turpaan! Muonituksen jälkeen ei mennyt enää kauaakaan kunnes ensimmäinen artisti Detset kapusi kakkoslavalle, Inferno Stagelle.

Detset

Detset asteli lavalle hämmentävän rimjob-aiheisen potpuri-intron saattelemana. Bändin habituksesta ounastelin modernia metallia (jösses että vihaan tuota termiä!), eikä intuitioni täysin väärässä ollut. Hyväntuulinen yhtye tarjoili monipuolista raskasta musiikkia mistään genrerajoituksista välittämättä ja oli juuri tästä seikasta johtuen erinomainen valinta aloittaa Viikinsaaren hevipirskeet. Myös ilman korvasuojaimia voluumit olivat kakkoslavan edessä siedettävä, eivätkä tärykalvot räjähtäneet.

Kuva: Raisa Krogerus

Tässä vaiheessa erikseen on mainittava festareita jo toista kesää peräkkäin juontava Stella Polaire, jonka spiikkaukset olivat informatiivisia sekä jämäkän ammattimaisesti hoidettuja; muistuteltiin niin korona-asioista, saarella olevista ampiaisista sekä (veden) juomisen tärkeydestä. Stellan esittelemänä päälavan, Kaaoszine Stagen, pääsi korkkaamaan nokialainen Atlas.

Atlas

Atlas soittaa omien sanojensa mukaan northcorea, vaikka omaan päähäni tulivat mieleen metalcore/deathcore-hommelit näistä jäbien soittamista tykittelyistä. Yhtye oli pukeutunut koordinoidusti revittyihin mustiin kledjuihin ja kaikilla taisi olla tatuointeja päästä varpaisiin. Atlaksen esiintyminen oli energistä ja raskaan metalcore-murjonnan väliin kuultiin myös hienoja puhtaita lauluja basisti Leevi Luodon suusta. Vokalisti Patrik Nuorteva lähetti myös Pitkäniemen päivystykselle terveiset. Yleisöä oli tässä vaiheessa jo mukavasti ja heille näytti meininki maistuvan, mutta itse liukenin takavasemmalle noin viidennen biisin kohdalla.

Kuva: Raisa Krogerus

Muun muassa Amoralista tunnetun Ben Varonin vuonna 2018 perustama Oceanhoarse starttasi oman settinsä reippaasti ja Veeti Kalliota muistuttava vokalisti Joonas Kosonen äimistytti laulupalkeillaan. Tässä kohtaa pistin myös merkille keltaisen rumpusetin. Todella makea ilmestys! Kakkoslavan baarijonolle jonottaessa seurasin yhtyeen energistä esitystä lavarakenteiden läpikuultavien kankaiden läpi ja huomasin myös lavalla olevat korokkeet sekä pienet portaat, jotta laulaja ja kielisoitintaiteilijat voivat välillä tehdä cooleja rock-poseerauksia niiden kanssa.

Oceanhoarse

Aurinko paistoi paahtavasti suoraan päin Oceanhoarsen pläsiä, joten voin vain kuvitella kuinka kuumaa lavalla oli soittaa jos yleisön puolella oli jo erittäin lämmintä. Oceanhoarse soitti myös Slipknotilta lainakappaleen “Duality” ja lisäksi kuultiin bassosoolo! Hyvältä kuulosti musiikki ja meininki oli kaikin puolin makkeimmillaan.

Kuva: Raisa Krogerus
Kuva: Raisa Krogerus

Bloodred Hourglass on aina ollut bändejä, joista näkee ja kuulee juttuja jo lähes joka puolella, mutten ennen tätä keikkaa ollut kertaakaan heidän musiikkiaan kuunnellut. Ilmeisesti tässä vaiheessa jo erittäin runsaslukuiseksi kasvanut yleisömäärä on tehnyt enemmän työtä tällä saralla, sillä yhtye oli selkeästi odotettu vieras. Järkyttävä pelko iski, olenko kenties missanut jotain mieletöntä? Yleisön massasta johtuen koin varmuudeksi ensimmäistä kertaa laittaa suojamaski naamalle.

Bloodred Hourglass

Luulin että kireät kauluspaidat olisivat melodisilta death metal -bändeiltä jääneet viimeistään edelliselle vuosikymmenelle, mutta niin vain tämä tyyli edelleen porskuttaa. Muotiseikat annettakoon tällä kertaa anteeksi, joten tarkastellaanpas yhtyeen soittamaa musakkia. Totean, että ei pöllömpää ja bändillä näyttää olevan hyvä meno lavalla, kuten yleisesti tähän saakka kaikilla on ollut. Koronan takia nämä festarit ovat monelle bändille yli puoleen vuoteen ensimmäinen kerta jälleen elävän yleisön edessä. Nähtiinpä keikan aikana myös illan kenties eka koronapitti!

Kuva: Raisa Krogerus

Kakkoslavalle könysi vanha kunnon Rotisko, eli koko kansan Rotten Sound – tuo legendaarinen suomalaisen lippisgrindcoren lippulaivayhtye. En ole yhtyettä juuri kuunnellut sitten vuoden 2006 “Consume To Contaminate” -EP:n jälkeen saati lavalla nähnyt, mutta reilut 14 vuotta eivät tunnu missään. Rotten Sound on edelleen Rotten Sound. Pakko myöntää etten erottanut uusia biisejä vanhoista keskenään, paitsi silloin kun hieman jo humaltuneen oloinen Keijo Niinimaa ilmoitti seuraavan kappaleen olevan “Targets”, tuo itselle se kaikkein tunnetuin Rotiskoiskelmä. Samanlaiseen tuliseen grindcore-kiiman vimmaan ei aurinkoisena iltapäivänä päästy kuin joskus vuonna 2005 Lutakon pimeydessä samalla kun podet korvatulehdusta. Oi aikoja, oi tapoja!

Rotten Sound

En tähän päivään mennessä ymmärrä Ruoskan suosiota. Se on itselle ollut aina vain “köyhän miehen Rammstein” eikä viime vuoden John Smith -festareilla näkemäni keikka muuttanut mielipidettäni, pikemminkin vahvisti sitä! Siispä bändiä sen enempää häpäisemättä päätin tällä kertaa käyttää heidän soittoaikansa kavereiden moikkailuun.

Ruoska

Tuli samalla myös hetki naureskeltua Muija ja Tosimuija -stand-up -esitykselle, kun Anitta “Iso A” Ahonen heitti hyvää läppändeerusta kolmannella Rock ‘n’ Tits -lavalla. Mukavaa että festareille otetaan myös erilaisia sideshow-esityksiä juuri komedian ja burleski-esitysten verran. Ikävä kyllä itse missasin burleski-taiteet, samoin Netta Skogin sooloharmonikkasetit sekä bingon. No, toisella kertaa sitten!

Kuva: Raisa Krogerus

Olen ollut hieman pimennossa pakanametalliskenestä, sillä olin siinä uskossa että Brymir on jälleen yksi folk/pakana-bändi Färsaarilta, Islannista tai Ruotsista. Ihan Helsingistä he vain ovat. “Ne tekee hyvin sen mitä ne tekee!” sanoi eräs veikkonen kaljoitteluseurueestamme kakkoslavan pöydän äärellä. Mitä sieltä istuskellestani bändiä kuuntelin, voin todeta samaa – hyvältä kuulosti.

Brymir

Vuoden Hämmentävin Outro -palkinto menee myös Brymirille, sillä bajamaja-reissustani tuli ikimuistoinen Benny TörnroosinRohkeus voittaa” kappaleen kajahtaessa soimaan. Kappaleen tunnistavat kaikki ketkä lapsuudessaan palvoivat Muumipeikko ja Pyrstötähti -elokuvaa. “VOI VIELÄ PALJON USKALTAA, VOI MUUMILAAKSOON PIIPAHTAA!!!” ulvoin teoksen mukana bajamajassa asioitani toimittamassa.

Kuva: Raisa Krogerus

Saniteettitiloista muutama sananen. Jo päivän alussa kiinnitin huomiota, että bajamajoja ei mielestäni ole kovinkaan paljoa muihin festareihin verrattuna. Jännäksi kävi, että tuleeko paljon jonoja vai miten tässä oikein käy. Bajamajoja sekä muutamia vesivessoja käytiin desinfioimassa ja tarkastamassa säännöllisen väliajoin, mikä oli myös upea suoritus järjestävältä taholta. Saas nähdä tuleeko tästä uusi normaali festareilla sitten kun pandemia on selätetty.

Kuva: Raisa Krogerus

Tosiaan, festarialueen molempien lavojen edustoille sekä baarialueelle oli tuotu koronan takia satoja pöytäryhmiä penkkeineen päivineen, ja tämä jos mikä oli maailman mainioin asia kun lähes varmasti sait aina istumapaikan jos alaselkää tahi räpylöitä alkoi kivistämään seisoskelu. Kyllä sitä tuli roudareita muisteltua kiitollisena 7,5 € kaljaa kallottaessa, heidän hikensä ja haban kolotuksensa eivät koskaan unhoitu!

Ensiferum

Perjantain pääesiintyjän pallilla oli suuri ja mahtava Ensiferum. Itse olen jääräpäisesti ollut kuuntelematta yhtyeeltä mitään Jari Mäenpään otettua ritolat bändistä, eli on tästä jo tovi vierähtänyt. Muu yleisö on selkeästi allekirjoittanutta avarakatseisempaa ja Enska veti ihmismassoja magneetin tavoin päälavan edustalle. Hengitys suojamaskin takana tiheni.

Keikan loppupuolen aikana tuli vahva tunne, olenko taas jäänyt jostakin paitsi, ja mietin että olisiko vettä virrannut jo riittävästi oman mentaalisen puritanistisiltani alta, jotta bändin post-Mäenpää aikaiselle materiaalille antaisi… mahdollisuuden?!

Ensiferum esiintyi ratsastettujen mailien tuomalla varmuudella ja ammattitaidolla, yleisö lauloi kappaleiden mukana (itsekin olin aivan messissä legendaarisen “Lai Lai Hei” -biisin aikana). Bändin uusin tulokas, kiipparisti Pekka Montin hoiti myös puhtaita lauluosuuksia ja jestamandeera sentään miehestä lähteepi ääntä! Huikeaa! Pekalle porkkanaa ja yhtyeen karheista lauluista vastaava Mäenpään manttelinperijä Petri Lindroosille taas raippaa, sillä hän hoiti välispiikkejä muka-rajun “rähinäsuodattimen” läpi eikä omalla puheäänellään. Tämä on asia mitä en live-tilanteissa anna juuri kenellekään anteeksi.

Wheel

Wheel on tosi hyvä, vähän kuin Tool!” minulle sanottiin aikaisemmin päivällä. Ensiferumin jälkeen etsiessäni ystäviäni tuli samalla myös hetkeksi katsastettua jo pimentyneessä yössä pitikö väitteet paikkaansa. “Vähän kuin Tool”… ja paskanmarjat, tämähän on kuin tismalleen kuuntelisi “Lateralus”-levyä aina rumpusoundeja sekä vokalistin maneereita myöten! Toki myönnän että bändin soundit olivat todella hyvät ja tunnelma valoshown kanssa oli toismaallinen. Mutta jeah, pastissibändejä en vain pysty itse sulattamaan, koska päässäni pyörii vain kysymyksiä joista vahvin on yksinkertainen “MIKSI?!” Siispä, tässä vaiheessa kavereiden kanssa laivajonoon ja vajaan tunnin venailun jälkeen olimmekin jälleen maissa. Aika mennä varikolle nukkumaan ja keräämään voimia seuraavan päivän koitosta varten.

Kaiken kaikkiaan perjantai oli oikein rattoisa juhlapäivä, ja festivaalien riemu oli käsinkosketeltavaa niin yleisön kuin bändien osalta. Muistaakseni jokainen yhtye välispiikeissään jollain tavalla kehotti ihmisiä pitämään hauskaa sekä mainitsi siitä miten live-musiikkia ei voi enää ottaa itseisarvona. Aamen.

Lauantai 8.8.2020

Ah, viimeinen (ja samalla toinen) festaripäivä on aina yhtä kuin pääpäivä. Laitetaan silmät kiinni, katsotaan aurinkoon ja nautitaan pääpäivän tunnelmista – aina siihen asti kunnes ampiainen pörisee naamalle ja sitten pitää luikkia karkuun! Amppareita sun muita pörriäisiä saarella kyllä kuhisi! Irrationaaliset pelkoni sikseen, ja lähdetäänpäs muistelemaan mitä kaikkea SaariHelvetillä oli suunnitelmissa päidemme menoksi.

Kuva: Raisa Krogerus

Aurinko helli juhlakansaa jälleen, kun Horizon Ignited aloitteli toimintaansa kakkoslavalla. Yhtyeen musiikki oli monipuolista tykitystä, aivan kuten edellisen päivän avaaja Detsetillä. Vähän taas kaikille jotain. Todella jees. Harvoin näkee suomalaisten muusikoiden olevan välispiikeissään niin rentoja ja aitoja rupatellessaan toisilleen sekä yleisölle.

Mors Principium Est

Kaaoszine Stagen avasi Mors Principium Est – bändi, jolta olen kuullut yhden biisin joskus yläasteella kun Windows Messengerillä kaveri lähetti minulle mp3-tiedoston. Eli tiedän ainakin yhden kappaleen, jota en muista! Bändi kun astelee lavalle hieman viiveellä laitetun intron jälkeen, mietin hiljaa mielessäni “onko se melodinen death metal -bändi ollenkaan jos ei ole mätsääviä mustia kauluspaitoja?” No joo, hekoheko höhhöh, keskitytäänpä taas musiikkiin. Morsien musiikki oli sitä itseään, melodista dödistä ja kuulosti  jees -meiningiltä, mutta en voinut kuin ihmetellä miten käppäiseltä vokalisti Ville Viljasen örinät kuulostivat. Kaverini, jolle yhtye ei myöskään ollut entuudestaan tuttu, mietti aivan samaa. Liekö Viljasella ollut huono örinäpäivä, äänihuulet kylmänä vaiko mikä homma? Asialle piti ottaa vertailukohdaksi bändin levytetty materiaali sekä muutamat liveklipit Youtubesta todetakseni, että niitä parempiakin päiviä on, ja olihan niitä!

Morsin rämpytellessä lavalla oli aika hieman tankata pöperöä ääntä kohti, joten päälavan viereisestä safkakojusta vaihdoin digirahaa lautaselliseen nacho supremeä kasvisvaihtoehdolla. Siinä sitten samalla kun kauhoin tassuillani nachoja kitaani, pohdiskelin että sormiruoka ei ole ehkä se kaikkein kosherein vaihtoehto näinä COVID-19 runtelemina aikoina. Kosteuspyyhkeet ja uusi käsidesipullo, joka menolaivalla annettiin, olivat kuitenkin pelastukseni!

Kuva: Raisa Krogerus
Kaunis Kuolematon

Kaunis Kuolematon on jälleen yksi lisä itselle entuudestaan tuntemattomien bändien listalle (pitäisikö sitä alkaa kuuntelemaan muutakin kuin vain Beheritiä…?). Bändin synkästä tunnelmoinnista tuli mieleen Swallow the Sunin alakuloinen raskaus, mutta ans kattoo kun kitaristi Mikko Heikkilä avasi suunsa ja Inferno Stagen edusta resonoi hänen upeasta puhtaasta äänestään! Tässä vaiheessa aloin miettiä, mitä sillä örinällä enää tekee? Vaikka Olli Saakeli Suvanto örisi mukiinmenevästi, niin Heikkilän puhtaiden jälkeen ei örmellys tuonut omaan makuuni bändin musiikkiin mitään lisäarvoa. Täytyy vielä levyltä kuulostella yhtyettä, sen verta jäi kuitenkin positiivinen maku suuhuni.

Wolfheart

Päälavalla kuultiin jälleen kotimaisen melodisen death metalin keskisuuria(?) nimiä kun Tuomas Saukkonen & kumppanit nousivat lauteille Wolfheart-nimikkeen alla. Tuntui aluksi että onko lavalla nähtävä symmetria harkittua vaiko sattumaa, kun kakkoskitaristi ja basisti näyttivät lähes identtisiltä hiusten pituutta sekä naamakarvoitusta myöten – jopa moshaaminen oli synkronoitua ja lähes peilikuvana! Ollaanko rock ‘n’ rollin vaaravyöhykkeellä jos tälle linjalle lähdetään? Yhtye soitti todella tiukasti (rumpalin tykityksessä koko setti heilui seismisesti) ja materiaali oli selkeästi keskivertoa parempata vöyhötystä eikä välispiikkejä kuultu. Ainoastaan yhden spiikkauksen koin ja sekin oli käytännössä myyntipuhe merchandise-kojulta löytyvistä bändin tuotteista! Ymmärrän kyllä täysin tässä 2020 sekoilussa, että esiintyvät taiteilijat tarvitsevat tulonlähteitä.

Ns. krääsän myyntikojuja ei festareilla ollut muutamaa telttaa enempää, ja harmikseni en ollut niiden ensisijaista kohde- saatikka kokoyleisöä – nopealla mulkaisulla noin 90% myyninssä olleista tuotteista oli naisoletetuille tarkoitettuja gootahtavia asusteita. Olisi ollut kerrankin mukavaa lähteä festareilta takataskussaan uudet diaboliset sukkaparit, mutta auttamatta liian pieniä olivat meikäläisen tammen paksuisille nilkoille.

Vorna

Vornalta osasin odottaa vähintään jotain elämää muuttavaa kokemusta, sen verran paljon kuulin ennakkoon hehkutusta ko. yhtyeestä ennen heidän näkemistään. Kaava on jo tässä vaiheessa tuttu, eli levyltä en ollut kuullut heiltä nuottiakaan. Rumpusetti oli huikea, kun näyttivät siltä kuin olisivat puusta tehtyjä, todella makeita. Yleisö oli Vornan musiikissa mukana, kädet viuhtoivat ilmassa musiikin tahtiin – kyllä tamperelaisella yhtyeellä on paikallisia faneja läsnä! Pakko kuitenkin myöntää, että itseni bändi jätti kylmäksi. Eväni eivät liikahtaneet. Kreikkalainen ystäväni vieressä tokaisi, että ulkomailla olisi hyvin karkeasti yleistäen käsitys siitä, että suomalainen metalli on geneerisesti juuri Vornan näköistä ja kuuloista musiikkia. Tiedä häntä sitten.

Kuva: Raisa Krogerus

Loppuilta meni itselläni sitten suurimmalta osin ystävien kanssa seurustellessa sekä kippistellessä, bändejä tuli kuunneltua enimmäkseen sivukorvalla tai sitten ihmeteltyä 1-2 biisin verran. Fear of Dominationia katsoin kuitenkin 3-4 biisiä, lähinnä vain kokeillakseni ymmärtäisinkö nyt paremmin mistä kaikessa on kysymys viime vuoden John Smith -keikkaan verrattuna. No, tämän perusteella tuomio on lähes sama kuin Ruoskan kanssa – FoD on itselle lähinnä köyhän miehen Turmion Kätilöt, Kätilöiden serkku tai jotain sellaista.

Fear of Domination

Hyvin sisäsiittoinen meininki, kun yhtyeen mieslaulaja Saku Solin vieläpä on Kätilöiden “uusi” kakkosvokalisti. Naislaulusta vastaavalla Saralla taas on hyvä, monipuolinen ääni. Pidin myös siitä kappaleesta jossa lauletaan “Antakaa meidän hengittää”, mutta noin muuten ei ole minun muumimukillinen tequilaa tämä musiikki.

…And Oceans

…And Oceans oli ainoa bändi jota varsinaisesti odotin näkeväni, mutta paikan päällä sain kuulla että “siinähän laulaa nykyään se Finntrollin laulaja”, eli Mathias Lillmåns. Ääh. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun jonkun bändin vokalisti on mennyt huomaamattani vaihtumaan ja vasta keikkapaikalla huomaan asian vain kaivatakseni sitä edellistä. Omassa päässäni …and Oceans oli yhtä kuin sen edellinen vokalisti Kenny, joten se että hän ei ole lavalla latisti omia odotuksiani raskaalla kädellä. Eipä siinä, kyllä Lillmåns oli mies paikallaan ja sopi yhtyeeseen, mutta jotain jäi itseltä puuttumaan. Muutaman kappaleen jälkeen keskityinkin vaihtamaan kuulumisia opiskelijatoverini kanssa.

Kuva: Raisa Krogerus

Omnium Gatherumin missasin totaalisesti, mutta kuulin päälavan kauimmaisista pöydistä kun soittivat DeathinCrystal Mountain” ikivihreän! Siitä nostan heille hattua, enempää en valitettavasti osaa kommentoimaan heidän keikastaan. Onneksi valokuvaajamme Raisa oli ottamassa teistä kivoja kuvia. 🙂

Omnium Gatherum

Tässä vaiheessa iltaa, eli joskus klo 20-21 välillä, edellispäivän pohdintani bajamajojen riittävyydestä saivat vastauksensa; kopit vedettiin huomioteipillä kiinni koska olivat täyttyneet ihmisten eritteistä. Tsaijaijai, eli toisin sanoen alue olisi loppujen lopuksi kaivannut jokusen kopin lisää.

Kuva: Raisa Krogerus

King Satanin muutaman kerran jo livenä nähneeni tiesin mitä odottaa, ja meininki näytti edelleen olevan samaa saatanallista industrial-humppaa. Illan kolmesta musiikillisesti lähes identtisistä yhtyeistä King Satanin musiikki on itselle kaikkein mieluisinta, ja kyllä se ”Satanized (Praise Hail Satan!)” hitti siellä edelleen komiasti raikasi.

King Satan

Turmion Kätilöt ne taputtelivat festarit pääesintyjän elkein finaaliin, ja jos on kerran nähnyt Kätilöiden keikan on nähnyt ne kaikki, näin ainakin itse asian koen – ainoastaan välispiikit muuttuvat. Tiedän, nyt ammutaan kovia ammuksia, mutta näin vain ne oman marjapuskan marjat ovat. Yleisö oli aivan pähkinöinä, joten demokraattisen valtion mukaan enemmistö on oikeassa ja minä olen väärässä.

Turmion Kätilöt

Kätilöiden puolen välin tienoilla lähdimme pikkuhiljaa luikertelemaan kohti paluulaivaa viime öisestä viisastuneena. Tämä tarkoitti myös sitä että MyGrain jäi katsastamatta kokonaan, mutta heidän soundcheck kuulosti rajulta! Jälleen kerran Raisa jaksoi meikämatruusia pidempään ja otti todella coolei fotoi!

MyGrain

Yhteenveto

SaariHelvetti 2020 opetti minulle monia asioita. Ensiksi, minulla on paljon uutta ja vanhaa musiikkia kuunneltavana. Toiseksi, industrial metal -sekoilut halpoine Jokeri-naamamaaleineen ei ole minulle. Kolmanneksi, SaariHelvetti on festivaalina aivan saatanan hyvin organisoitu (pientä bajamajagatea lukuunottamatta), josta järjestävä taho Nem Agency Oy ansaitsee suurimmat aplodit ja kolminkertaiset “Eläköön!” huudot! Viikinsaari on mitä otollisin ja ihanan idyllinen saari hevimörköjen viikonlopun leikkikentäksi sekä paratiisiksi, missä niin ihmiset kuin sorsat voivat elää sulassa sovussa keskenään.

Kuva: Raisa Krogerus

Aivan varmasti olen näissä Baphometin bakkanaaleissa
mukana myös vuonna 2021!

Teksti: Janne Lesonen
Kuvat: Raisa Krogerus ©Metalliluola

2 KOMMENTIT

  1. Eipä Vornan esiintymisten kuulukaan avautua, jos ei ole heidän albumeita kuunnellut ”nuottiakaan”. Tarkoituksena on ymmärtää lyriikoita vähän syvemmällä tasolla.

JÄTÄ VASTAUS

Kommenttisi
Pistä nimesi tähän