Running Wildin hyvän ja pahan taistelua luotaavan albumitrilogian ensimmäinen osa ”Masquerade” ilmestyi 1990-luvun puolivälissä ja onnistui vaikeana aikana nostamaan yhtyeen kurssia pienen suvantovaiheen jälkeen.
Bändiä luotsanneen Rock’n’Rolf Kasparekin mukaan levy taltioitiin edeltäjäänsä ”Black Hand Inn” verrattuna nopeasti kuudessa viikossa, sessioiden soljuessa eteenpäin kitkatta sekä ilman suurempia ongelmia. Keulamies kertoo saatesanoissa tämän johtuneen etupäässä siitä, että ensimmäistä kertaa muu kokoonpano suostui hoitamaan hommat palkkatyöläisinä ja jättivät mielellään Kasparekin yksin kääntämään merirosvolaivansa ruoria haluamaansa suuntaan. Taustalla saattoivat olla myös yhtyeen tulehtuneet välit levy-yhtiö Noisen kanssa ja kiire saada viimeinen sopimusvelvoite ulos, jotta vaihdos muihin maisemiin voitiin tehdä.
Nelimiehinen yhtye on kiistatta hioutunut hienosti yhteen soittavaksi koneeksi, jonka energiataso on ihailtavan korkealla. Kuten edellisen levyn kanssa, alkuperäinen versio on edelleen suositus, sillä remasterilla on merkillisiä virheitä kuten raivostuttavaa kaikua ja efektejä erityisesti Jörg Michaelin virvelisoundissa.
Joka tapauksessa itse musiikki toimii takuuvarmasti. Ylipitkän ja suoraan sanoen turhan intron jatkeeksi nimikappale tekee asiansa selväksi heti lähtötelineistä. Kuuntelija tunnistaa Running Wildin tavaramerkit välittömästi. Michaelin voimakas soitto hallitsee sovituksia ja Rolfin sekä Thilo Hermannin kitaravalli vyöryy eteenpäin vastustamattomasti.
”Evil” lienee yleisin termi tässä ja sanaa viljellään jatkuvalla syötöllä läpi albumin. Tämä näkökulma ei ole uusi edes Running Wildin osalta, vaan aiheesta oli veistetty tarinaa jo pitkin 1980-lukua ja käytännössä jokaisella bändin studiolevyllä. Kuten kaikilla parhailla tuotoksillaan, ryhmä toimittaa asiansa niin vakuuttavasti, ettei satunnaisia lyriikoiden korniuksia pahemmin ehdi pohtia.
Albumi keskittyy kolmen kärkiesityksen ympärille, avaaja ”Masquerade”, biisilistan keskeltä löytyvä ”Lions Of The Sea” sekä päätöraita ”Underworld” kuuluvat Running Wildin diskografian parhaimmistoon. Näistä mahdollisesti kaikkien kruununa on ”Lions Of The Sea”. Merten leijonat seilaavat ympäri riuttojen ja kivien sellaisella vimmalla, ettei kappaleen lukemattomia kertoja kuultuaan voi koskaan olla heristämättä nyrkkiä. Se, että viimeisten vuosikymmenien aikana konsertissa tämän (tai 4-5 muun vaihtoehdon) sijasta settiin on valittu auttamattomasti jalkoihin jäävä ”Metalhead”, on edelleen käsittämätöntä.
Poikkeuksellisesti tällä albumilla Running Wild ei tarjonnut mahtipontista eeposta viimeisellä kappaleella, vaan ”Underworld” on klassinen ja ulja, loistavien riffien varaan rakennettu 5-minuuttinen täysosuma, jonka ainoa synti on samalle raidalle ahdettu minuutin puheosuus lopussa. Paha on nuijittu maan alle jo minuutteja aiemmin, joten tämän alleviivaaminen Rolfin horinoilla on jo hölmöä.
Näiden kolmen vedon ohella meno on lähes läpi koko albumin laadukasta ja 53 minuutin kestollaan sekä intensiteetillä ”Masquerade” nousee lähelle kiitettävää tasoa. 1990-luvulla Running Wild ei tehnyt käytännössä lainkaan virheliikkeitä, jonka vuoksi ”Masquerade” jää väkisin pieneksi väliinputoajaksi. Sen huono onni on sijoittua epäilemättä kahden yhtyeen top-3-pitkäsoiton ”Black Hand Inn” sekä ”The Rivalry” väliin. Muutama vaisumpi kappale sekä aavistuksen pehmeämpi tuotanto pudottaa väkisin aavistuksen osakkeita.
8+/10
Ville Krannila
1.The Contract / The Crypts Of Hades
2.Masquerade
3.Demonized
4.Black Soul
5.Lions Of The Sea
6.Rebel At Heart
7.Wheel Of Doom
8.Metalhead
9.Soleil Royal
10.Men In Black
11.Underworld
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}