Maaliskuussa 1974 julkaistiin englantilaisen Queenin toinen albumi, joka kantoi yksinkertaisesti nimeä ”Queen II”. Bändin yhtyeen mukaan nimetty debyytti oli ollut menestys, joka nousi brittien albumilistalla aina sijalle 25.
Ennen uuden LP:n äänityksiä Queen lähestyi David Bowieta tarjouksella olisiko herra kiinnostunut tuottamaan levyn. Bowie kieltäytyi omiin kiireisiinsä vedoten ja tuotannosta vastasi kaksikko Robin Geoffrey Cable ja Roy Thomas Baker. Jälkimmäisestä tuli myöhemmin tärkeä hahmo bändin historiassa.
”Queen II” (ja levyn valkoinen a-puoli) käynnistyy lyhyellä ”Procession”-instrumentaalilla, josta Brian Mayn tavaramerkkinä tunnetut kitaraorkestraatiot varastavat pääosan. May itse kutsuu kappaletta hautajaismarssiksi. Brianin kirjoittama ”Father To Son” on mahtipontinen teos, josta löytyy heavy metalliin kallellaan olevia osioita, progressiivisia hetkiä sekä rauhallisia pianon varaan rakennettuja pätkiä.
”White Queen (As It Begins)” on jälleen Mayn sävellys ja nyt sukelletaan syvälle 1970-luvun progetunnelmiin. Akustista kitarointia, sitaria, komea kitarasoolo ja yleensä osia vaikka muille jakaa. Komea sävellys, jonka Freddie Mercuryn mahtava laulusuoritus viimeistelee.
”Some Day One Day” jatkaa Mayn kappalelinjaa ja mies hoitaa myös lead-vokaalit. Folk/akustinen Led Zeppelin on ensimmäinen vertailukohde. Kitarointi on hienoa, mutta Freddien laulamana sovitus olisi komeampi. Tosin ei Mayn vokaalisuorituksessa ole mitään vikaa.
Levyn ensimmäisen puolen päättää rumpali Roger Taylorin säveltämä ja laulama ”The Loser In The End”. Raita käynnistyy (luonnollisesti) rummuilla ja jälleen Led Zeppelinin vaikutus on selvä, ei vähiten rummuissa. Taylor selviää vokaaleista komeasti ja Mayn kitarointi, sekä biisin groove ovat loistavaa kuultavaa.
Levyn mustana puolena tunnettu B-puoli on sävelyksien osalta täysin Mercuryn käsialaa ja käynnistyy yhdellä Queenin uran raskaimmalla biisillä ”Ogre Battlella”. Vokaalit ovat todella massiivisesti multi-trackingia hyödyntäviä eli lisää tuttua Queenia lyödään kehiin. Kappaleen nimi jo kertoo sen, mistä tarinassa on kysymys ja kitarasoolossa May pääsee jäljittelemään örkkitappelun ääniä. Biisi on onnistunut progen ja hevin yhdistelmä. Se voi olla yllätys, mikäli kuulijan tuntemus Queenista rajoittuu hitteihin.
”The Fairey Feller’s Master-Stroke” on täyttä 1970-luvun Queen-hörhöilyä, josta on kuultavissa kaikki bändin alkuaikojen kulmakivet, kuten massiiviset kuoro-osuudet ja tahtilajimuutokset.
”Nevermore” on lyhyt pianoballadi särkyneestä sydämestä. Biisi on massiivisine vokaaliosuuksineen lähes täysin Freddien sooloesitys. ”The March Of The Black Queen” on eepos, jota May kutsui ”Bohemian Rhapsodyn” esiasteeksi ja kieltämättä tiettyjä yhtäläisyyksiä on olemassa. Tosin ”The March Of The Black Queen” on selkeästi niin syvissä proge-vesissä uiva teos, että ”Bohemian Rhapsody” kuulostaa tarttuvine osineen popilta tämän kappaleen rinnalla.
”Funny How Love Is” -kappaleen tuotanto on paljon velkaa Phil Spectorin lanseeraamalle The Wall of Soundille. Jos Spector olisi pistänyt soundinsa tuotemerkin alle, voisi Queenia syyttää tuotemerkkirikkeestä. Tässä muodossa biisi on kiva välipala, jossa tuotanto varastaa pääosan keskinkertaiselta teokselta.
Albumin viimeiseksi esitykseksi säästettiin ainoa single-julkaisu ”Seven Seas Of Rhye”, joka on samalla myös LP:n tunnetuin kappale. Mainio rock-veto pysyi pitkään Queenin livesetissä ja tämä kuultiin myös bändin parin vuoden takaisella Tampereen keikalla.
”Queen II” oli taas askel bändin uralla eteenpäin. Levy nousi brittilistalla sijalle 5, myyden kultalevyyn oikeuttavan määrän (100 000 kpl) pelkästään yhtyeen kotimaassa. LP pääsi myös USA:n albumilistan top-50:n joukkoon, joten tulevaisuus näytti tässä vaiheessa lupaavalta.
Musiikillisesti albumi on kaikkea sitä, mitä Queen oli 1970-luvulla, eli hienoa soittoa ja suuripiirteisiä kitaraorkestraatioita, sekä jättimäisiä laulusovituksia. Musiikillinen tyyli rönsyili sinne tänne ja bändille ominainen kieroutunut huumori oli käsinkosketeltavaa.
Niille, joille Queen rajoittuu suuriin hitteihin, voi olla järkytys kuinka progressiivista ja välillä jopa alkuaikojen heavy metalliin kallellaan ryhmän musiikillinen linja alkuaikoina oli. Komea levy, joka asetti odotukset aikanaan korkealle ja nämä lunastettiin korkojen kera.
8+/10
Ilkka Järvenpää
1. Procession
2. Father To Son
3. White Queen (As It Began)
4. Some Day One Day
5. The Loser In The End
6. Ogre Battle
7. The Fairy Feller’s Master-Stroke
8. Nevermore
9. The March Of The Black Queen
10. Funny How Love Is
11. Seven Seas Of Rhye
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}