Napalm Death – Utopia Banished (1992)

Kuva: Jutun yhteydessä mainittu yhtye/artisti/levy-yhtiö/tiedottaja ja/tai sen lähettämä lehdistö- tai promootiokuva
Kuva: Jutun yhteydessä mainittu yhtye/artisti/levy-yhtiö/tiedottaja ja/tai sen lähettämä lehdistö- tai promootiokuva

[three_fourth]90-luvun death metallin kulta-aikaa eläneille Napalm Death oli tuttu nimi ”Suffer the Children” – musiikkivideostaan ja sen myötä myös albumista ”Harmony Corruption”, joka esitteli grindcore – koneen hiukan eri valossa kuin mihin ensimmäisillä albumeilla oli totuttu. Uusi ja ”pehmeämpi” suunta ei tietenkään kaikille sopinut ja albumia pidetäänkin yhtyeen vedenjakajana vielä tänäkin päivänä. Seuraavalla julkaisulla ”Utopia Banishedilla” Napalm Death jatkoi death metal – vaikutteista menoaan vaikka kiristikin musiikillisia lähtökohtia enemmän grindcoren suuntaan.

Jos ”Harmony Corruptionissa” oli Morrisound Studion ja etenkin tuottajaguru Scott Burnsin kädenjälki, niin nyt miksauspöydän taakse oli istuttu alan toinen legenda Colin Richardsson, joka oli luonut levylle huomattavasti selkeämmän soundimaailman. Vaikka musiikillisesti kirkas ja erottelevampi äänimaisema tuokin tilaa soittajille, niin nykystandardien mukaan levy kärsii alhaisesta volumetasosta sekä dynamiikan puutteesta. Jos ja kun volumea on käännetty tarpeeksi, niin levy potkii kumminkin kappaleittensa avulla kuuntelijaa ohimoon todella kovalla intensiteetillä. Rumpuja hakkaa ensi kertaa yhtyeen rivissä Danny Herrera ja ei voi kuin ihailla keltanokan työskentelyä. Blastbeatit nakutetaan kellontarkasti ja soitossa on muutenkin tarpeeksi vaihtelevuutta. Ei voi myöskään väheksyä Shane Emburyn räkäistä bassosoundia, joka rumpujen kanssa perustaa koko albumin kaaosmaista ilmapiiriä.

Albumin 15 raitaan mahtuu monta kivenkovaa napalmi-klassikkoa, joista heti kolmas kappale ”Dementia Access” iskee haarojen väliin tuhannen voltin voimalla. Kappaleen rähinävaiheet yhdistyvät tiukkaan riffittelyyn, joissa niskalihaksien ja otsalohkon kestävyyttä voi kokeilla oikein luvan kanssa. Sama meno jatkuu aivan loistavissa kappaleissa ”Christening of the Blind” sekä levyn hittibiisillä ”The World Keeps Turning”. Levyn tasaisesta materiaalista ei juuri heikkoja siivuja löydy ja jokaisen kappaleen voisi sanoa ansainneensa paikkansa levyltä. Loppupuolen parhaimmistoa edustaa brutaali ”Cause And Effect (pt.II)” sekä grindcore-mättö ”Judicial Slime”.

Jotenkin olen aina viihtynyt levyn parissa ja se nouseekin ehdottomasti yhtyeen parhaimmistoon. Vaikka ohut äänimaailma syökin jonkin verran kuunteluelämystä, niin vastakohtana Barney Greenwayn ”hempeä” tulkinta vokaalien osalta on aina niin hienoa kuultavaa. Kitaristikaksikko Harris sekä edesmennyt Pintado soittavat tiukasti yhteen ja ikimuistoisia riffejä viljellään tasaiseen ja tappavaan tahtiin. Ne ketkä perustavat yhtyeen fanituksen uudempaan tuotantoon voivat katsella ”Utopia Banishedia” hiukan etäältä, kun taas 90-luvulla tukkaa kasvattaneet fanit tuntevat varmasti selittämätöntä vetoa levyä kohtaan. Ajalleen uskollinen ja sekava kansikuva kruunaa kokonaisuuden.

9 / 10

Juha Karvonen


[/three_fourth]
[one_fourth_last]
utopia banished
1. Discordance
2. I Abstain
3. Dementia Access
4. Christening of the Blind
5. The World Keeps Turning
6. Idiosyncratic
7. Aryanisms
8. Cause and Effect (Pt. II)
9. Judicial Slime
10. Distorting the Medium
11. Got Time to Kill
12. Upward and Uninterested
13. Exile
14. Awake (To a Life of Misery)
15. Contemptuous
[/one_fourth_last]

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here