40 vuotta Motörheadia oli käsittämätön saavutus kun huomioi, että bändin perustanut johtohahmo Lemmy Kilmister toimi aikanaan roudarina Jimi Hendrixille ja soitti 1970-luvun psykedeelisissä rockhöyryissä Hawkwindissa. ”Bad Magic” ilmestyi 10 vuotta sitten ja viisaiden mukaan kyseessä oli 22. Motörhead-studiolevy. Se jäi myös virallisesti viimeiseksi, Lemmyn menehdyttyä vain muutama kuukausi julkaisun jälkeen.
Keulamiehen terveysongelmat olivat tuolloin kaikkien tiedossa. Keskeytyneet ja peruuntuneet keikat yhdessä Lemmyn kuihtuneen ulkonäön kanssa saivat fanit vakavasti epäilemään legendan kuolemattomuutta. Mutta niin Ronnie James Dion piti elää ikuisesti ja Speden ei pitänyt koskaan kuolla. Ozzy Osbourne tuntui omista haasteistaan huolimatta jaksavan ikuisesti, mutta niin vain myös hänelle koitti äskettäin lähdön hetki.
Konserttien osalta aika tiimalasissa oli vääjäämättä valumassa loppuun, ja joulukuun 2015 Suomen keikka jäi Motörheadin viimeiseksi tällä suunnalla. Olennainen kysymys tässä kohtaa oli miten veteraanit jaksoivat kalkkiviivoilla studion puolella?
Lemmyn ongelmat valitettavasti kuuluvat tässä ja se kuuluisa käheä ääni ei enää ole entisensä. Joskus pahuutta ja sarkasmia joka nuotista sylkenyt herra Kilmister kuulostaa yhä hyvältä, mutta loppujen lopuksi jo ikäiseltään vanhalta mieheltä.
Kappalemateriaaliltaan ”Bad Magic” on taattua Motörheadia niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta onnistuiko bändi tekemään yhtään todella loistavaa albumikokonaisuutta vuoden 1993 erinomaisen ”Bastardsin” jälkeen? Hyviä levyjä toki, ja satunnaisesti hienoja kappaleita, mutta erityisesti 2010-luvun julkaisut jättivät toivomisen varaa.
”Bad Magic” ei missään muodossa perintönä tuhoa Motörheadia, mutta ei yhtyettä nosta myös sille yhä saavuttamattomalle huipulle. ”Victory Or Die” on pirteä avaus, joka vie mukaansa vastustamattomasti. Myös sitä seuraavat ”Thunder & Lightning” sekä ”Fire Storm Hotel” kuulostavat siltä kuin Motörheadilla olisi vielä jotain olennaistakin sanottavaa. Toisin sanoen sykettä, tarttuvaa melodiaa sekä riffejä hyvällä energialatauksella toimitettuna. Myös Lemmyn runosuoni tuntuu säilyneen vahvana näissä tulkinnoissa.
Nousukiito ei valitettavasti kanna ja ”Bad Magicin” taika on levyn puolivälin jälkeen jo pahasti kadoksissa. Biisit ovat pääasiassa rivakkavauhtisia ja alkavat väistämättä noudattaa samaa, jossain määrin puuduttavaa kaavaa. Toki se balladi vakionumerona kuullaan. Lemmyn itsensä mukaan vaikeasti syntynyt ”Till The End” ei onnistu liikuttamaan kuulijaa joidenkin menneisyyden hiturien tapaan.
Lopuksi yhtye käy käsiksi Rolling Stonesin ”Sympathy For The Devil”- klassikkoon, jossa Lemmyn mielestä on kepitetty vierivät kivet. Asiasta voi olla monta mieltä, mutta kohtalaisen hyvin Motörhead-käsittelyyn tämä kappale taipuu ja voisi todella olla alkuperältään jostain ”Another Perfect Day”-levyltä nostettu. Kiekolle tulee kestoa 42 minuuttia ja Motörhead-levyksi tämä on täysin riittävä määrä.
Bändin luottotuottajana jo vuosia toimineen Cameron Webbin soundi alkaa olla pohjamutia myöten koluttu ja pohjamudissa tunnutaan välillä biiseissä pyörivän. Erityisesti Phil Campbellin kitarariffeihin ei ole levyn alkua lukuun ottamatta saatu nimeksi sitä voimaa eikä paloa, joka miehen soitossa yleensä on.
Mikkey Deen rummut sentään on kohtalaisen hyvin miksattu sisään ja Lemmyn Rickenbacker soi totutun vakuuttavasti. Kokonaisuutena mutainen soundimaailma ei tuo sävellyksiä riittävän hyvin esille. Motörheadin vannoutuneet fanit pidettiin tyytyväisinä, mutta tuskin ketään uutta naarattiin tällä suorituksella fanikerhoihin sisälle.
Joidenkin mielestä kritiikki saattaa olla on turhaa, koska Motörhead oli omalla linjallaan arvostelun ulkopuolella, mutta erityisesti viimeisten vuosien suoritusten valossa myös vanhalla rautahevosella oli jonkinlainen tasovaatimus oltava.
Vankalla ammattitaidolla se ties kuinka mones kymmenes levy saatiin kuultavaksemme, mutta hyväksyttävä uranlopetuslevy ”Bad Magic” ei missään tapauksessa ollut. Onneksi katalogista löytyy niin raskas sarja onnistumisia, että kokonaisuus on aina ja ikuisesti plussan puolella. Toisaalta Lemmyn muistolle parhaiten kunniaa tekevät tuhannet livekonsertit, joissa legenda tarjosi pataässineen lukemattomia kertoja kunnon rock’n’roll-shown.
7/10
Ville Krannila
1.Victory Or Die
2.Thunder & Lightning
3.Fire Storm Hotel
4.Shoot Out All Of Your Lights
5.The Devil
6.Electricity
7.Evil Eye
8.Teach Them How To Bleed
9.Till The End
10.Tell Me Who To Kill
11.Choking On Your Screams
12.When The Sky Comes Looking For You
13.Sympathy For The Devil
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}