Metallica – fanien pitkä odotus päättyi viimein marraskuussa 2016 kun yhtyeen kymmenes studioalbumi ”Hardwired…To Self-Destruct” saatiin kauppojen hyllylle. Kahdeksan vuotta oli kulunut edellisen albumin, ”Death Magneticin” julkaisusta ja nyt piti päästä samalle tasolle. Tai pistää vielä paremmaksi.
Levyn avausraita ”Hardwired” julkaistiin salakavalasti elokuussa. Maailma otti biisin vastaan positiivisesti. Kappale osoitti, että bändillä on vielä mahdollisuuksia tykittävän thrashin tekemiseen. Juurille paluuta povattiin jo ennen pahamaineisen ”St. Angerin” julkaisua vuonna 2003, mutta vasta tällä kertaa Metallica pääsi kaikkein lähimmäksi esikoisalbumi ”Kill ’Em Allin” tunnelmia.
Syyskuussa saatiin lisää maistiaisia ”Moth Into Flame” -singlen muodossa. Kappaleelta löytyi enemmän melodiaa kuin ”Hardwiredista”, ja sen kertosäe on levyn tarttuvin. Musiikillisesti ”Moth Into Flame” on kuin sekoitus ”Ride The Lightningia” (1984) ja ”Loadia” (1996). ”Loadin” ja sitä seuraavan ”Re-Loadin” tunnelmat näkyvät myös monessa muussa albumin kappaleessa, ja välillä tämä vaikutteiden otto aiheuttaa myös kompastumisia.
”Atlas, Rise” ottaa inspiraationsa jostain muualta. Ripaus Iron Maidenia maistuu yllättävän selvästi tässä kappaleessa. Kahden tulikuuman singlen jälkeen biisi ei enää saa rimaa nostettua samalle tasolle ja jää ontoksi. James Hetfieldin laulu ei muutamaan otteeseen tunnu löytävän oikeaa paikkaansa. ”Sad But Truen” peilikuva ”Dream No More” on sanoituksiltaan kuin jatkoa ”Master Of Puppets”-albumin ”The Thing That Should Not Be:lle”. Tämänkaltainen ”lainailu” ei todellakaan ole pahasta, koska aina pyörän voi keksiä uudelleen muutamalla lisävaihteella.
Itselleni vahvasti ”Until It Sleepsin” mieleen tuova ”Halo On Fire” taas voisi olla suoraan ”Black Albumilta.” Ykköslevyltä ainoana täysin ohi korvien menee ”Now That We’re Dead”. 1990-luvun lopun Metallica-tuotannon tuoma tunnelma tekee kappaleesta tylsän, ylipitkän ja junnaavan.
Meno jatkuu tämänkaltaisena toisella levyllä. ”Confusion” ei tuo peliin mitään uutta tai luovaa. Pitkitetty biisi saa pisteitä ainoastaan alun Diamond Headin ”Am I Evil?” – kappaletta mukailevasta rummutuksesta ja on ohitettavissa helposti. Samaan kastiin kuuluu monet black metal -fanit musiikkivideollaan suututtanut ”ManUNkind”. Kyseisen kappaleen video oli tarkoitettu tribuutiksi Mayhem-yhtyeen edesmenneille jäsenille Deadille ja Euronymoukselle. Perinteisesti Mayhem-faneille tämä oli pyhäinhäväistys. Eikä itse biisi järin hyvä ole. Hyvin laahaavan tahdin ja unohdettavien sanoitusten vuoksi tätä vetoa ei lähde vapaaehtoisesti toistamiseen kuuntelemaan.
Kaavamaisuus jatkuu myös ”Here Comes Revengellä” ja ”Am I Savagella”. Kumpikaan kappale ei herätä minkäänlaisia tunteita. Kaksikosta on vaikea sanoa mitään erityisen hyvää. Tasapaksu perusheavy ei vain nappaa. ”Loadia” ei tässäkään tapauksessa voi ottaa turhaan esille.
Edesmenneen Lemmy Kilmisterin muistoa Metallica kunnioittaa ”Murder Onella”. Bändin jäsenet muistuttivat taannoin, ettei Metallicaa olisi olemassa ilman Motörheadia. Mitään Motörheadin kaltaista rock’n’rollia biisissä ei ole havaittavissa, mutta kunnianosoitus on kaikessa kokonaisuudessaan komea, vaikka samalla ujo. Kappaleen päätyttyä olisi odottanut sovitukseen enemmän panostusta ja ennen kaikkea munaa.
Kaikki testosteroni on käytetty albumin päättävään ”Spit Out The Bone” – raitaan. Tämä on se biisi, jota Metallican vanhemmat fanit 1980-luvulta saivat odottaa melkein 30 vuotta. Asenne, vauhti ja tappomeininki on suoraa perintöä yhtyeen kolmelta (tai neljältä, mielipiteestä riippuen) ensimmäiseltä merkkiteokselta. ”Spit Out The Bone” on thrash metalia. Raakaa, nopeaa, veren maun suuhun tuovaa thrash metalia. Miten levyn puuduttavan toisen puoliskon päätteeksi on keksitty laittaa tällainen konekivääri? Tällaista menoa haluaisi takuulla moni kuulla vielä tulevaisuudessa.
”Hardwired…To Self-Destruct” tuo Metallicalle uutta virtaa ja uskoa faneille. Rumpali Lars Ulrichin hudit eivät kirskahda ilkeästi korvaan, ellei virheitä etsimällä etsi. James Hetfieldiä pitkään haitannut äänen epävireisyys ei häiritse niin pahasti levyllä. Basisti Robert Trujillon ja soolokitaristi Kirk Hammettin suorituksia olisi voinut enemmän kuulla levyltä, sillä välillä basso tuntuu olevan kadoksissa ja Hammettin sooloista puuttuu sielu.
Mitään mestariteosta Metallicalta harva odotti, eikä yhtye sellaista tehnyt. Eikä tarvinnut, sillä bändi antoi maailmalle useita metallimusiikin merkkiteoksia jo vuosina 1983-1991. Reilusti keski-iän paremmalle puolelle päässyt Metallica teki parhaan levynsä sitten vuoden 1991 ”The Black Albumin”. Heikoimmillaan levyllä laahataan neljääkymppiä, mutta parhaimmillaan viisari heilahtaa pari kertaa ympäri.
7½/10
Aleksi Hurme
Disc One
1. Hardwired
2. Atlas, Rise!
3. Now That We’re Dead
4. Moth Into Flame
5. Dream No More
6. Halo On Fire
Disc Two
1. Confusion
2. ManUNkind
3. Here Comes Revenge
4. Am I Savage?
5. Murder One
6. Spit Out The Bone
Metalliluolan uutistoimitus. Tällä hetkellä uutisia ja tiedotteita julkaisevat Ville Krannila, Pete Alander, Mikko Huuhka ja Joni Renko.
 Metalliluolan arvio, Aleksi Hurme.){kind=link}