Led Zeppelin julkaisi kahdeksannen ja samalla viimeisen ”virallisen” studiolevynsä ”In Through The Out Door” elokuussa 1979.
”In Through The Out Door” sai nimensä vaikeuksista, joita bändi kohtasi ennen levytyksiä. Vokalisti Robert Plantin poika Karac kuoli traagisesti 1977 ja yhtye joutui samoihin aikoihin lähtemään veropakolaiseksi rakkaasta kotimaastaan. Iso-Britannian 1970-luvun tiukkojen verolakien seurauksena Zeppelin ei myös voinut keikkailla kotimaassaan kahteen vuoteen. Tähän päälle kun lisättiin se, että kitaristi Jimmy Page ja rumpali John Bonham uivat syvissä vesissä omien päihdeongelmiensa kanssa, niin yhtyeellä oli todella haasteita levyn tekoon lähdettäessä.
Albumi käynnistyy ”In The Eveningillä” ja Pagen legendaarisella kitara-jousi-yhdistelmällä, siirtyen kitarariffiin. Led Zeppelin oli aiemmin käyttänyt hyväkseen John Paul Jonesin urku/kosketinsoitinmaisemia, mutta tällä levyllä uutena elementtinä nämä kuviot soivat pinnassa välillä jyräten Pagen riffit. ”In The Evening” on silti pirteä avaus ongelmissa rypevältä bändiltä.
”South Bound Saurez” rokkaa pirteästi tasapainoilleen OK-biisin ja vasurilla heitetyn rock-jamin välimaastossa, pysyen jollain tavalla pystyssä. ”Fool In The Rain” pyrkii naittamaan yhteen samba-rytmit ja rockbiisit ja tässä onnistutaan, pitkälti Bonhamin hurjan grooven ansiosta. Kappaleen väliosasta löytyvä villi samba-osio pistää vuosien jälkeen hymyilyttämään ja miettimään, mitähän kaikkea siellä studiossa on tehty tai vedetty?
Pirteä rockabilly-veto ”Hot Dog” syntyi levyn sävellyssessioissa bändin jammaillessa läpi vanhoja Elvis-biisejä. LP-mitassa levyn B-puolen aloittava ”Carouselambra” on kymmenminuuttinen trippi tyyli- ja tahtilajista toiseen. Kappaleen punainen lanka valitettavasti katoaa.
Levyn mahdollisesti tunnetuin biisi ”All My Love” on Plantin rakkaudentunnustus kuolleelle pojalleen. Musiikillisesti sovitus tuo mieleen esim. Genesiksen ja ELO:n 1970-luvun tuotannon. Kappaleesta löytyy myös harvinainen Jonesin kosketinsoitinsoolo, josta voisi todeta, ettei aika ole kohdellut sitä hyvin. ”In Through The Outdoorin” viimeisenä kuultava ”I’m Gonna Crawl” on hitaasti kohti makuuhuonetta ryömivä blues- ja soul-sävyinen muistutus siitä, että halutessaan Led Zeppelin pystyi yhä tekemään seksiä tihkuvaa materiaalia.
Jälkeenpäin katsottuna albumilta kuuluu läpi se, että kitaristi ja pääasiallinen biisintekijä Jimmy Page ei ollut parhaassa iskussa. Päävastuun biisinteosta kantoivat Plant ja Jones. Bändi oli liukunut myös kauas juuriltaan bluespohjaisen hard rockin ja britti-folkin parista, viihtyen enemmän maailmanmusiikista sävyjä lainailevan materiaalin sekä roots-henkisen jamittelun parissa.
Levyltä kuuluu yksinkertaisesti se, että tiukka työtahti, menestysvuodet, päihde- ja henkilökohtaiset ongelmat yhdistettynä massiiviiseen suosioon olivat tyhjentäneet herrojen takit. Kaikki tämä olisi normaalibändien kohdalla voinut merkitä totaalista floppia, mutta Led Zeppelin ei ollut normaali rock-yhtye. Zeppelin oli pätkivänä versiona silti sen verran harvinaislaatuinen kokoonpano, että albumi nousi loppujen lopuksi pinnan yläpuolelle. Tunnustan, että levy on se heikoin lenkki yhtyeen kahdeksan studiolevyn sarjassa. Kuusi ensimmäistä ovat nimittäin elämää suurempia klassikoita.
7/10
Ilkka Järvenpää
1. In The Evening
2. South Bound Saurez
3. Fool In The Rain
4. Hot Dog
5. Carouselambra
6. All My Love
7. I’m Gonna Crawl
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}