Heti kärkeen on tunnustettava, että olen erittäin vaikean tehtävän edessä: miten arvioida täydellisyyttä hipovaa teosta sortumatta kliseissä uitettuihin ylistyssanoihin? Vastaus on luonnollisesti, ettei mitenkään, mutta aina voi yrittää. Ja tässä tapauksessa koen velvollisuudekseni ilmoittaa, että seuraava kirjoitus on ainoastaan henkilökohtainen mielipide. Aina löytyy joku, joka ei allekirjoita toisen sanoja. Eli jos Kuolemanlaakso ei edelleen kolahda millään tasolla, kannattaa lukeminen jättää suosiolla tähän.
Jo yhtyeen edellinen pitkäsoitto, ”Tulijoutsen” oli erittäin hyvä. Tai on edelleen ja olen sitä kuunnellessani usein miettinyt miten tästä enää voi parantaa? Jollain keinolla Markus Laakso kumppaneineen on tässä onnistunut sillä vuonna 2022 Kuolemanlaakso kuulostaa helvetin hyvältä. Ihmettelisin suuresti jos näin ei olisi, bändillä on nimittäin ollut kahdeksan vuotta aikaa hioa ja puunata uutta levyä.
Ensimmäisillä kuuntelukerroilla jäi mieleen orgaanisemmalta ja pehmeämmältä kuulostava äänimaailma edellisiin julkaisuihin verrattuna. Henkilökohtaisesti tämä sopii ”Kuusumun” kappaleisiin paremmin. Tämä ei tarkoita, että luvassa on kevyempää materiaalia. Päinvastoin Kuolemanlaakso soi albumilla jopa aiempaa raskaammpana ja niin typerältä kuin se lukijan korvissa kuulostaa, jylhän eeppisenä.
Tämä ei ole ainoastaan hyvän tuotannon ansiota, sillä herrojen mielten sopukoista on saatu kaivettua jotain taianomaista. Ja harvinaista kyllä, aina levylle asti. ”Tulijoutsen” ei sisältänyt yhtään huonoa kappaletta kuten ei ”Kuusumu”, mutta se mikä erottaa levyt toisistaan on uutuuden harkitummat sekä ennen kaikkea yhtenäisemmät sävellykset. Albumi on parhaimmillaan kerralla kuunneltuna. Edes useampi peräkkäinen soittokerta ei puuduta, sillä variaatiota löytyy enemmän kuin monen muun kokoonpanon koko tuotannosta.
Muutamasta seikasta on pakko vielä erikseen mainita. Ensiksi mustaan metalliin kallellaan olevien yksityiskohtien lisääminen ennestään monipuoliseen ulosantiin saavat allekirjoittaneen nyökkäämään hyväksyvästi. Ja toiseksi, Mikko Kotamäki on jostain löytänyt uusia nyansseja lauluunsa. Mies on jo ennestään äärimetallin yksi parhaista omalla osa-alueellaan, mutta tälle julkaisulle on jostain löytynyt aivan uusi vaihde. Ei voi muuta kuin nostaa sitä kuuluisaa hattua.
”Tulijoutsenta” arvioidessani annoin arvosanaksi 9½. Tämä päätös laittoi minut pienoiseen liemeen, sillä loogisesti ajateltuna joudun antamaan ”Kuusumu”:lle korkeamman arvion. Hetken tätä podittuani päätin, ettei tämä haittaa sillä Kuolemanlaakson uusin ansaitsee sen. Jännityksellä jään odottamaan, mitä bändi tulevaisuudessa saa aikaan.
10-/10
Marko Klingberg
1.Pimeys Laski
2.Katkeruuden Malja
3.Surusta Meri Suolainen
4.Kuohuista Tulisten Koskien
5.Surun Sinfonia
6.Pedon Vaisto
7.Tulessakävelijä
Kansikuva: Evelyn De Morgan (1855–1919)
Kipinä raskaampaa musiikkia kohtaan syttyi jo vaahtosammuttimen kokoisena 80-luvulla enon levykokoelmaa selaillessa. Number Of The Beastin kaltaiset kansikuvat iskostuivat lähtemättömästi nuoren miehenalun verkkokalvoille. Siitä asti on metallisempi musiikki ollut iso osa elämää. Ja vaikka olen kaikkiruokainen, on raskaampi ja synkempi ulosanti lähimpänä sydäntä.
 Metalliluolan arvio, Marko Klingberg.){kind=link}