Helmikuussa 1974 koitti päivä, jolloin New Yorkista liekkeihin leimahtanut hard rock -yhtye Kiss julkaisi ensimmäisen levynsä. Kannessa oleva nelikko oli jotain todella erilaista. Erilaista, vaikka oltiin keskellä kuuminta glam rock -aikakautta. Pitkätukkaisia hahmoja mustissa ja kasvot maalattuna? Mitä ihmettä? Keitä nämä miehet ovat?
He olivat Paul Stanley, Gene Simmons, Peter Criss sekä Ace Frehley. Kiss tulisi olemaan yksi hard rockin kautta aikojen suurimmista yhtyeistä, joka soitti viimeisen keikkansa (tai toistaiseksi viimeisen?) viime vuoden joulukuussa. Tästä levystä bändin ura lähti 50 vuotta sitten liikkeelle, joten albumi otetaan tarkempaan syyniin.
Kiss toivoi tuottajaksi legendaarista Eddie Krameria (Jimi Hendrix, Led Zeppelin, The Rolling Stones), jonka kanssa oli jo äänitetty demoja. Tämä ei toteutunut, vaan studion penkille saatiin kaksikko Kenny Kerner ja Richie Wise, jotka eivät edes parhaimmillaan olleet saman tason ammattilaisia, kuin Kramer.
LP:n alkuperäinen versio sisälsi yhdeksän kappaletta, mutta levy-yhtiö Casablancan nokkamies Neil Bogart halusi mukaan vielä yhden kappaleen eli ”Kissin’ Timen”. Tämä kymmenen biisin versio on se, mikä tunnetaan yleisesti. Kyseinen laajennettu julkaisu ilmestyi muutama kuukausi alkuperäisen jälkeen.
A-puoli on Kiss-klassikkojen kultalaari, joka lähtee käyntiin Crissin klassisen rumpuintron myötä ”Strutterilla”. Klassikko on klassikko ja se voidaan tästä Stanleyn laulamasta rokkarista todella sanoa.
Seuraavaksi kuullaan bändin ensimmäinen singlejulkaisu, Simmonsin ja Crissin duetoima ”Nothin’ To Lose”, joka svengaa Crissin tunnistettavan grooven sekä Simmonsin mainion bassokuvion myötä komeasti. Pakko sitä on näin ”hieman” härskimmän huumorintajun omaavana arvostaa sitä tosiasiaa, että tämä debyyttisinkku on tarina…no antaa Simmonsin lyriikoiden jatkaa tästä:
“Before I had a baby. I didn’t care anyway.
I thought about the back door. I didn’t know what to say.
But once I got a baby. I, I tried every way.
She didn’t wanna do it. But she did anyway
But baby please don’t refuse. You know you got nothin’ to lose.”
”Firehouse” sisältää komean kitarariffin, tarttuvuutta ja Frehleyn kitarasoolon täynnä Acen tavaramerkkejä, eli ”Aceismejä”, joten tätä on rakastettava. Puhuttaessa Frehleysta, seuraavaa kappaletta ”Cold Giniä” ei voi unohtaa, kyseessä on miehen ensimmäinen levytetty Kiss-sävellys. Lopputulos on taas kerran klassikko. Biisi on taattua kaljoittelukamaa ja C-osa/soolo-osio yhä puhdasta täydellisyyttä.
A-puolen päättää edeltäjiään huonommin tunnettu ”Let Me Know”, joka on Simmonsin ja Stanleyn liian vähälle huomiolle jäänyt duetto. Genen bassolinjat ovat hienot, Acen soolo mainio ja biisin letkeä 1970-lukuisuus uppoaa.
B-puoli käynnistyy cover-versiolla Bobby Rydellin ”Kissin’ Timesta”, joka lisättiin myöhempään painokseen aiemmin mainitun Bogartin pyynnöstä. Koko albumilla laulaneen kolmikon Criss-Stanley-Simmons esittämä sävellys on väärässä paikassa, sillä tästä on aistittavissa, että yhtye ei ollut koko sydämellään hommassa mukana. Levyn huonoin biisi. Piste.
Onneksi seuraavana kuullaan jotain muuta, eli ”Deuce”. Todellinen Kiss-klassikko, josta tuli yksi ryhmän pitkän uran säännöllisesti keikoilla soitetuista kappaleista. Setlist.fm-sivuston mukaan ”Deuce” soi konserteissa 1572 kertaa, jolla päästään Kiss-rankingissa sijalle yhdeksän, mikäli jätetään basso/kitarasoolo-osuudet huomioimatta. Levyltä löytyy muuten usea kappale, joilla päästään 20. soitetuimman raidan joukkoon.
”Love Theme From Kiss” on poikkeuksellinen Kiss-sävellys, sillä se on instrumentaali ja lisäksi kreditoitu koko alkuperäiskokoonpanon nimiin. Letkeä groove ja Genen bassottelu ei muuta sitä tosiasiaa, että kyseessä on täytemakuinen 1970-luvun fiilistely.
Loppuun Kiss säästi, mitä muuta, kuin kaksi klassikkoa. Niistä ensin kuullaan Stanleyn laulama ”100,000 Years”. Kappale oli livenä Crissin rumpunäytös, mutta nyt kyseessä on studioversio ja tämän vie nimiinsä Stanleyn verta sekä hikeä tihkuva vokaalisuoritus ja Acen vakuuttavia Aceismejä sisältävä kitarasoolo.
Loistava ”Black Diamond” sulkee tämän kirjan kannet. Kappale käynnistyy Stanleyn laulamana balladina, kehittyen siitä mahtipontiseksi eepokseksi. Sovituksesta löytyy yksi Frehleyn uran hienoimmista kitarasooloista ja päävokaalit hoitavan Peter Crissin raspiääni on tässä biisissä yksinkertaisesti puhdasta täydellisyyttä. Täydellinen lopetus levylle.
Tästä lähti liikkeelle Kissin komea ura. Toki näin jälkikäteen voi ajatella, olisiko LP ollut parempi, jos sen olisi tuottanut Eddie Kramer? Todennäköisesti soundimaailma olisi ollut rankempi ja potkinut kuulijaa enemmän persauksille. Toisaalta albumin yksi viehätys on tässä hieman kuppaisessa soundimaailmassa, joka on kuin aikamatka vuoteen 1974.
Joka tapauksessa seitsemän rockin historiaan sementoitunutta klassikkoa, yksi keskitason veto, välipalainstrumentaali ja yksi mitäänsanomaton cover ovat millä mittapuulla tahansa jäätävän kova avaus levytysuralle.
9/10
Ilkka Järvenpää
1. Strutter
2. Nothin’ To Lose
3. Firehouse
4. Cold Gin
5. Let Me Know
6. Kissin’ Time
7. Deuce
8. Love Theme From Kiss
9. 100,000 Years
10. Black Diamond
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}