[three_fourth]Rautaneidon kuolema, vai uusi elämä?
Tuntuu uskomattomalta ajatella Iron Maidenin uraa. Vuodesta 1980 lähtien rautaneitsyt on hiljalleen noussut maailman suurimpien joukkoon. Vaikka välit ovatkin rakoilleet ja vastoinkäymisiä on uralla ollut, niin yhtye on aina noussut jaloilleen. Tästä paras esimerkki on Bruce Dickinsonin ja Adrian Smithin paluun siivittämä Brave New World (2000), joka sai Iron Maidenin 2000-luvun aikakauden suoraan nousuun. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi Dance Of Death, joka on yhtyeen 13s. studioalbumi. Levy otettiin ristiriitaisesti vastaan ja levyn kantta on aiheellisesti pidetty yhtyeen uran huonoimpana.
Singlebiisi ”Wildest Dreams” käynnistää levyn loppujen lopuksi aika tyypillisellä tavalla. Mitään erikoista ei lähdetä tarjoilemaan vaan pysytään turvallisilla vesillä. Biisi on tarttuva ja kertosäe on yllättävän hittivetoinen. Ei paras ”openeri”, mutta levyn linjaa hyvin mukaileva. Seuraava biisi ”Rainmaker” laittaa astetta paremmaksi ja nyt kuullaan jo Iron Maidenin tyypillisempää kitaratulitusta ja melodioita. Heti levyn alussa voidaan huomata, että soundimaailma on muuttunut ja on raikkaampi ja aavistuksen kevyempi kuin edellisellä levyllä Brave New Worldilla. Seitsemän minuuttinen ”No More Lies” biisinä kokeilee tavoitella eeppisempiä mittasuhteita jääden kumminkin sävellystyöltään Maidenille keskinkertaiseksi. Biisin mittaa olisi voitu nipistää pari minuuttia lyhemmäksi. Hienot kitaramelodiat eivät jätä kumminkaan faneja kylmäksi vaikka kertosäkeen pinnallisuus ja toisto voi joitakin ärsyttää.
Menneisyyteen matkustetaan sitten seuraavan biisin ”Montségurin” tahdissa. Biisin ensiriffi tuo väkisinkin mieleen Powerslavelta kappaleen ”Losfer Words”. Vaikka alku kuljettaisikin sinut 30 vuotta taaksepäin, niin biisi itsessään kiskaisee takaisin muutaman pysähdyksen jälkeen takaisin nykyhetkeen. Biisin raskaus ja hienot melodiat eivät petä ja biisi on selvästi mainettaan parempi. Nimibiisi ”Dance Of Death” edustaakin sitten yhtyettä parhaimmillaan. Hitaasti käynnistyvä biisi kasvaa kahdeksan minuutin keston aikana hienoihin mittasuhteisiin. Dickinsonin laulu ei ole samaa mitä joskus 80-luvulla, mutta yllättävän hyvin hän korkeista kohdista selviytyy. Tässä biisissä maidenille tyypillisiä kitarakuvioita sekä Harrisin kuuloelimiä kutitteleva basso pääsevät vauhtiin. Hieno biisi, jonka perusajatusta eivät hajota edes keskiajalta kumpuilevat folk-vivahteet. Seuraavat kappaleet ”Gates Of Tomorrow” sekä Nicko McBrainin pääosin säveltämä ”New Frontier” ovat levyn keskitasoa. Jälkimmäisessä kappaleessa tarjoillaan kylläkin hyvää riffittelyä vanhan ajan hengessä.
Levyn loppupuolelta ylitse nousee eeppinen sotakertomus ”Paschendale”, joka vie kuulijan ensimmäisen maailmansodan suureen Passchendaelen taisteluun. Biisin lähes yhdeksän minuutin mitasta voi päätellä, että mistään yksinkertaisesta kappaleesta ei ole kysymys. Biisin laajamittainen rakenne ja sovitukset tarjoavat hienoja musikaalisia elämyksiä. ”Face In The Sand” on osoittautunut vuosien aikana levyn yllättäjäksi. Alkuun biisi tuntui täydeltä filleriltä, mutta biisin erilainen tunnelma, tublabasarit sekä Dickinsonin eläytyminen kappaleeseen näyttävät, että yhtye pystyy pesemään kasvonsa vielä tässä vaiheessa uraa. ”The Age of Innocencen” yli kuuden minuutin pituus levyn loppupuolella tuntuu jo raskaalta. Vaikka biisissä on omat hetkensä, niin lopulta se ei lunasta täysin paikkaansa vaikka hyvää ja raskasta riffiä kuullaankin. ”Journeyman” tarjoilee tunnelmallista akustista kitarointia syntikoiden saattelemana varsin toimivasti. Vaikka kertosäe ei nousekaan muun biisin tasolle, niin levy päättyy hienojen melodioiden saattelemana ”Eyes Wide Shutin” kaltaisiin naamiojuhliin.
Dance Of Death ei ole läheskään Iron Maidenin paras levy, eikä yritä sitä ollakaan. Yhtye selvästi nauttii soittamisesta ja biisien taso kertoo, että 2000-luvun alun suosio ei ollut sattumaa. Pitää huomioida, että yhtyeen jäsenet ovat levyllä jo 50 vuoden nurkilla ja etenkin Dickinsonin äänirajat ovat tulleet vastaan. Mielestäni Dickinson selviää levystä hyvin, vaikka muutamissa biiseissä on tunne, että ihan koko sydän ei olekaan mukana. Levy kumminkin todistaa, että Dickinson oli tullut yhtyeeseen jäädäkseen. Sanoitukset ovat mielenkiintoisia ja niihin on selvästi panostettu. Kolmen kitaristin käyttö ei musiikillisesti ole perusteltua, mutta miksi pitäisi ollakaan? Gers on tuonut Maideniin oman panoksensa ja paikkansa ansainnut, vaikka ei tulekaan nousemaankaan Smithin tai Murrayn tasolle. Vaikka levyllä on hyviä kappaleita, niin yksikään ei nouse aivan sinne kärkikastiin tai edes Brave New Worldin parhaimpien biisien tasolle. Tuotannollisesti levy on siloteltu ja hyvin tuotettu. Koskettimia kuullaan levyllä vahvemmassa roolissa, mitkä joissakin kohdissa syövät kitarasoundeja. Tuottajana toimi edellislevyltä tuttu Kevin Shriley. Minulle Dance Of Death on raikas tuulahdus ja osittainen paluu vanhoihin hyviin aikoihin. Hyvä ja tasainen albumi, joka jostain syystä ärsyttää monia yhtyeen faneja.
8 / 10
Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
1. Wildest Dreams 3:52
2. Rainmaker 3:48
3. No More Lies 7:21
4. Montségur 5:50
5. Dance of Death 8:36
6. Gates of Tomorrow 5:12
7. New Frontier 5:04
8. Paschendale 8:28
9. Face in the Sand 6:31
10. Age of Innocence 6:10
11. Journeyman 7:06
[/one_fourth_last]
Levylautasella soi raskaamman musiikin osalta lähinnä black metal, Volbeat sekä Metallica. Läheinen suhde myös 90-luvun death metaliin. Levyhyllyjä täyttävät myös itärannikon hip hop - albumit. Työstä ja musiikista jäävä vapaa-aika kuluu kuntosalilla, lätkäkaukalossa, fudiskentän reunalla sekä customoidulla harrikalla kruisaillessa. Harrastuksiin lukeutuvat myös elokuvat, tv-sarjat, vinyylit ja lukeminen. - Fire Walk With Me-
