Norjalaisen black metallin yksi tunnetuimmista nimistä Immortal, aloitteli uraansa runsaat 30 vuotta sitten 1990-luvun alkuhämärissä. Yhtyeen jäsenet olivat aiemmin vaikuttaneet Old Funeral sekä Amputation -nimisissä lyhytikäisiksi jääneissä kokoonpanoissa, joiden tyyli oli ollut enemmän death metallia.
Ajalle ja olosuhteille tyypillisesti myös Immortalin tie vei kohti mustan metallin synkkiä ja kostean kellarin tuoksuisia syövereitä. Yhtyeen nimeä kantanut ensimmäinen EP oli jo luokiteltavissa black metalliksi. Itse asiaan päästiin toden teolla vuonna 1992, kun nyt 30 vuotta täyttävä ensimmäinen täysimittainen äänite ”Diabolical Fullmoon Mysticism” julkaistiin. Kuten yhtyeelle tyypilliseksi myöhemmin osoittautui, sävellyksistä ja sanoituksista vastasivat laulaja/basisti Abbath ja kitaristi Demonaz kolmannen jäsenen Armageddan hoitaessa nahkojen hakkaamisen.
Albumi on ajankohdalle tyypillinen monilta osin. Soundimaailma on karu, koruton ja suttuinen. Se toki oli tarkoitus. Genrelle ominaisesti piti kaikki ylimääräinen kiilto sekä sileys karsia pois ja ilmaisun olla mahdollisimman alkukantaista, yksinkertaista, raakaa ja synkeää. Eritoten synkeydessä onnistutaan hyvin, sillä valon ja hilpeyden jäämiä ei juuri materiaalissa ole ajoittaisesta melodisuudesta huolimatta.
Joistain aikalaisistaan poiketen albumin sanoitukset eivät käsitelleet vanhan vihtahousun kanssa hengailua ja uskonnon vastaisuutta yksittäisistä saatana-, pentagram- ja vuohiviittauksista huolimatta. Teemana oli alusta pitäen pohjoisen jäinen, kylmä ja sotaisa mystiikka, mikä on säilynyt lyriikoiden kantavana aihepiirinä koko yhtyeen uran ajan.
”Diabolical Fullmoon Mysticismiä” ei usein mainita, kun puhutaan yhtyeen parhaista tai merkityksellisimmistä levyistä. Immortalin myöhempään tuotantoon verrattuna debyyttialbumi on selvästi raakilemaisempi ja keskentekoisempi. Pihvi ei ole vielä lautasella, sitä vasta leikataan härän selästä.
Kattauksesta löytyy tästä huolimatta sellaisia rykäisyjä kuten monikerroksiset ”The Call Of The Wintermoon” sekä ”Unholy Forces Of Evil”, joiden nimet kyllä soittavat käkikelloja myös bändin uraa vähän seuranneiden korvissa.
Lupaavan alun jälkeen kliimaksi jää odottamaan itseään ja jää lopulta saavuttamatta, kun albumin keskivaiheilla takerrutaan pyörimään liiaksi samaan keskitempoiseen tervatynnyriin pääsemättä mihinkään. Eeppisiä mittasuhteita tavoitteleva 9 minuuttinen päätösraita ”A Perfect Vision Of The Rising Northland” yrittää kurotella jo kohti ”Battles In The Northin” klassikkoa ”Blashyrkh (Mightty Ravendark)”:ia. Kappale ei valitettavasti kehity riittävästi edetessään, vaan alkaa junnata. Kaavaa rikkovat kaksi viimeistä minuuttia eivät enää pelasta sisältöönsä nähden liian pitkäksi venytettyä kokonaisuutta.
Keskeneräisyyden tunteesta huolimatta viitteitä tulevasta musiikillisesta kehityksestä on olemassa ja bändin tunnistaa jo omaksi itsekseen myös muusta kuin Abbathin kurnutuksesta. Levyllä on potentiaalia satunnaiseen kuunteluun, mutta korpin poikanen jäi vielä hetkeksi räpistelemään pesän tuntumaan ja odottelemaan voimiensa lisääntymistä. Seuraavalla kahdella albumilla mentiin jo rutkasti eteen päin jokaisella osa-alueella ja saavuttiin kunnolla asian ytimeen, Blashyrkhiin.
6½/10
Tomi Väänänen
1.The Call Of The Wintermoon
2.Unholy Forces Of Evil
3.Cryptic Winterstorms
4.Cold Winds Of Funeral Dust
5.Blacker Than Darkness
6.A Perfect Vision Of The Rising Northland
Tulisieluinen ja mustaverinen Savon Nosferatu, joka imee elinvoimansa raskaasta musiikista, hard rockista black metalliin. Musiikin ohella ajankäyttöä ohjaavat työ, perhe, lasten harrastukset, kuntosali, kalastus, jääkiekkohuliganismi sekä leffat ja tv-sarjat.
 Metalliluolan arvio, Tomi Väänänen.){kind=link}