Suomalainen The Empire Strikes -rokkikokoonpano pisti tulille viidennen studioalbumin joka kantaa nimeä ”Vol.5”. Levy on varmasti bluesrockin diggaajille mieleen, sillä se voisi toimia suoraan Blues Brothers -elokuvan soundtrackinä. Metalliluola tavoitti yhtyeen solistin Tommi Tuoriniemen haastatteluun.
Teillä oli uuden levyn tiimoilta kiertue. Miten keikat sujuivat?
Keikathan meni oikeinkin mallikkaasti, ettei mitään kitisemistä siinä suhteessa. Ainahan se on hauskaa. Uusia paikkoja taas nähtiin ja uusi maa tuli siinä sitten myöskin, ettei olla ennen Belgiassa pyörähdetty, niin nyt käytiin sitten sielläkin.
Teillä oli tosiaan monta keikkaa Saksassa ja sitten tämä Belgian keikka sekä loppuhuipennuksena keikka semifinaalissa Helsingissä. Huomasitteko mitään eroa eri maiden välillä? Oliko Saksassa jotenkin erilainen yleisö kuin vaikka Suomessa?
Suomessa tietysti kotikentällä pienessä baarissa oli tosi paljon tuttua. Ehdottomasti se on kotikenttäedun hyöty. Loppuun myyty semifinaali oli tietysti erilainen soittaa kuin vaikka maanantai ilta Haagenissa, missä oli vähän semmoinen, sanotaanko varautuneempi vastaanotto. Mutta voitoksi kääntyi kuitenkin kaikki.
Miten te päädyitte tekemään Blues Brothersista biisin Elfwood and Jake?
Hyvä kysymys. Topi laittoi mulle varmaan kaksi viikkoa ennen studiota sellaisen sähäkän kitarademon WhatsAppilla ja totesin, että pystyisikö tohon vetää jotain. Siinä biisissä on semmoinen bluespoljento. Hyvinkin yksinkertaisesti muodostui melodiat ja sanat siinä. Olisiko siinä mennyt puolitoista tuntia hahmotellessa ja seuraavana päivänä me lähetettiin Topille ikään kuin valmiiksi laulettu demo takaisin. Sillä mentiin. Turhan niitä alkaa hieromaan, jos tulee sillä lailla itsestään.
Minkälainen teidän työskentelyprosessi tämän levyn kohdalla oli? Ja onko se eronnut jotenkin teidän edellisten levyjen prosesseista?
Itse asiassa erosi aika dramaattisestikin nyt tällä kertaa. Aikaisemminhan se on ollut sellaista, että tehdään hirveä kasa biisejä valmiiksi, ihan loppuun asti tuotetaan ja esituotetaan ja sitten mennään studioon ja sitten soitetaan ikään kuin kaikki pois vaan. Nyt oli ikään kuin semmoinen tilanne, että varattiin ensin se studio ja sitten todettiin, että nyt meillä on tässä x kuukautta aikaa, että kai ne biisit sieltä vähän tulee ja tulivat ne. Mutta tosissaan mentiin niin pitkälle, että kaksi viikkoa ennen studioon ei ollut vielä se täyskymppi täynnä. Mutta studio ei mennä säveltämään enää. Kyllä ne biisit sillain oli valmiiksi mietitty ja pohdittu kuitenkin ennen sitä. Mutta sillain eri tavalla. Aikaisemmin on ollut biisit valmiina ja niitä on ollut ylitarjontaakin jopa sitten, mitä levylle on päätynyt. Nyt mentiin tekemään tuo tiukka kymppi ja siinäpä se sitten oli.
Mikä on sun mielestä tärkeintä hyvässä rock-biisissä?
Se, että se on hyvä rockbiisi. Hyvä rockbiisi voi olla oikeastaan minkälainen vaan. Kyllä mä näkisin, että melodiat ja sitten kertsiin edellä me ollaan yritetty mennä tietyllä tapaa, että siinä olisi jotain tarttumapintaa. Ja sitten, että se kuulostaa bändiltä, että se kuulostaa soitetulta. Että se ei ole sellaista geneeristä tänä ai-aikakautena. Olisi kiva erottua massasta sillä tavalla, että se kuulostaakin soitetulta.
Mitkä tai ketkä artistit on antaneet teille innostusta juuri rock’n’rolliin?
En voi tietenkään vastata kaikkien puolesta, en missään nimessä. Jokaisella meistä on varmaan omat pikkupaheensa musan kuuntelun suhteen. Tiedän, että siellä on ihan tuommoista ”four on the floor” – rock’n’rollin ystävää. Ehkä siellä on vanhat klassikot, Black Sabbath, Led Zeppelin, ja sitten Beatles on tosi iso juttu todennäköisesti kaikille. Vielä mitä nousee esiin, niin Soundtrack of Our Lives, Hellacopters ehdottomasti. Ja tuo Ruotsin rokkiskenne sanotaan noin tuolta 90-luvun alusta on ainakin suurimpaan osaan meistä vaikuttanut tosi paljon.
Mitään yhtä bändiä ei ehkä voi sanoa, mutta sitten semmoinen tietynlainen linjattomuus, mikä meillä on, kuitenkin voidaan tehdä biisi sillä perusteella, että se on vaan hyvä biisi. Itse olen aina jotenkin katsonut kauhealla kateudella Queenin back-katalogeja, että siellä on ihan mitä tahansa ja ne toteuttaa sen joka kerta. Tai Foo Fighters on hyvä esimerkki siitä, että ne ei häpeille tehdä ihan mitä tahansa. Kunhan se biisi on hyvä, niin silloin se tehdään. Että ei ole semmoista tiettyä marginaalin alagenrejä, jonne haluaa lokeroitua missään nimessä.
Mikä on sun mielipide väitteeseen, että rock’n’roll is dead?
Se oli tosi hyvä levy (naurua). Kyseiseltä levyltähän on meidänkin kotimaan keikoilla käytetty outrobiisinä I’m in the band -kappaletta. Rock & Roll Is Dead, se oli tosi hyvä levy, se on mun mielipide siihen. Eikä se sitten taas väittämänä myöskään, niin en mä näkisi, että rock on minnekään kuollut. Sanotaan näin, että ehkä elämme sellaista pientä suvantovaihetta siinä, että miten… Että rokkihän nyt ei ole ollut mainstreamissa ikään kuin vuosikausiin. Tai sanotaan, että on muutamia bändejä, tietysti noita isoja jyriä ja dinosauruksia, mitkä pysyvät muodissa jatkuvasti. Mutta sellainen 2000-luvun alun hype, kun oli sata hyvää rokkibändiä, vaikka vain Pohjois-Euroopassa, niin ei niistä ole enää jäljellä kuin viisi suurimpia. Elämme varmaan jonkun sortin murrosaikaa. Toivottavasti nuoriso alkaa soittaa bändeissä ja tekemään rock’n’rollia.
Suomessa tuntuu olevan metalli- ja rokkibändejä yhtä paljon kuin puita metsässä. Miten te olette löytäneet rokkibändinä oman lokosenne Suomen skeneen?
En tiedä, ollaanko me löydetty edes Suomen skeneen mitään omaa koloa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun joku on tullut sanomaan, että luulin, että te olette ruotsalainen bändi.
Mä en oikein tiedä, että halutaanko me edes lokeroitua varsinaisesti suomalaiseksi bändiksi. Toki ollaan Suomesta, mutta meidän keikkaskene tuntuu olevan ulkomailla tosi paljon. Jonnekin Espanjaan ollaan taas lähdössä, ollaan reissattu siellä ihan juurikin sattuneesta syystä, kun skene alkaa Suomessa nyt vasta ehkä elpymään taas koronan jälkeenkin. Jos Suomessa haluaa erottua, niin kai se pitää vain jaksaa uskoa ja puskea sitä omaa juttua tappiin saakka. Ja jos ei silläkään erotu, niin sitten on varmaan tehnyt jotain väärää.
Mikä on paras tai pahin keikkamuisto?
No pahinta ei varmaan olekaan. Ja hyviä, no just ulkomailta, me oltiin jo joitakin vuosia takaperin Vitoriassa, Baskimaalla soittamassa ruotsalaisen rokkibändin kanssa tämmöisessä, sanotaan tavastiaan kokoisessa hallissa. Ja sitten aikatauluihin oli lyöty 45 minuutin slotti. Me Härmäläiset pedanttina kansana noudatettiin slottiaikataulua ja soitimme omasta mielestäni timanttisen keikan. Tultiin sitten takahuoneeseen vilvottelemaan ja läpsyttelemään käsiä, että menipä hienosti. Ja sitten sieltä tuli paikan omistaja, vihasen näköinen baski, riehumaan että mitä ihmettä, että te soitte 45 minuuttia. Vastattiin että näin oli sovittu. Siihen paikan omistaja vastasi että se oli niin hyvä keikka, että te voitte ensi kerralla soittaa niin pitkään kuin te haluatte. Älkää nyt ihmeessä noudattako näitä aikatauluja, että ne on vain suuntaviivoja.
Miltä näyttää The Empire Strikesin tuleva vuosi?
Tulevaisuushan näyttää sillä tavalla ihan mukavalta, tuo alkuvuosi nyt ainakin, että tammikuussa ollaan Vantaalla soittamassa Myyrmäessä Skene-salissa, ja sitten on helmikuun alkupuolella Helsinki Must Be Destroyed, Turbo Jugendin järkkäämä kaksipäiväinen festari on The Rocksissa Helsingissä. Niiden jälkeen ollaan lähdössä maaliskuun alkupuolella vetämään semmoinen keskiviikosta sunnuntaihin Espanjan reissu. Siihen asti nyt ainakin on suunniteltua ja tiedossa olevaa keikkaa.
Metalliluola kiittää ja kumartaa.
