Los Angelesissa vuonna 1977 perustettu Great White on yksi useista LA-bändeistä, joka oli todella lähellä murtautua supertähteyteen. Lähimmäksi tätä yhtye pääsi neljännellä levyllään ”Once Bitten” (1987), joka myi USA:ssa platinaa. Samaan sarjaan päästiin tätä seuranneella ”…Twice Shy:lla” (1989), joka pisti vielä paremmaksi tuplaplatinalevyn statuksella.
”Hooked” (1991) myi vielä kultalevyyn oikeuttavan määrän jenkeissä, mutta vuoden 1992 ”Psycho City” ei enää pystynyt murtautumaan USA:n albumilistan sadan parhaan joukkoon. Syynä tähän oli Seattlesta puhaltanut grunge-vallankumous, joka jyräsi auttamatta tukkahevibändien, joiden joukkoon Great White laskettiin, yli.
Vuonna 1994 yhtye oli tilanteessa, jossa jotain oli tehtävä. Ratkaisuksi tuli selkeä linjanmuutos. Grungesta Great White päätti pysyä erossa, mutta linja muuttui selkeästi akustisemmaksi. Bändi oli toki flirttaillut akustisen ilmaisun kanssa aiemmilla levyillään, mutta näin selkeää linjanmuutosta tuskin uskalsi kukaan odottaa. ”Sail Away” täyttää 30 vuotta, joten otin mielenkiinnolla tämän minulle aiemmin täysin oudon levyn (bändi toki oli tuttu) kuunteluun.
Liekö syynä ollut 1990-luvulla massiivisesta suosiota nauttinut MTV Unplugged- sarja, mutta kuten aiemmin mainitsin ”Sail Away” on selkeä irtiotto aiempaan Great Whiteen. Selkein vertailukohta on Led Zeppelin ja legendan akustisempi osasto. Vokalisti Jack Russell saa puhtaat paperit Robert Plant– imitaatioistaan, jotka nostavat Kultaiselle Jumalalle hattua, pysyen silti kaukana puhtaasta kopioimisesta.
Albumilta on vaikea nostaa selkeää ässäraitaa esiin, sillä kyseessä on kautta linjan letkeää ja rauhallista kuunneltavaa. Ei olisi kaukana kutsua musiikkia akustiseksi aikuisrockiksi, mutta toisaalta tietty blues-henkisyys tekee levystä sävyiltään tummemman, kuin on totuttu kuulemaan.
”Sal Away” sisältää tästä huolimatta useamman tasokkaan sävellyksen, joista omaan makuuni parhaiten upposivat ”Alone”, balladi ”Cryin’”, sekä versio Tony Joe Whiten klassikosta ”If I Ever Saw A Good Thing”. Kuriositeettina mainitaan, että edesmennyt The E Street Bandin saksofonisti ja Bruce Springsteenin oikea käsi Clarence Clemons soittaa saksofonisoolon kappleessa ”Gone With The Wind”.
Ammattitaitoista, rentoa ja miellyttävää kuunneltavaa. Sellaiseksi albumiksi kuvailen ”Sail Awayn”. Levystä saa parhaiten jotain irti, kun oma fiilis on hieman melankolinen särkyneen sydämen vuoksi ja edessä lasi hyvää punaviiniä. Kyseessä ei ole mikään bilejulkaisu.
8-/10
Ilkka Järvenpää
1. A Short Overture
2. Mother’s Eyes
3. Cryin’
4. Momma Don’t Stop
5. Alone
6. All Right
7. Sail Away
8. Gone With The Wind
9. Livin’ In The U.S.A.
10. If I Ever Saw A Good Thing
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}