Belfastin suuren pojan, legendaarisen Gary Mooren (4.4.1952-6.2.2011) viides studiolevy “Run For Cover” täytti hulppeat 40 vuotta, joten tämä mielenkiintoinen albumi on syytä ottaa uudelleen arvioon.
“Run For Cover” sai alkunsa yhteistyöstä, kun Moore päätyi 1980-luvun puolivälin lähestyessä liittoutumaan entisen Deep Purple vokalisti-basistin Glenn Hughesin kanssa. Hughesin, joka myös ”The Voice Of Rockina” tunnetaan, henkilökohtainen elämä oli tuohon aikaan railakasta, tai kuten Oulussa asia saatettaan ilmaista: Glenn veti muuta kuin talvisin pulkkaa.
Moorelle Hughesin vauhdikas elämäntyyli oli liikaa, joten tämä yhteistyö ei kantanut kuin neljän biisin verran varsinaiselle levylle asti. Hughes ei ollut ainoa vieraileva ja legendaarinen basisti-laulaja, sillä Mooren vanha taistelutoveri Phil Lynott (Thin Lizzy) osallistui myös menoon, kuten Mooren luottomies Neil Carter (UFO) sekä Don Airey (Rainbow, Ozzy Osbourne), jotka vastasivat kosketinsoitin-osuuksista.
Muita tuttuja nimiä sessioissa olivat basisti Bob Daisley (Ozzy Osbourne, Rainbow), sekä kevyemmistä piireistä tuttu rumpali Paul Thompson, joka tunnetaan esimerkiksi Roxy Musicin riveistä. Jotta tällä sopalla olisi tarpeeksi kokkeja, oli myös tuotantopuolella vastuunjakajina suuri katras merkkinimiä. Tiskin takaa löytyivät Andy Johns (Rolling Stones, Free, Rod Stewart), Peter Collins (Queensrÿche, Bon Jovi, Rush), Beau Hill (Ratt, Alice Cooper, Europe) sekä Mike Stone (Journey, Asia, Queen). Meriiteistä LP:n menestys ei siis ollut kiinni, mutta millainen oli lopputulos? Otetaan selvää.
“Run For Cover” käynnistyy Mooren laulamalla nimibiisillä, joka on komea, hyvin 1980-luvun henkinen rokkari, jossa Mooren tavaramerkki-kitarointi kohtaa aikakauteen kuuluvat massiiviset kosketinsoitinvallit. Tämä toimii, kuten myös tarttuva kertosäe, Mooren kitarasoolon ollessa taattua korvakarkkia.
Ensimmäinen Hughesin laulama kappale “Reach For The Sky” on edeltäjää selvästi rouheampi tapaus. Tuotanto on enemmän power trio -vaikutteinen ja mikä siinä, kun sovitus toimii komeasti. Phil Lynottin laulaman, miehen alunperin Thin Lizzyn jälkeen kasaamalle Grand Slamille säveltämän sodanvastaisen “Military Manin” sanoma taitaa valitettavasti olla tänä päivänä vielä ajankohtaisempi, kuin 40 vuotta sitten. Itse sävellys ei ole kahden edellisen vedon tasoinen ja uskallan väittää, että kyseessä on levyn heikoin biisi.
LP-aikakaudella A-puolen viimeiseksi biisiksi oli säästetty uusi versio Mooren jo edellisenä vuonna ilmestyneelle loistavalle “Victims Of The Futurelle” kirjoittama kaunis balladi “Empty Rooms”. On makuasia, kumpi tulkinta on näistä kahdesta parempi, mutta joka tapauksessa kyseessä on yksi Mooren tunnetuimmista esityksistä ja todella onnistunut balladi.
Tässä vaiheessa LP-versiossa oli vuorossa puolen kääntö, mutta CD:lle mahtui yksi ylimääräinen raita eli Hughesin vokalisoima “Out Of My System”, joka on Glenin “Run For Coverille” säveltämistä biiseistä kaikkein kasarihenkisin. Kyseessä on onnistunut hittipotentiaalia omaava numero, josta ei valitettavasti tullut hittiä.
Tätä ei sen sijaan voi sanoa seuraavasta biisistä, eli Mooren tunnetuimmasta (“Over The Hills And Far Awayn” ja “Still Got The Bluesin” ohella) singlestä, Englannin sinkkulistalla aina sijalle viisi kivunneesta Mooren sekä Lynottin duetosta “Out In The Fields”. Hitti on hitti, vaikka sen voissa paistaisi ja sitä voi myös tästä tarttuvasta kappaleesta sanoa.
Hughesin laulama “Nothing To Lose” palauttaa meiningin maanläheisemmäksi ja mikä siinä, kyseessä on mukava rokkipala. Loppusuora käynnistyy Mooren itsensä tulkitsemalla “Once In A Lifetime”, joka on puhdas AOR-esitys. Tähän istuvat samat sanat, kuin “Out Of My Systemiin”: hitti, josta ei tullut hittiä. Tarttuva sovitus on yksi levyn vakuuttavimmista.
Albumin loppuun oli säästetty yksi Hughesin biisi, juhlimisen jälkimainingeista kertova “All Messed Up”, jossa Moore pääsee esittelemään slide-kitara taitojaan. Vähemmän yllättäen tulos on huikea.
Tämän jälkeen luvassa on vielä yksi yllätys. Mooren laulama, lähes syntikkapopin kanssa flirttaileva puoliballadi “Listen To Your Heartbeat” on onnistunut suoritus, tosin tuntuu siltä, että kappale on päätynyt väärälle levylle.
Kuten aiemmin mainitsin, “Run For Cover” on sillisalaattimainen kokonaisuus, mutta toisaalta se ei haittaa, kun materiaali on näin vahvaa. Toki voi olla sitä mieltä, että levyn linja rönsyilee liikaa, mutta jatkuvasti keskiössä ovat tasokkaat biisit sekä Mooren loistava kitarointi.
Glenn Hughes nimesi tuoreessa haastattelussa Mooren parhaaksi kitaristiksi, jonka kanssa mies on uransa aikana soittanut. Melkoinen kehu, kun Hughesin entisistä soittokavereista löytyvät Ritchie Blackmore, Tony Iommi, Joe Satriani, John Norum, Joe Bonamassa sekä Tommy Bolin, vain muutama nimi mainitakseni.
Loistavana kitaristina tunnettu Moore ei ole saanut ansaitsemaansa tunnustusta vokalistina. “Run For Coverilla” hän joutuu mankeliin Hughesin sekä Lynottin rinnalla. Moore selviää osuudestaan erinomaisesti. Miehen laulu tihkuu voimaa, sekä tarvittaessa myös hard rockissa ja metallissa helposti huomiotta jäävää herkkyyttä.
“Run For Cover” oli Gary Mooren soolouran vedenjakaja. LP oli siihen mennessä parhaiten myynyt soololevy ja levyä pidetään läpimurtona kaupallisessa mielessä. “Out In The Fields” oli suuri hitti ja “Empty Rooms” nousi myös Englannin sinkkulistoilla aina sijalle 23. Itse albumi paalutti Englannissa parhaimmillaan sijan 12.
Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa yllettiin aina Top-10:een asti. Tosin kaupallisessa mielessä parempaa oli vielä luvassa pari vuotta myöhemmin ilmestyneen “Wild Frontierin” myötä, mutta se on sitten toinen tarina.
9/10
Ilkka Järvenpää
1. Run For Cover
2. Reach For the Sky
3. Military Man
4. Empty Rooms
5. Out Of My System
6. Out In The Fields
7. Nothing To Lose
8. Once In A Lifetime
9. All Messed Up
10. Listen To Your Heartbeat
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}