Pohjois-Irlannin suuren pojan, kitarasankari Gary Mooren syntymästä tuli keväällä kuluneeksi 70 vuotta. On aika ottaa käsittelyyn 40 vuotta täyttävä ”Corridors Of Power”. Albumi oli Mooren uran toinen ”virallinen” soololevy.
Moore oli tässä vaiheessa uraansa jo arvostettu kitaristi ja parhaiten tunnettu pesteistään Thin Lizzyssa, mutta miehen plakkarissa oli julkaisuja useiden eri bändien kanssa, kuten Skid Row (ei pidä sekoittaa yhä kehissä olevaan hard rock -pumppuun) sekä G-Force. Moore oli myös näyttänyt taitonsa muissa levytyksissä, kuten fuusiojazz-kokoonpano Colosseum II:ssa ja ELP:ssä tunnetuksi tulleen Greg Laken yhtyeessä.
Jeff Glixmanin (mm. Yngwie Malmsteen, Kansas, Magnum, Black Sabbath) tuottamalle ”Corridors Of Powerille” Moore sai taustalleen kovan bändin, joka oli rakennettu huiman rytmisektion Ian Paice (Deep Purple) ja Neil Murray (mm. Whitesnake) ympärille. Levyn kosketinsoittimista vastasi pääosin sessiomuusikko Tommy Eyre. Vierailija-osastolla kuultiin mm. koskettimissa Don Aireyta (Rainbow, Ozzy Osbourne, Deep Purple) sekä Cream-legenda Jack Brucea, joka duetoi Mooren kanssa ”End Of The World” -kappaleessa.
Albumi käynnistyy ”Don’t Take Me For A Loserilla”, jossa Moore yhdistää tulta ja tappuraa tihkuvaan hard rockiinsa selkeitä AOR-vivahteita, lopputuloksen ollessa komea. Gary laulaa kappaleessa röyhkeän itsevarmasti ja miehen kitarointi on komeaa kuultavaa.
Vahvan aloituksen jälkeen ensimmäinen singlejulkaisu ”Always Gonna Love You” pitää tason korkealla. A-puoli ei sisällä oikeastaan lainkaan heikkouksia: Freen ”Wishing Well” –klassikko läpi käy Mooren käsittelyssä melkoisen steroidi-kuurin. ”Gonna Break My Heart Again” on mainio rokkari albumin parin ensimmäisen kappaleen hengessä ja ”Falling In Love With You” puolestaan hieno slovari, joka takaa pienen hengähdystauon LP:n ensimmäisen puoliskon loppuun.
B-puoli avataan ”End Of The Worldilla”, jonka kitarasoolo on pakko nostaa esiin, Mooren soiton ollessa yksinkertaisesti huikeaa. Kappaleen pitkässä introssa Moore heittää viimeistään kehiin käyntikorttinsa arvioidessa sitä, kuka oli tässä vaiheessa 1980-luvun kovin kitarasankari.
”Rockin’ Every Night” on suoraviivainen rokkari, joka flirttailee alkuriffillään Elviksen ikivihreän ”Jailhouse Rockin” kanssa, biisin ollessa muuten iha-kiva osastoa ja levyn heikoin esitys.
Parhaaseen A-ryhmään palataan nivustaive-erotiikkaa tihkuvan ”Cold Heartedin” myötä, jonka blues-henkinen avausriffi on yksinkertaisesti loistava. Viimeisenä esityksenä kuullaan Mooren uran yksi kauneimmista balladeista ”I Can’t Wait Until Tomorrow”, joka on mainio kontrasti sitä edeltäneelle ”Cold Heartedille” hauraalla herkkyydellään. Tunteikkuus purkautuu yhteen albumin komeimmista kertosäkeistä.
”Corridors Of Power” on kokonaisuutena Mooren pitkän uran kolmen parhaan levytyksen joukossa ja mikäli kiekko ei ole aiemmin tuttu, kannattaa jokaisen virtuoosimaisen kitaransoiton ystävän, hard rock -jäärän, AOR-friikin tai oikeastaan jokaisen, joka pitää rock-musiikista kuunnella tämä aivan liian vähälle huomiolle jäänyt albumi. Et tule pettymään.
9+/10
Ilkka Järvenpää
1. Don’t Take Me For A Loser
2. Always Gonna Love You
3. Wishing Well
4. Gonna Break My Heart Again
5. Falling In Love With You
6. End Of The World
7. Rockin’ Every Night
8. Cold Hearted
9. I Can’t Wait Until Tomorrow
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}