Läntinen isoveljemme Ruotsi on tarjonnut metallikansalle laadukasta ja toimivaa meteliä jo vuosikymmeniä. Ghost, Sabaton, Amon Amarth ja Opeth keulivat aallonharjalla ja kunnioittavat usein läsnäolollaan myös meitä suomalaisia.
Metallin vierestä löytyy piskuinen ja iäkäs, mutta hyvin säilynyt genre jota myös rockabillyksi kutsutaan. Rockabilly, kuten metallikin, saa kiittää blues-musiikkia olemassaolostaan, josta kumpainenkin genre on lähtenyt versoamaan onnistuneesti omia juuriaan.
Tästä johtuen kävin suurella mielenkiinnolla tsekkaamassa ruotsalaisen, rockabilly-genren kärjessä keulivan bändin, Fatboyn keikkakunnon Helsingin Tavastialla. Bändin kitaristi Hannu Kiviaho on kertonut haastattelussaan Fatboyn ammentavan musiikkiinsa vaikutteita myös heavy metalista, joka on helppo allekirjoittaa yhtyeen hieman raskaammista poljennoista kuten “Draggin’ the River”, “Cut Me Down” ja “Bad News from Pretty Red Lips”.
Suomi on bändille tuttu maa ja herrasväki onkin kierrellyt täällä ahkerasti, muun muassa vuonna 2014 jolloin näin Fatboyn ensimmäistä kertaa kotikaupungissani Hyvinkäällä. Tuo keikka oli ikimuistoinen, joten odotukset olivat kovat. Tavastialla tämä oli bändin kuudes kerta ja yhtye muistaa aina mainostaa itseään Suomen ystävänä.
Fatboyn show tarjosi vähintäänkin loistavan kattauksen bändin viideltä levyltä.Settilista oli kasattu kuitenkin painottuen huhtikuussa julkaistun, ylistäviäkin arvioita saaneeseen “Moments”-levyyn, josta esimerkiksi “Summertime Bop”, “Blind Hopes” ja ärjyvä “Pulling Back the Reins” toimivat livenä erittäin hyvin. Vanhat klassikot “What Would Elvis Do” ja “Overdrive” saivat iltaa kohden paremmin lämpenevän yleisön mukaansa. Pieneksi harmiksi Fatboyn selkein ykkösballadi “Last Train Home” oli yhdistetty medleyksi “Moment That Counts” biisin kanssa ja jäi täten puolitiehen. Muuten ei jäänyt valitettavaa. Bändin diskografiasta voi valita melkein minkä tahansa biisin ja toimivuus on taattu.
Laulaja Thomas Pareigis jaksoi hymyillä pitkin iltaa ja miehen ääni saa kovimmankin karjun sielun herkistymään. Hannu “Kerry King of Rockabilly” Kiviaho kepitti yhdessä Joakim Lindahlin kanssa osuvasti yhteen ja tiuhasti kitaroita vaihtaen. Keikalla oli myös mukana vasta bändiin liittynyt läskibasson soittaja Thomas Schuldt. Etenkin hänen työskentelyään ja intensiivistä osaamistaan oli huikea seurata. Rumpali Marcus Källströmin hyvin riisuttu patteristo osoitti, että hyvän rytmityksen saa aikaiseksi vain yhdelläkin pellillä.
Bändin hieman eleetön, mutta itsevarma karisma yhdessä likimain täydellisen biisimateriaalin kanssa on turruttavan upea yhdistelmä. Fatboy on se bändi, jota ensi kertaa kuullessaan harmistuu, kun ei ole kuullut sitä aiemmin. Oletettavaa ja toivottavaa on, että tulemme näkemään bändiä myös Suomen festarirosterissa tulevina vuosina.
Tavastian ilta tarjosi myös harvinaista herkkua metallimiehelle, sillä korvatulpille ei ollut tarvetta edes lavan edessä. Bändin soundi oli hyvä ja äänen balanssit täysin kohdillaan. Kitaristien 70-luvulta peräisin olevat kitarakaapit soivat kuin uudet. Toki rockabillyssä ei ole tarpeenkaan säätää kaappien volyymia yli äyräidensä ja saatan olla myös hieman kuuroutunut vuosien metelöinnille altistumisesta johtuen…
Fatboy on tulossa kiertämään Suomea uudestaan lähiaikoina rannikkokiertueelle. Suosittelen lämpimästi avartamaan keikkarepertuaaria ja katsastamaan miten ruotsalaisviisikko potkii romut tieltään ja näyttää kitarakaapin paikan.
Teksti ja kuvat: Pete Alander
Heavyn moniottelija, vapaa-ajattelija, satanistisuvakki ja humanisti. Metallin maku suussa on vahvasti black-painotteinen, vaikka Judas Priest on se suurin rakkaus. Suunnittelen ja ylläpidän Luolan nettisivua ja brändi-ilmettä. Kirjoitan artikkeleita, arvioita, uutisia ja haastatteluja sekä kuvaan keikat ja festarit. Odotan, että Martti Servo tekisi joskus metallialbumin.
