Imatralainen Dead End Irony on tarjoillut vanhan koulukunnan heavy metalliaan jo viiden vuoden ajan, mutta erilaisten jäsenvaihdosten vuoksi ensimmäinen demo on saatu julkaisuun vasta nyt. ”Wounds That Never Heal” on ollut varsin menestynyt avaus yhtyeen diskografiaan ja keikkarintamalla on kiirettä.
EP:n neljä kappaletta tarpovat pääasiassa tutun kuuloisessa hevimetallissa, jossa on otteita myös hard rockista ja power metallista. Tämän kaltaista musiikkia on tänä päivänä yleensä aina äärimmäisen mukava kuunnella. Bändillä on 1980-luvun ote tiukasti hallussa ja mieleen tulee varhainen Europe hieman rouheammalla lähestymiskulmalla. Kohtalaisen hyvät lähtökohdat on siis asetettu.
Kehitettävää yhtyeellä kuitenkin on. Laulaja Rikulla on biiseihin sinänsä sopiva maanläheinen ääni, jota tuotantopuolella kannattaisi nostaa huomattavasti paremmin esiin. Samoin kitarasoundi kaipaisi jykevöittämistä. Hetkittäin lähtee hyvin kuten toisen biisin ”World Of Irony” alussa, mutta sitten tuntuu kuin soittimet tipahtaisivat jonnekin rumpujen taakse. Kappaleet ovat pääasiassa varsin pitkäkestoisia, mikä osaltaan tuo haastetta ja aivan ei kiinnostavuuskerroin riitä sovituksissa loppuun saakka.
Dead End Irony on joka tapauksessa mielenkiintoinen uusi tuttavuus, jolla tuntuu olevan vielä kykyjä parantaa tästä selvästi. Yhtyeen tekemisiä varmasti liverintamalla edelleen hiutuneen yhteissoiton myötä voidaan jatkossakin seurata tarkasti.
3/5
Ville Krannila
1.My Revenge
2.World Of Irony
3.Vault
4.Wounds That Never Heal
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}