1980-luvun LA-rockin kruunaamattoman kuninkaan David Lee Roth täyttää 70 vuotta, joten laulajan kolmas soololevy ”A Little Ain’t Enough” ansaitsee komeasta merkkipäivästä johtuen uuden tarkastelun.
Supertuottaja Bob Rockin johdolla äänitetty albumi oli jo lähtötelineissä haastavassa asemassa, sillä Rothin edellisen vuosikymmenen loistava bändi oli hajonnut. Poissa olivat virtuoosimaiset Steve Vai (kitara) sekä Billy Sheehan (basso), jotka jättivät yhtyeen parin edellisen vuoden aikana. Vai loikkasi Whitesnaken leipiin, tähyten samalla tulevaisuudessa häämöttävään soolouraan ja Sheehan perusti kokonaan uuden bändin, eli Mr. Bigin.
Rothilla oli tästä huolimatta kasassa tiukka uusi kokoonpano, jonka ydin oli veljeskaksikko Bissonetten muodostama rytmisektio. Rumpali Gregg oli ollut Rothin mukana aina ”Eat’ Em And Smile” -albumista (1986) saakka ja velipoika Matt liittyi mukaan ”Skyscraper”-levyn (1988) kiertueelle. Kosketinsoittaja Brett Tuggle oli myös ollut Rothin joukoissa aina vuoden 1986 kiertueesta saakka. Jotain tärkeää silti puuttui, eli virtuoosimainen kitaristi, joka pystyisi vetämään vertoja kahdelle Rothin kanssa aiemmin soittaneelle kitarasankarille eli Vaille sekä Edward Van Halenille. Haaste oli melkoinen. Rothilla oli ässä hihassa, kun hän esitteli 20-vuotiaan kitaran ihmelapsen Jason Beckerin.
Beckerin traaginen sairastuminen ALS:ään on varmasti useimpien tiedossa, joten sitä on turha tässä kerrata. Nopeasti etenevä sairaus vaikeutti Beckerin soittoa studiossa, joten Roth palkkasi toisen kitaristin helpottamaan Beckerin taakkaa. Töihin tarttui mm. Alice Cooperin ja Lou Reedin kanssa soittanut Steve Hunter, jonka slide-kitarointi toi albumille oman mielenkiintoisen lisänsä.
”Oh I say mama living ain’t a luxury
Oh I say mama and a lil’ ain’t enough for me…”
Albumi käynnistyy levyn ensimmäisellä sinkkujulkaisulla, hienosti rokkaavalla nimiraidalla, joka on ilmiselvä hitti. Valitettavasti kappaleen musiikkivideo joutui MTV:n sensuurin kynsiin ja putosi voimasoitosta. Biisi ei saavuttanut sellaista kaupallista menestystä, mitä siltä toivottiin. Kappale on yhä komea bilerock-veto ja sisältää loistavia kitaralickejä Beckeriltä, kappaleen lopusta löytyvän arpeggion saadessa yhä katkeransuloisen hymyn nousemaan tämän kuulijan kasvoille. Mitä kaikkea Jason Becker olisikaan vielä soittajana ehtinyt saavuttaa…
”Shoot It” nappaa kuulijansa rokettirolli-syleilyyn ilman lupaa, torvisektion tuutatessa 1980-luvun lopun Aerosmith-hengessä ja kapakkapianon kilkattaessa kuin viimeistä päivää. Rothin mm. Diosta tutun Craig Goldyn kanssa kirjoittama ”Lady Luck” ei yllä levyn kahden ensimmäisen kappaleen villiin menoon, ollen asiallinen, hieman blues-sävyjä sisältävä rasvainen AOR-siivu.
”Hammerhead Shark” vie kuulijansa takaisin ”Shoot It” tunnelmiin rouhealla kapakkarokillaan. Ränttätänttä-rokkari kulkee kiistattomasti eteenpäin, mutta olisi kaivannut tarttuvampaa koukkua kertosäkeeseen. ”Tell The Truth” jysäyttää kehiin levyn rouheimman bassosoundin, Matt Bissonetten bassottelun kuljettaessa tätä blues-henkistä semi-slovaria eteenpäin. Biisi on onnistunut, mutta viimeinen silaus elämää suuremman kertosäkeen muodossa kappaleesta puuttuu. Beckerin kitarasoolo on tästä huolimatta loistava.
”A Little Ain’t Enoughin” A-puoli oli tähän saakka välttänyt viittauksia Rothin Van Halen -historian kanssa, mutta tähän tulee muutos ”Baby’s On Firen” myötä. Raita on Van Halen -henkisenä yksi omista suosikeistani.
Levyn B-puoli käynnistyy ”40 Below” rokkauksen myötä hyvässä vauhdissa, mutta valitettavasti komeat puitteet eivät kykene peittämään sitä, että biisi on sävellyksenä mitäänsanomaton. Toki ammattimiesten käsittelyssä heikompi tekele saadaan lentoon, mutta hirveästi kerrottavaa biisistä ei jälkipolville jää. Levyn toisena singlenä julkaistu ”Sensible Shoes” rullaa eteenpäin jo aiemmin tutuksi tulleella blues-sävyisellä poljennolla. Nivustaivetta hivelevän grooven omaavan kappaleen yllätykseksi on säästetty Rothin räkäinen huuliharppu, joka tuo biisiin mukavan lisän.
”I asked her, how the hell you get in those tight blue jeans?
She said, for starters you could buy me a drink”.
”Last Call” muistuttaa kuulijaa baari-illan viimeisen kierroksen tärkeydestä ollen suoraan asiaan menevä asiallinen rokkari. ”The Dogtown Shuffle” jatkaa levyllä jo useamman kerran kuullulla blues-menolla, ollen tässä joukossa selkeästi keskinkertaisin biisi. Kaksi päätösraitaa ”It’s Showtime!” ja ”Drop In The Bucket” ovat tietyssä mielessä historiallisia ja ainoita, joiden tekijätiedoista löytyy Jason Beckerin nimi.
”It’s Showtime!” on Van Halenia mukaillen runttaava tuplabasari-tikkaus, joka saa kuulijan kurottamaan kohti olutta ja kyselemään milloin nämä bileet alkoivat. Biisi ja tätä seuraava Beckerin mahtavalla kitaraintrolla starttaava ”Drop In The Bucket” ovat molemmat levyn ehdotonta huippua, vangiten vanhaa Van Halen -röyhkeyttä. Molemmat kappaleet antavat pienen väläyksen Beckerin huimasta taidosta, jota mies ei valitettavasti päässyt koskaan maailmalle täysin esittelemään.
”A Little Ain’t Enough” sai aikoinaan osakseen nuivat arvostelut ja levy tuomittiin flopiksi, vaikka albumi myi USA:ssa kultaa ja saavutti albumilistalta sijan 18. Toki levy ja erityisesti sitä seurannut kiertue olivat Rothin mittapuulla mitattuna selkeitä pettymyksiä. Rundi epäonnistui heikon lipunmyynnin ja siitä seuranneen lukuisten peruutusten johdosta pahoin. Tähän toki vaikutti osaltaan 1990-luvun alun grunge-buumi, jonka vaikutuksilta ei edes David Lee Roth välttynyt.
Sisällöltään ”A Little Ain’t Enough” ei ole mikään floppi, sillä levy on kestänyt ajan hammasta hyvin. Soundeiltaan kokonaisuus on taattua Bob Rock -osastoa ja LP:ltä löytyy monta huimaa kappaletta. Puutteeksi voisi sanoa sen, että nimibiisin lisäksi varsinainen hittipotentiaali jää vähiin. Muutaman heikoimman kappaleen pudottamisella ja parin ok-biisin hiomisella täyteen potentiaaliinsa, kuulijalla olisi käsissään huikea Roth-albumi. Nyt ”A Little Ain’t Enough” on ”vain” hyvä rock-levy.
7+/10
Ilkka Järvenpää
1. A Lil’ Ain’t Enough
2. Shoot It
3. Lady Luck
4. Hammerhead Shark
5. Tell The Truth
6. Baby’s On Fire
7. 40 Below
8. Sensible Shoes
9. Last Call
10. The Dogtown Shuffle
11. It’s Showtime!
12. Drop In The Bucket
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}