[three_fourth]Dark Buddha Rising- ja Oranssi Pazuzu-yhtyeistä tuttujen herrojen muodostama Atomikylä on julkaissut toisen pitkäsoittonsa. Edellä mainittujen kokoonpanojen musiikillinen suunta antaa melko hyvän kuvan siitä, mitä on odotettavissa, ja arvaukset osuvat oikeaan. Atomikylän musiikki on psykedelian, post metallin, grungen ja doomin sekamelska, joka kuulokkeista nautittuna aiheuttaa ainakin jonkinlaisen reaktion, joka suuresta osasta nykymusiikkia puuttuu kokonaan. Tähän positiiviset puolet loppuvatkin.
Avauskappale ”Katkos” tarjoilee 17 minuuttia hulluutta ja maailmanloppua. Jossain vaiheessa kitarasoolo saapuu pelastamaan, mutta sekin kuulostaa siltä kuin tuomiopäivän saavuttua kaikki soittimet olisi viritetty Tuonelan sävelkorkeuteen. Vapahdusta on turha odottaa. Kolme biisiä vievät kuuntelijan varsin nopeasti ydinkokeista tuttuun atomikylään jossa mallinuket irvistelevät, ilma värisee ja lopulta viimeinen räjähdys kalisuttaa hampaita pistäen armeliaan lopun kaikelle järkevälle ajattelulle.
Laulaja/kitaristi Vesa Ajomo ähisee ja huutaa kuin se viimeinen koe-eläin, joka on jätetty kärisemään tuskissaan radioaktiivisen auringon alle. Repivän läsnä oleva soundimaailma korostaa albumilta huokuvaa epätoivoa. Päätösraita ”Pakoputki” sisältää alkutunnelmissaan ne levyn harvat tarttuvat hetket, jotka kuitenkin pian uppoavat hiekkaan kuin se viimeinen mallinuken pää.
Atomikylä liikkuu maisemissa jossa joko ollaan taiteen ytimessä tai harhaillaan jossain synkässä kärsimyksen neljännessä ulottuvuudessa, jonne harvalla meistä on mitään asiaa. Voin suoraan sanoa, itselläni se ydin lipsahti käsistä ja kuunnellessa eksyin syvälle jonnekin toiseen maailmaan nielemään avaruuspölyä.
5/10
Ville Krannila
[/three_fourth] [one_fourth_last]
1.Katkos
2.Risteily
3.Pakoputki[/one_fourth_last]
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arviossa.){kind=link}