”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”. Tämä kuolematon lause on kirjoitettu helvetin portin yläpuolelle Dante Alighierin runoelmassa ”Jumalainen Näytelmä”. Tuo samainen lause kuvastaa täydellisesti myös jyväskyläläisen Apocryfalin debyyttiä ”Crushing Black Death”. Levyä dominoiva synkkä ja lohduton äänimaailma kuulostaa juuri siltä kuin yhtye olisi henkilökohtaisesti hakenut inspiraatiota helvetin yhdeksästä piiristä, jota kirjailija teoksessaan tarkasti kuvailee.
Kymmenisen vuotta sitten perustettu Apocryfal ei siis pelleile vaan rysäyttää ilmoille vajaan neljäkymmentä minuuttia deathin ja blackin välillä liikkuvaa pahuutta, joka edelliseen julkaisuun (vuonna 2013 päivänvalon nähnyt EP ”Aberration Of Mind”) verrattuna on saanut lisää lihaa luiden päälle. Mammuttimaiset soundit sekä mustan metallin entistä rohkeampi käyttö ovat kenties ne suurimmat uudistukset jotka bändi on saanut aikaan. Desolate Shrine sekä Vallenfyre/Strigoi tulevat vahvasti mieleen ”Crushing Black Deathia” kuunnellessa.
Todella osuvasti nimetty albumi ei maalaile positiivisia kuvia tai kehota rakastamaan lähimmäistäsi vaan murjoo pääsi vasaralla, paloittelee ruumiisi ja lopuksi jauhaa rippeet oksasilppurilla veriseksi massaksi. Tästä ei raskaampi lahtaus juurikaan parane ja toivon mukaan herrat pääsevät pian koluamaan isompia ympyröitä.
8/10
Marko Klingberg
1. Painaja
2. Truth Hath No Confines
3. Redeemer
4. Kirkonväki
5. Grievance pt. II
6. Kello, kirja ja kynttilä
7. The Mammoth
8. Crushing Black Death
Kipinä raskaampaa musiikkia kohtaan syttyi jo vaahtosammuttimen kokoisena 80-luvulla enon levykokoelmaa selaillessa. Number Of The Beastin kaltaiset kansikuvat iskostuivat lähtemättömästi nuoren miehenalun verkkokalvoille. Siitä asti on metallisempi musiikki ollut iso osa elämää. Ja vaikka olen kaikkiruokainen, on raskaampi ja synkempi ulosanti lähimpänä sydäntä.
 Metalliluolan arvio, Marko Klingberg.){kind=link}