Alice Cooperin raskaampaa musiikillista linjaa esitellyt ”Raise Your Fist And Yell” täyttää tässä kuussa 30 vuotta, joten tämän merkkipäivän vuoksi kyseinen levy on aiheellista ottaa Metalliluolan syyniin. Kyseinen albumi oli tässä vaiheessa herra Vincent Furnierin uran 17. ja järjestyksessä toinen miehen ns. ”raitis” tuotos edellisenä vuonna ilmestyneen comeback-levy ”Constrictorin” jälkeen. Edeltäneen albumin tavoin pääosa Michael Wagenerin tuottaman kiekon sävellyksistä syntyi Cooperin ja kitaristi Kane Robertsin yhteistyönä. Studioon siirtyminen tapahtui myös varsin mutkattomasti, sillä albumilla Alicen taustalla oli menestyksekkäällä ”The Nightmare Returns”-kiertueella mukana olleen bändin ydin, eli Robertsin lisäksi Kip Winger bassossa, Paul Taylor (tunnetaan myös nimellä Paul Horowitz) koskettimissa sekä Ken Mary rummuissa.
Albumi käynnistyy sinkkujulkaisu ”Freedomilla”, joka esitteli maailmalle siihen mennessä rankimman version Alicesta Robertsin kitaran sahatessa avausriffissä lähes 1980-luvun speed metal-hengessä. Biisi sisältää tarttuvan kertosäkeen ja komean soolon ”heavy metallin Rambolta”. Tiukka turpaanveto jatkuu ”Lock Me Upilla”, jossa kuullaan rumpuintron sekä alkuriffittelyn jälkeen levyn ainoa varsinainen vieraileva artisti. Ääneen pääsee se ainut oikea Freddy Krueger, eli näyttelijä Robert Englund, joka päräyttää ilmoille varsin aiheellisen kysymyksen Alicelle:
– Alice Cooper, You have been accused of mass mental cruelty. How do you plead?
– Guilty!
Yksi levyn kohokohdista sisältää tarttuvan kertosäkeen, jonka kruunaa kunnon kasarihengessä kulkeva Woo-ooo-ooo-ooo-toisto. Hieman kliseisen ”Give The Radio Backin” jälkeen Alice osuu taas napakymppiin raskaan junttariffin ympärille kasatun ”Step On Youn” myötä. Levyn heikoimman biisin ”Not That Kind Of Loven” jälkeen albumin loppu on pelkkää ässäbiisiä toisensa jälkeen. Näistä suosikiksi nousee John Carpenterin ”Prince Of Darkness”-leffan saman niminen tunnusviisu. Leffassa Alice vilahtaa pienessä sivuroolissa riivattuna ”Street Schizona” seivästäen yhden tutkijan Cooperin lavashowsta tutulla varsin yllättävällä ”välineellä”. Jälkimmäisen puoliskon toinen oma suosikki on levyn päättävä tuplabasareilla sekä tiukalla riffillä käynnistyvä ”Roses On White Lace”, jonka lyriikat kertovat vähemmän kauniista tavasta käsitellä tuoretta morsianta tai kuten Alice asian ilmaisee: ”In my own way, I lovingly kiss the bride”.
Kokonaisuutena ”Raise Your Fist And Yell” nousee Alice Cooper-levyjen top-kolmoseen. Osa viehätyksestä perustuu luonnollisesti nostalgiaan. Kyseinen albumi oli yksi teini-iän eniten kestosoittoa saaneista pitkäsoitoista. Tätä arviota tehdessä kuuntelin sitä pitkästä aikaa uudelleen ja kyseessä on edelleen 30 vuotta myöhemmin helvetin kova tuotos.
Albumi ei kuitenkaan ollut mikään varsinainen hitti, sillä korkein listasijoitus oli esimerkiksi USA:n listoilla varsin vaatimaton 73. Sitä seurannut iertue muistetaan kuitenkin jälkikäteen yhtenä Cooperin uran verisimpänä (Englannin keikat yritettiin kieltää sokean parlamenttiedustajan David Blunkettin toimesta huonolla menestyksellä). ”Raise Your Fist And Yelliin” loppui eräs lyhyt aikakausi Cooperin uralla, sillä miehen taustabändi hajosi levyn myötä Wingerin ja Taylorin suunnatessa ensin mainitun sukunimeä kantavaan Wingeriin. Myös Roberts siirtyi täysipainoisesti soolouralle myöhemmin.
”Raise Your Fist And Yell” oli eräänlainen vedenjakaja Cooperin uralla. Julkaisun jälkeen Alice taustajoukkoineen tiesi, että muutoksia oli tapahduttava, jotta miehen ura saadaan takaisin siihen kukoistukseen mitä se oli ollut 1970-luvulla. Ratkaisuna tähän oli hittilähde Desmond Child, mutta se onkin kokonaan toinen tarina.
9-/10
Ilkka Järvenpää
1. Freedom
2. Lock Me Up
3. Give the Radio Back
4. Step on You
5. Not That Kind of Love
6. Prince of Darkness
7. Time to Kill
8. Chop, Chop, Chop
9. Gail
10. Roses on White Lace
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}