Vuonna 1985 Aerosmith, tuo 1970-luvulla USA:n hard rock-maailmaa hallinnut Bostonista kotoisin oleva kone, oli tiukan paikan edessä. Vaikeista addiktioista kärsivä bändi oli noussut rock-maailman huipulle, mutta tullut sieltä rytisten alas. Levymyynnin laskiessa samaan tahtiin, rivit alkoivat rakoilla, huipentuen siihen, että kitaristikaksikko Joe Perry ja Brad Whitford poistuivat riveistä, Perry vuonna 1979 ja Whitford pari vuotta myöhemmin.
Aerosmith julkaisi vuonna 1982 ”Rock In A Hard Place” -albumin, mutta uusi kitarakaksikko Jimmy Crespo sekä Rick Dufay ei saanut yhtyettä sellaiseen lentoon, että tällä olisi noustu takaisin huipulle. Crespo tosin soitti edellä mainitulle levylle suurimman osan kitaroista, mutta keikoilla kuusikielisen osuuksista vastasi kyseinen kaksikko.
Vuonna 1984 kaikki oli valmista Aerosmithin legendaarisen kokoonpanon Perry, Whitford, Steven Tyler (voc), Tom Hamilton (b) ja Joey Kramer (dr) paluulle. Comeback-kiertueen myötä Aerosmith nousi takaisin USA:n rock-maailman kärkeen. Kun tuottajaksi saatiin vielä Van Halenin alkuaikojen hovituottaja Ted Templeman, kaiken piti olla pedattu sille, että Aerosmith valtaisi takaisin juuri Van Halenille menetetyn valtaistuimensa Amerikan hard rockin kuninkaana, mutta kävikö kaikki kuin saduissa? Otetaan selvää.
Mielenkiintoisella kuitilla bändin kokaiini-menneisyydelle kuittaileva ”Done With Mirrors” käynnistyy Joe Perryn soolobändiltä, eli Joe Perry Projectilta lainatulla ”Let The Music Do The Talkingilla” ja aloitus on kieltämättä komea. Templeman kertoi jälkikäteen tavoitelleensa Aerosmithin ”karannut junanveturi-soundia” ja vertaus osuu lähelle oikeaa. Sen verran hienosti tämä musiikki puhuu.
”My Fist Your Face” vetää kuulijaa nimensä mukaisesti tauluun ilkeästi rokaten, vaikka biisi ei ole mikään klassikko. ”Shame On You” kuulostaa Templemanin salaa tallentamalta yhden riffin ympärille kasatulta bluesrock-jamilta; tekniikka, jota mies käytti mm. Van Halenin kanssa. Nauha siis pyöri, eikä tuottaja maininnut tästä bändille mitään. Biisi ei ole erikoinen, vaikka groove on vakuuttava ja Tylerin verbaali-riffikone sylkee kappaleessa komean riimin bändikaverilleen:
”Joe Perry, ooh Mr. Style
Some kind of King Bee
Buzz a while”.
Keskitempoinen rokkari ”The Reason A Dog” olisi voinut olla jo Aerosmithin omaa nimeä kantaneella debyytillä vuonna 1973, sen verran omilla juurillaan bändi kappaleessa on, kun taas ”Shelassa” yhtye flirttailee, paremman termin puutteessa, kuin disko-vaihteen päälle saaneen ZZ Topin kanssa, toki groovaten ilkeän seksikkäästi.
”Gypsy Bootsissa” Aerosmith kuulostaa enemmän kuin itseltään, biisin kertosäkeen ollen niin tuttu jostain toisesta Aero-biisistä, että melkein kipeää tekee. Kappale on onnistunut. ”She’s On Fire” on ilkeä blues-biisi, jonka parissa bändi on enemmän kuin kotonaan.
”The Hop” on jälleen jämäkkä blues rock-pala, jossa Perryn slide-kitara soi todella rasvaisesti, Tylerin huuliharpun viimeistellessä kappaleen. Levyn päättävä ”Darkness” on jälleen kuin alkuaikojen Aerosmithia, bändin tarjotessa kuulijalle omaa seksikkään ilkeää itseään.
”Done With Mirrors” on omalla tavallaan se viimeinen ”aito” Aerosmith-levy, sillä levyllä ei ole balladeja, eikä bändin ulkopuolisia biisinkirjoittajia, joista molemmista yhtye tuli myöhemmällä urallaan tunnetuksi. Hittejä tältä LP:ltä ei löydy, mutta ei toisaalta huteja, ainoastaan 35 minuuttia rouhevaa rokkia. Levyn avaavassa ”Let The Music Do The Talkingissa” toki on hittipotentiaalia.
Tuotanto on myös liian live-henkinen, välillä jopa demomainen ja albumi olisi hyötynyt harkitummasta soundityöstä. Toisaalta Perry mainitsi, että levy oli tärkeä etappi bändin uralla – ilman tätä Aerosmith ei olisi tiennyt mitä tehdä toisin. ”Done With Mirrors” on juuri se kokonaisuus eli pitkäsoitto, joka Aerosmithin piti tässä vaiheessa uraansa tehdä.
Kaupallisesti levy ei pystynyt palauttamaan bändiä listojen kärkeen, sillä levy myi ”ainoastaan” kultalevyyn oikeuttavat puoli miljoonaa kappaletta USA:ssa, nousten listoilla sijalle 36. Tästä huolimatta kriitikot kehuivat levyä ja se kadonnut kaupallinen menestys palautui seuraavalla kolmella LP:llä ”Permanent Vacation” (1987), ”Pump” (1989) sekä ”Get A Grip” (1993) korkojen kera. Mutta nämä ovat sitten kolme kokonaan uutta tarinaa.
8-/10
Ilkka Järvenpää
1. Let The Music Do The Talking
2. My Fist Your Face
3. Shame On You
4. The Reason A Dog
5. Shela
6. Gypsy Boots
7. She’s On Fire
8. The Hop
9. Darkness
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}