Bostonissa vuonna 1970 perustettu amerikkalaisen hard rockin instituutio Aerosmith julkaisi bändin omaa nimeä kantavan debyyttilevynsä tammikuussa 1973. Komean 50 vuoden iän saavuttava albumi on tästä syystä hyvä ottaa uudelleen arvioitavaksi, sillä sen verran hieno on tämä uransa aikana arviolta 150 miljoonaa levyä myyneen yhtyeen ura.
LP käynnistyy ”Make It”:llä ja heti ensimmäisenä korvaan osuu Steven Tylerin laulutyyli. Miehen vokaaliesitys on lähes koko albumilla erilainen, kuin mihin Aerosmith-kuulijat ovat tottuneet. Tyler pyrki tässä vaiheessa uraansa jäljittelemään bluespohjaisen rockin tuon aikaisia kuninkaita, mutta jostain kumman syystä tähän tyyliin sekoittuu pieni määrä The Muppet Showsta tuttu Kermit-sammakon ääntä. Kuunnelkaa itse, jos ette usko.
Itse biisi on taattua Aerosmithia ja kelpo levyn avauskappale, joka on kasattu rouhean riffin ympärille, muistuttaen tyyliltään alkuperäisen Alice Cooperin sekä Rolling Stonesin avioliittoa. ”Somebody” on täynnä twangia oleva rokkari, josta voi kuulla erityisesti kitarasoolossa pieniä country rockin ja rockabillyn piirteitä sekoitettuna Aerosmithin taattuun rokkaukseen.
”Dream On ” on yksi Aerosmithin uran tunnetuimmista biiseistä ja elämää suurempi voimaballadi. Kyseinen kappale ei noussut suureksi hitiksi vielä levyn julkaisun yhteydessä, päätyen korkeimmillaan USA:n singlelistalla sijalle 59. Kappale sai kokonaan uuden elämän, kun se julkaistiin uudelleen kaksi vuotta myöhemmin, Aerosmithin lyötyä itsensä läpi. Tällöin kappale ylsi USA:n sinkkulistalla kuudennelle sijalle, eikä balladi ole sen jälkeen tainnut pudota bändin keikkasetistä.
”Aerosmith”-albumin A-puoli päättyy kokonaiset seitsemän minuuttia kestävään ”One Way Streetiin”, jota voi kutsua unohdetuksi Aerosmith-helmeksi. Rouheasti hieman Lynyrd Skynyrd -hengessä kulkeva kappale esittelee maailmalle yhden bändin tavaramerkin, eli Tylerin upean huuliharpun. Sovitus on komeasti svengaava, blues-pohjainen boogie, joka pistää automaattisesti kuulijan jalan naputtamaan tahtia. Biisistä löytyy myös hienoa Joe Perry–Brad Whitford kitarakaksikon soittoa, josta on jo aistittavissa kuinka huimaksi tämän duon yhteistyö vielä vuosien varrella tuli kehittymään.
B-puoli käynnistyy toisella klassikolla, eli Guns N’ Rosesin ja usean muun bändin coveroimalla ”Mama Kin”. Klassikko svengaa kuin se kuuluisa hirvi, bändin puskiessa sen huimaan kiimaan. Sävellyksessä kuullaan myös saksofonia, joka antaa tähän rokkariin omaan mausteensa.
Saksofoni-osuudet soittava David Woodford tekee albumin toisen vierailunsa ”Write Me A Letterissä”. Kyseessä on toimiva perusrokkari, josta on aistittavissa jo tutut Aerosmith-elementit, mutta loistavalle tasolle tätä ei voi millään nostaa.
Debyytillä bändin pääasiallinen biisintekijä oli Tyler, mutta kuin ennakoiden tulevaa, jo tälle pitkäsoitolle on päätynyt yksi Tyler-Perry yhteistyö, eli ”Movin’ Out”. Biisi on rakennettu Perryn komean kitaralickin ympärille ja on Aerosmithin uran ensimmäinen sovitus, joka naittaa yhteen New Orleansin voodoo-meiningin, lopputuloksen ollessa komeasti svengaava rokkari.
Levyn viimeisenä biisinä kuullaan cover blues/soul-laulaja Rufus Thomasin tunnetuimmasta hitistä ”Walkin’ The Dog”. Kappaleen ovat vuosien varrella versioineet mm. Rolling Stones, Everly Brothers, Suomen oma Hurriganes, Ratt sekä Green Day. Aerosmithin tulkinta on hyvä, vaikka verrattuna esimerkiksi Rollareiden versioon, kappale on jo kaukana alkuperäisversiosta. Toisaalta uusi näkökulma aina virkistää.
Kokonaisuutena tätä vuosien varrella pelkästään USA:ssa yli kaksi miljoonaa kappaletta myynyttä Aerosmithin debyyttiä voi kuvata ennakoksi bändin komeasta urasta. Mikäli yhtyeen 1970-luvun tuotanto ei ole tuttua, LP:n rouheus ja bluesrock-henkisyys saattaa yllättää kuulijan, joka on tottunut myöhempään hittituotantoon. Kaltaisilleni classic rockin suurkuluttajille Aerosmithin debyytti on pakkohankinta, mikäli se vielä levyhyllystä puuttuu.
8/10
Ilkka Järvenpää
1. Make It
2. Somebody
3. Dream On
4. One Way Street
5. Mama Kin
6. Write Me A Letter
7. Movin’ Out
8. Walkin’ The Dog
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}