[three_fourth]
Viime vuoden puolella esikoisteoksensa maailmaan synnyttänyt Turkulaisyhtye Achiote on vihdoin kuunneltu useammalta suunnalta ja on lopullisen yhteenvedon aika. Saatekirjeen kehotuksen mukaan olutta juotiin kuuntelusessioiden aikana yksi jos toinenkin.
Sen enempää kairaamatta bändin taustaan voin heti kärkeen todeta, että neitsytlevyksi ollaan oikeassa suunnassa. Oma hieman nopeampaan ja enemmän kitarakikkareita sisältävään valtavirtaan tottunut mieli onnistui pääsemään grungeviitan ja Sabbath -tuulahduksen mukaan liitämään pitkin verenpunaisia Aurajoen pintoja. Jostakin kaukaa mukaan liittyy vielä ripaus alkuaikojen Nirvana – Alice In Chains akselia, mutta se joka ei grungen isoista bändeistä mitään oppeja ammenna, voi hukuttautua samoin tein edellä mainittuun jokeen.
Levyn ulkomuotoa ei voi soimata mistään. Omalla tyylillä ja sopivan sekavasti se on lähdettävä maailmaa valloittamaan. Ulkokuori on täyttä karkkia ja loppuvaikutelma laadukas. Jos olisin saanut levynkannet käsiini kuuntelusession lopulla, olisin luultavasti aamusta herännyt olohuoneesta pahvin paloja parrassa.
Heti ensimmäisestä raidasta ”Confessions” alkaen Achiote ottaa ohjat haltuun soundien puolesta. Kokonaisuus on harmoninen ja heleän kepeä olematta kuitenkaan kotimaisen viinamonopolin sanoin ”pyöreähkö, olematta kuitenkaan pallo”. Omaleimaisuus on olemassa ja se toistuu jopa liian monessa levyn kappaleessa. Tästä aikanaan hieman lisää loppupuolella. Aloitusraidan melodinen riffittely antaa odottaa jotakin tulevan, mutta lopulta hommasta jää ehkäpä kappaleen pituuden takia hieman viipyilevä jälkimaku. Ei vaivuta synkkyyteen, vaan onhan se tasainen aloitusraita vahvalla rakenteella.
Rumpujen soundimaailma saa erityismaininnan. Jos keikalla saadaan saamaa pöhinää ja tiskirätti efektiä, niin loistavaa. Ainakin tähän koppiin rumpujen lätinä kolisee ihan metrisen halon lailla. Laulaja-kitaristi Salmenniemen ääni on miellyttävä ja aksenttihommissa ei ole pahaa sanottavaa. Jos jotakin jäin odottamaan laulajan otteista, niin räväkämpää toimintaa monessa levyn kappaleessa. Ääntä ja palkeita kuulostaa mieheltä löytyvän, joten reilusti kurkkua auki. Muutaman kappaleen kertosäkeessä ääntä avataan hillityn korrektisti ja se toimii todella mallikkaasti. Naisäänen heleät taustat ja tuplaukset ovat hienon kuuloisia.
”Against the Time” on reipasta poljentoa ja alkaa heti vetämään kuuntelijaa, ei nyt ihan paljaalla nyrkillä, mutta 16 unssin hanskalla päin otsalohkoa. Kappaleessa kuullaan jo rivakampaa vokaaliosastoa ja tempollisesti ollaan siellä missä pitääkin. Koukut on rakennettu hillitysti ja juuri oikeaan paikkaan. Kitarat kuulostaa loppuun asti mietityiltä, eikä liialliseen kikkaretouhuun lähdetä tässä ollenkaan. Hyvä kappale ja levyn ehjin kokonaisuus.
Kolmosvetona ollut ”Rhyme of the Hatter” meni ensimmäisellä kahdella kuuntelulla ensimmäisten parin minuutin osalta ihan ”Mitä widdua?” osastolle. Lisää väkisin kuuntelua, mutta alun folkkityyli ei tuntunut maistuvan ollenkaan. Kuuntelutakeltelun jälkeen, reippaan kahden minuutin kohdalta alkoi pelastava kertosäe. Jostakin syystä tämä kappale ei muotoutunut suosikkien joukkoon missään vaiheessa.
Raitaa kuunnellessa sielunmaisemassa vilisti samaan aikaan niin karskit viikingit isoine kirveineen kuin muutkin viippalakit pillipiipareineen. Sama fiilis iski aikoinaan yhden legendamiehen Richie Blackmoren lähtiessä kokeilemaan omaa sukkahousukansantantsuoperaatiota. Blackmorelle kaikki kunnia ja samoin Achioten porukalle. Biisin kasaaminen monesta lähteestä ja ideasta on vaikeaa. Lopulta Rhyme of the Hatterista saadaan kasattua levyn teemaan ja tummaan sävyyn sopiva jatkumo. Kyllä se jokin sieltä avautui, mutta silti kappaleena, ei suosikkien joukkoon.
”Paint away” sai vanhat grungesolut värähtelemään. Kappale kasvaa pitkin matkaa kovaa vauhtia ja toimii. Jos olisin mieleltäni taipuvainen synkkyyteen, niin tässä vaiheessa lääkekaappi tyhjenisi ja kohtalo olisi sinetöity. Biisissä on sen verran ranteet auki fiilistä, että kultaisella 70 -luvulla mielenterveysliitto olisi laittanut tämän rallin soittokieltoon välittömästi.
”Letter” lähtee sieltä samoilta lähteiltä, kuin Zeppelinin miehet aikoinaan. Tumma sävy jatkuu ja riffit on raskaita. Jotenkin odotin ja odotin laulajan pistävän tässä vaiheessa kitarisat vinkumaan, mutta ei. Vasta loppupuolella huuto saa sijaa ja kitarat revittelee oikeastaan toista kertaa kunnolla koko kiekolla. Tämä nousu tulee aavistuksen liian myöhään.
”Rush of Insticts” alkaa loistavalla riffillä. Liekkö tästä biisistä vedetty viittauksia Achioten ja esimerkiksi BLS:n välille. Isoista pöntöistä kuunneltuna runttauskomppi laittaa eturivin hevarien niskat kramppiin. Hyvä pöhinä jatkuu pitkin kappaletta. Tässä vaiheessa se on todettava, että laulut taitaa mennä samalla tyylillä koko matkan. Tuntuu kuin lauluissa olisi päällä vähän käsijarrua koko ajan. Eikä siinä mitään jos näin on mutta, jotakin kovuutta ja räimettä olisin kaivannut. Tässä on toinen veto, missä pituus tuntuu kuuntelijan korvaan passelilta ja rakenne toimii läpi koko vedon. ”Children of the Fall” jatkaa unenomaista kellumista syvissä vesissä. BLS tyyli huokuu taustalla aavistuksen, mutta omalla leimalla.
”Unlocked” niittää lisää nauloja koko levyn teemaan. Puhtoiset kitarat alkuriffeinä ja kertosäkeeseen tullaan kuin syyspimeällä risteykseen ilman valoja kaikilla mausteilla. Nyt urkuri päästetään hammondeineen irti. Tätä lisää, sanon minä. Aavistuksen samoilla laahuslinjoilla joutuu tätäkin kappaletta naaraamaan. Kuuntelijan pitää olla hereillä jos meinaa päästä samaan kyytiin levyn kanssa.
Levyn nimikko raita tottelee nimeä ”Deimos”. Kyllä, kyllä, niitä isoja nimiä voi kuulla intron aikana ja kitarat vinkuu kuin pahimmillaan helvetin esikartanossa. Hieman tunnelmaa kirraa alaspäin, alun kunnon poljentoa enteilevän lähdön jälkeen, itse verse-osio. Lähtölaukauksen jälkeen homma ikään kuin putoaa rauhalliseen verseen ja nukuttaa raskaan tien kulkijan takaisin pimeään. Onneksi kappale kasvaa ja kasvaa kertosäettä kohti. Harmikseni, laulajalta alkaa löytymään viimeisessä raidassa kaivattua kovuutta ja hyvinhän se soi rosoisempi huutaminen. Taustojen parahdukset olisin nostanut vielä enemmän pintaan. Ideaa on mutta kappale on enemmän taiteellinen veistos omalle porukalle kuin maailmoja syleilevä mestariteos. Tässä on tullut jaariteltua vähän jokaisen rallin kohdalla pituuksista, toistosta ja ajatuksen ajoittaisesta katoamisesta, mutta itseasiassa Deimos on se veto, jonka pitää olla lähempänä viittä kuin kolmea minuuttia.
Yhteenvetona ja hampurilaispalautteen kliimaksina voin todeta, että alun puhe oikeasta suunnasta pitää edelleen paikkaansa. Achiote on matkalla sinne jonnekin – ylöspäin. Sinne päästäkseen pitää vielä kuitenkin tehdä töitä, että kaikki ideat löytävät sovittelussa paikkansa. Kokonaisuutena raidoissa on ideaa, vaikka se ajoittain tuntuu häviävän pitkän pitkiin kappaleisiin.
Arvostelijana olemisessa on muutamia hyviä puolia. Yksi on se, että levyä saa miettiä ilman sen tekemiseen, kipaleiden säveltämiseen ja välppäämiseen liittyviä liitännäisiä tai muita rasitteita. Omasta kokemuksesta tiedän, että rallien pituudesta sanominen on isku vasten naamaria, mutta lyhempi veto iskee eikä puuduta kuulijaa kuoliaaksi. Kaikkia ideoita ei kannata liimata samaan kasaan, vaikka se kuinka hyvältä kuulostaisi. Monesti viiden minuutin rajan ylittävä kipaleen täytyy olla idealtaan niin ylivertainen tai sitten muutoin maine tai bändin ikä on hyvässä keski-iässä, että sellaisista pituuksista voi odottaa tajunnan räjäyttävää kokonaisuutta. Kappaleiden pituusasiassa puhuisin uskonnollisviritteisesti perisynnistä, mihin monesti langetaan.
Arvostelunurkassa levy tuntui alkavan toden teolla Against the Time vedosta. Siinä on sitä jotakin. Achioten omaa reseptiä sopivassa suhteessa ja sopivan mittaisessa paketissa. Välisuvantojen ja varman ansgtihukkumiskuoleman välimaastosta nousin takaisin pinnalle vasta Rush of Insticts kohdalla. Siinä rallissa laitetaan hevimosurien sydämet taas sykkimään. Synkkää ja raskasta nopeammalla poljennolla – toimii.
Kauniiksi lopuksi. Paketti näyttää olevan kaikin puolin kasassa. Oma tyyli ja leima löytyvät, mutta kuten jo alussa viittasin oman leiman(puhtaan hillityn kitaroinnin ja rauhallisen versen väliin) olisin kaivannut jotakin puhtia muutoinkin, kuin päälle vyöryvän kertosäkeen toimesta. Kokonaisuudessa on omaan korvaan liikaa samaan ideaan nojaavia palikoita. Kitaroinnista sen verran, että soolot olivat tällä kiekolla hillittyjä. Sooloja jäin kyllä itsekin kitarankäskijänä kaipaamaan.
Homma toimii ja puitteet ovat ulkokuoren suhteen kunnossa sitä ei voi kiistää millään tavalla. Äänimaailma kaikkine kilkkeineen on hallussa. Uskon, että tältä pohjalta tulemme kuulemaan jatkossa lisää hyvätasoista materiaalia.
7 ½ / 10
Janne ”Jemi” Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
Confessions
Against the Time
Rhyme of the Hatter
Paint Away
Letter
Rush of Instincts
Children of the Fall
Unlocked
Deimos[/one_fourth_last]
Levylautasella soi raskaamman musiikin osalta lähinnä black metal, Volbeat sekä Metallica. Läheinen suhde myös 90-luvun death metaliin. Levyhyllyjä täyttävät myös itärannikon hip hop - albumit. Työstä ja musiikista jäävä vapaa-aika kuluu kuntosalilla, lätkäkaukalossa, fudiskentän reunalla sekä customoidulla harrikalla kruisaillessa. Harrastuksiin lukeutuvat myös elokuvat, tv-sarjat, vinyylit ja lukeminen. - Fire Walk With Me-
