Accept löi pökköä pesään levyjulkaisujen suhteen uransa alkutaipaleella. Vain reilut yhdeksän kuukautta aiemmin ilmestynyt ”I´m A Rebel” sai jatkoa ”Breakerin” muodossa kevättalvella 1981. Levyn kannessa komeili neitokainen, jonka pään läpi kulki rautalanka ja saaden kasvoille aikaan kauhistuneen ilmeen. Kanteen olisi voinut bändin uran jatkoa ajatellen lätkäistä myös hehkutustarran ”sisältää tulevaa klassikkomateriaalia!” – sillä sen verran väkevästä tuotoksesta oli kyse.
”Breakerilla” soittaa sama kokoonpano kuin ”I´m A Rebelilla”, mutta nyt yhtye oli päättänyt, etteivät he lähtisi enää levy-yhtiön persettä nuoleskelemaan vaan tekisivät juuri sitä mihin heidät oli luotu: vahvan metallialbumin ilman radiohittipaineita. Kahden kitaran riffituli, tukeva ja jämäkkä beat, vahvat bassolinjat sekä aggressiivinen ja hyökkäävä vokalisointi höystettynä taustalaululla olivat resepti menestykseen. Unohtamatta tietenkään tärkeintä eli vahvoja melodioita, joiden varaan kokonaisuus rakentui.
Levyn käynnistävä ”Starlight” kuulostaa heti hyvältä. Udo Dirkschneiderin vokaalilinja hyökkää kasvoille ja kuuloelimiin varastaen kuulijan huomion. Raita on sopivan aggressiivinen ja myös kitaroiden rooli on hienosti mietitty. Ne antavat Udolle tilaa tulkita eivätkä yritä varastaa showta. Kertosäkeestä täytyy sanoa sen verran, että se on olemassa ilmeisesti siksi, että biisissä täytyy sellainen olla.
Nimikappale on yksi niistä biiseistä, joista mielikuvituksellisessa kansitarrassa varotellaan. Se on Accept-klassikko vailla vertaa eikä kukaan bändiin tutustunut ole voinut välttyä kuulemasta sitä, mikäli on sattunut keikoilla käymään. Kitarariffillä ja rivakalla temmolla alkava kappale hyökkää eteenpäin kuin panssarivaunu ja tämä on varmasti kuulostanut vuonna 1981 todella hurjalta – johtuen rumpali Stefan Kaufmannin tuplabassarityöskentelystä. Motörheadin ”Overkill” on varmasti kuultu ja mietitty, että kikkaa voisi kokeilla myös Acceptin tuotantoon. Paha tätä on mennä syvemmälle analysoimaan, koska raita on jossain selkäytimessä ja sen on kuullut fanituksen aikana satoja kertoja. Sanonpa vaan, että timanttia se on ja kuuluu albumin kärkibiiseihin.
”Run If You Can” on tempoltaan ”Breakeria” raskaampi. Kyseessä on todella hyvä raita, koska kehissä on tarttuva kertosäe, joka jää salakavalasti korvien väliin. Puhumattakaan Udon korkealta kulkevasta säemelodiasta, jossa tuo aavistuksen metallimenninkäiseltä näyttävä kaveri lataa keuhkoja säästämättä.
Hurjan kolmikon jälkeen käytetään tehokeinoa nimeltään slovari. Se tarkoittaa, että melodioiden määrä kitaralinjoissa kasvaa ja tunteenpalo mikkitelineen varressa olevalla kaverilla on huipussaan. Aiemmilla albumeilla näistä vokaalihelmistä on saanut vastata basisti Peter Baltes, mutta nyt myös Udo on päässyt pyörittämään slovaripyörää ”Can’t Stand The Night” -tulkinnassa. Hempeällä kitarakuviolla kulkeva melodia on herkkä ja koskettava ja Udo selviää urakastaan hyvin. Vaika ei albumin kärkiraitohin kuulu, niin ajaa asiansa hienosti slovarisektorilla.
A-puolen viimeinen esitys on toinen klassikko, tosin kyseenalainen sellainen. Olisi kiva tietää kenelle levy-yhtiön tyypille ”Son Of A Bitchin” lyriikka on suunnattu, sillä nyt ei säästellä vittuilun määrässä. Biisi on sensuroimaton alkuperäisellä albumijulkaisulla kaikkine kirosanoineen. Sen verran roisia tekstiä se sisältää, ettei lyriikoita tohdittu laittaa sisäpussiin vaan sen kohdalla lukee vain ”censored”. Kappaleesta tosin tehtiin myös siistitty versio eri kertosäkeellä ”Midnight Highway” -kokoelmalle ja kertosäe kulkee kiltimmin ”Born To Be Whipped” hokemaa laulaen. Kitarariffi on julmalta ja hyökkäävältä kuulostava, eikä sen päälle rakkauslaulua olisi voinut rakentaa. Sensuroimattomalta versiolta löytyv kuolematon ”Cocksucking motherfucker I was right! Think this! Uuh…Son Of A Bitch kiss my ass! Son Of A Bitch you asshole!” -tulkinta, jolle ei voi kuin hattua nostaa. Siinä on mennyt monelta perheenäidiltä aamumurot väärään kurkkuun, kun jälkikasvu on heittänyt tämän huoneessaan soimaan. Jyrkkää matskua ja erinomainen raita myös soitannollisesti. Tähän ei kyllästy ikinä!
B-puolen starttaava ”Burning” kuuluu myös siihen klassikkomateriaaliosastoon, joka lyö päälle yllättävän rokkivaihteen AC/DC:n ”Let There Be Rockin” malliin. Kertosäe jää soimaan päähän välittömästi ja tämän parissa viihtyy mainiosti. Livetilanteissa biisi on takuuvarma fiiliksen nostattaja yleisönhuudatuskohtineen, joka on sisällytetty jopa tähän studioversioon. Taustalla kuuluva yleisön mylvintä lienee lisätty studioteknisesti.
”Feelings” ei nimestään huolimatta ole mikään hempeä hituri vaan takuuvarma luinen nyrkki, joka sisältää kaikki ne ominaisuudet, jotka klassiselta Accept-sävellykseltä vaaditaan. Tämä on jäänyt suotta varjoon muiden ässäbiisien taakse, sillä sävellys toimii todella hyvin. Kitarariffi ja ennen kaikkea Udon aggressiota täynnä oleva laulu vyöryvät päälle kuin maanantai-aamu. Armotta ja varmasti.
Vaikka radiosoittoa ei lähdetty kalastelemaan, ”Midnight Highway” voisi jopa aamuhämärissä vaivihkaa jollain kanavalla soida. Näppärästi rakennettu kappale kasvaa komeasti kohti melodista kertosäettä bridgeosion turvin. Sen pääsee vetäisemään Peter Baltes. Kuin maistiaisena seuraavana tulevalle balladille ”Breaking Up Again”, jonka hän laulaa. Ei siihen Udoa voisi oikein kuvitella, sen verran hempeästä ja kauniista kappaleesta on kyse. Jos albumille on saatu kaksi ääripäätä niin ”Son Of A Bitch” ja tämä ovat sellaiset. Akustisesti kulkeva säkeen runko on kaunista kuultavaa Baltesin laulusta ja komeasta kitarasoolosta puhumattakaan. Biisin loppu on mahtavaa kitaroiden juhlaa, joka kuulostaa siltä kuin ne toisivat suruaan julki melodian keinoin.Todellinen ässä tämä on ja ansaitsee erityismaininnan ”Breakerin” biiseistä puhuttaessa.
Oikeastaan albumin olisi voinut lopettaa tähän mykistävään teokseen, mutta pojat olivat kirjoittaneet vielä ”Down And Outin”, joka jätettiin albumin hännille. Ikävä kyllä se jää hännille myös sävellyksellisesti. Jos jotain tällä albumilla muuttaisin niin biisijärjestystä. Ei tämä huono biisi ole, mutta toimisi paremmin ennen kaunista balladia.
Udo on maininnut nostavansa ”Breakerin” tärkeimpien Accept-levyjen joukkoon, enkä voi kuin kompata häntä. 40 vuotta täyttäneen albumin biisimateriaali on todella vahvaa, soundit ovat tuhdit ja sen tunnelmat sekä tempot vaihtelevat hienosti. Levyyn kasvaa kiinni ja siihen on mahdotonta kyllästyä.
9/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Starlight
2.Breaker
3.Run If You Can
4.Can’t Stand The Night
5.Son Of A Bitch
6.Burning
7.Feelings
8.Midnight Highway
9.Breaking Up Again
10.Down And Out
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}