Saksalainen heavy metal -veteraani Accept julkaisi ”Predator”-nimisen albumin vuoden 1996 tammikuussa. Monta klassikkoalbumia uransa aikana aikaiseksi saanut bändi vaipui levyn jälkimainingeissa pöytälaatikkoon, jossa se piilotteli tullakseen esiin hetkeksi 2005 kiertueen merkeissä. Uutta musiikkia saatiin odottaa vielä muutaman tovin verran ja yhtyeen 12. albumi, ”Blood Of The Nations” näkisi päivänvalon vasta vuonna 2010.
Vuonna 2009 alkoi tihkua tietoa bändin uudesta tulemisesta kitaristi Wolf Hoffmannin sekä basisti Peter Baltesin sytytettyä sammunut liekki uudelleen. Uudessa kokoonpanossa vaikuttivat mainittujen herrojen lisäksi mm. U.D.O.:ssa, Running Wildissa sekä Acceptin 1990-luvun ”All Areas – Worldwide” -livellä soittanut rumpali Stefan Schwarzmann. Toiseen kitaraan puolestaan löytyi Victorysta ja erityisesti Acceptin vuonna 1983 ilmestyneeltä ”Balls To The Wall” -albumilta tuttu Herman Frank. Bändin täydensi amerikkalainen vokalisti Mark Tornillo, joka oli ansainnut kannuksensa New Jerseyn ylpeyden TT Quickin riveissä.
Albumi käynnistyy ”Beat The Bastardsin” tahtiin ja kyyti on kylmää. Kappaleen kertosäe ja miltei hävyttömän hieno soolo ottavat heti luulot pois. Muistan elävästi biisiä ensi kertaa kuunnellessani ajatelleeni: ”Kyllä, Accept on palannut!”
Tahti ei alkupuoliskolla paljoa tästä kalpene ja ”Teutonic Terror”/”The Abyss”/”Blood Of The Nations” -kolmikko tarjoaa kovaa tykitystä rautaisella otteella. Positiivisena yllätyksenä sinkkubiisiksi valikoitunut ”The Abyss” jää avausnelikon osalta podiumin ulkopuolelle.
Ruutia riittää vielä mallikkaan avauksen jälkeen. Levyn puoliväliin saatteleva ”Shades Of Death”/”Locked And Loaded” sisältää edelleen toimivaa vääntöä. Erityisesti ensin mainitun hitaampi lähestymistapa toimii rajun tykityksen keskellä. Slovarin virkaa toimittava ”Kill The Pain” polkee paikallaan pääsemättä lentoon ja se jää yhdessä seuraajansa ”Rolling Thunderin” kanssa albumin heikoimpaan kastiin.
Loppusuora on kaksijakoinen ja viimeisten neljän biisin aikana koetaan niin vaatimattomampaa suorittamista kuin myös tasokasta viimeistelyä. Tiukkoja riffejä sisältävien ”Pandemicin” sekä ”New World Comin´”:n tahdissa kyydit ovat parhaimmat. Molemmista löytyy hyvää draivia ja sellaista tarttuvuutta, joiden turvin ne nousevat levyn kärkibiisien tuntumaan luomaan perustaa albumin ylemmälle keskikastille. ”No Shelter” ja ”Bucket Full Of Hate” puolestaan ovat pykälän verran väsyneempiä sävellyksiä, eivätkä ne kuulu levyn parhaimmistoon.
”Blood Of The Nations” oli ilmestyessään tervetullut paluulevy, joka ei ole menettänyt tehokkuuttaan 10 vuoden aikana. Hoffmannin sävellyskynä oli hyvässä terässä ja Tornillo istui rosteriin mainiosti. Albumin pituudesta ja parista tasapaksummasta biisistä voi hiukan narista. Kokonaisuus olisi ehjempi lyhyempänä, mutta lopputulos on tästä huolimatta täyttä metallia. Accept todisti olevansa elossa 10 vuotta sitten ja bändi on jatkanut laadukasta uraansa ”Stalingradin” (2012), ”Blind Ragen” (2014) sekä ”The Rise Of Chaosin” (2017) myötä, mutta yksikään tästä kolmikosta ei yltänyt ”Blood Of The Nationsin” tasolle.
8/10
Miika Manninen
1. Beat The Bastards
2. Teutonic Terror
3. The Abyss
4. Blood Of The Nations
5. Shades Of Death
6. Locked And Loaded
7. Kill The Pain
8. Rolling Thunder
9. Pandemic
10. New World Comin´
11. No Shelter
12. Bucket Full Of Hate
Lappeenrannasta kotoisin oleva, nykyinen siilinjärveläinen, joka on hengittänyt ja syönyt metallimusiikkia 20 vuoden ajan. Tutustuminen "alaan" tapahtui perinteisen heavy metalin myötä ja myöhemmin musiikkimaku onkin laajentunut runsaasti metallin saralla. Elämääni runsasta lisäväriä musiikin lisäksi tuovat perhe, sekä jonkinasteinen urheiluhulluus.
 Metalliluolan arvio, Miika Manninen.){kind=link}