Entiset Motörhead-miehet Mikkey Dee ja Phil Campbell ovat Lemmy Kilmisterin kuoleman jälkeen molemmat olleet aktiivisia. Deen tapauksessa areenat eivät pienentyneet miehen loikattua Scorpionsin rumpujakkaralle, Campbellin vastaavasti palatessa juurilleen ”äpäräpoikiensa” kanssa vääntämään hikistä rockia pääasiassa klubiympyröissä. Otin aiemmin yhden EP:n julkaisseen yhtyeen debyyttilevyn kuunteluun (luonnollisesti muutaman sihijuoman kera) kaksi vuotta Lemmyn kuoleman jälkeen ja Campbellin, kolmen oman sekä yhden lainaäpäräpojan tuotos osoittautui seuraavanlaiseksi.
”The Age Of Absurdity” rysähtää käyntiin hyvin Motörhead-henkisellä ”Ringleaderilla”, joka toimii komeasti. En voi silti välttyä ajatukselta, kuinka raita potkisi jos konehuoneesta vastaisi Deen kaltainen ihmishaupitsi muutamaa kaliberia pienemmän Dane Campbellin sijaan. ”Freak Show” menee Airbourne-henkisellä rokkilinjalla, mutta kolmantena kehiin isketty ”Skin And Bones” muistuttaa taas Motörheadia. Tällä kertaa vertailu osuu yhteen 2000-luvun dropped D-vireessä jyräävän version kanssa ja mikä siinä, sillä sen verran komeasti biisi kulkee.
”Gypsy Kiss” rokkaa suoraviivaisesti ollen selkeä pastissi isä Campbellin historiaan, tosin biisin väliosa kaksiäänisine kitaroineen on jotain aiemmasta poikkeavaa. ”Welcome To Hell” lupasi jo nimellään paljon ja ilkeän riffin varassa kulkeva kappale nousi yhdeksi albumin suosikeista. Mainiota vetoa seuraa toinen oma valinta, eli huuliharpun sävyttämä hitaasti hiipivä ja ilkeä ”Dark Days”. Biisi on ehtaa kaljoittelumusiikkia, Philin komean soolon kruunatessa sovituksen.
Albumin jälkimmäinen puolisko jatkaa tällä suoraviivaisen runttauksen ja raskaampien kappaleiden vuorottelulla, joista parhaiksi nousivat alle kaksi minuuttia kestävä Danko Jones -henkinen rääkäisy ”Drop The Needle” ja levyn päättävä, jopa balladisävyjä tavoitteleva ”Into The Dark”.
Mitä levystä jäi käteen? No se, että Phil poikineen ovat leiponeet kasaan komean debyytin. Mitään uutta tai mullistavaa bändi ei yritä tarjota, vaan luotetaan suoraviivaisen raskaan rockin voimaan. 60 vuotta täyttäneen Phil Campbellin historian takia levyä on vaikea kuunnella ilman pientä vertailua Motörheadiin ja Bastard Sonsin debyytistä on selkeästi poimittavissa Motörhead-vaikutteita.
Siinä missä ”emobändin” musiikissa kuuluivat 1950-luvun rock & roll-vibat, niin Bastard Sonsilta nämä viitteet ovat jääneet sivuun ja niiden rinnalla kuullaan siellä täällä pientä flirttailua 2000-luvun suosittujen raskaan rockin pumppujen (esim. Stone Sour) kanssa. Nämä viittaukset ovat pieniä, yhtyeen keskittyessä pääasiassa räkäiseen rokkaamiseen. Eli ei hassumpi levy, jonka suosittelen nautittavaksi useamman oluen kera sekä mielellään yläkroppa paljaana.
7/10
Ilkka Järvenpää
1. Ringleader
2. Freak Show
3. Skin And Bones
4. Gypsy Kiss
5. Welcome To Hell
6. Dark Days
7. Dropping The Needle
8. Step Into The Fire
9. Get On Your Knees
10. High Rule
11. Into The Dark
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}