Iron Maiden Kantolan Tapahtumapuistossa Hämeenlinnassa 29.6.2016
Scream for me Finland!
Koen heti alkuun tärkeäksi sanoa, että tiukan objektiivista arviota on turha odottaa. Allekirjoittanut arvioimassa Iron Maidenia on yhtälö, jossa tunnepuoli saa väkisinkin sijaa ja selvästi nähdyt ja kuullut faktatkin on helppo jättää huomiotta. Kyseinen Lontoosta lähtöisin oleva metalliorkesteri nimittäin nyt vaan saattuu olemaan se juttu, minkä vuoksi tätä raporttia kirjoitan ja ylipäätään musiikkia usealla eri tavoin kulutan. Joten jos tahdot pelkkää nasakkaa asiatekstiä lukea, kannattaa ehkä tässä kohtaa skipata. Jos taas kiinnostaa lukea raportti, jonka on 42-vuotias kajaanilainen fanipoika kirjoittanut ja koettanut sinne väliin vähän oikeata asiaakin tunkea, voi tämä tarina olla juuri sinua varten. Vaikka tarkoitus ei ole pelkkää ajatuksenvirtaa suoltaa, tässä kohtaa vastuu todellakin siirtyy vain ja ainoastaan lukijalle.
Raaka herätys klo 5.30 ja junalle. Juna liikahtaa 6.33 ja seikkailu on alkanut. Jo Kajaanista junaan nousee Maiden-paitaisia hevareita yllättävän paljon ja matkan edetessä jokaiselta pysäkiltä samanlaiseen sotisopaan sonnustautunutta kansaa ahtautuu kyytiin. Jossain välissä kuulen, että VR on järjestänyt muutaman ylimääräisen vuoron juuri tätä varten. Komeata reagointia junayhtiöltä, jos näin todellakin on. Kyselen muutamilta konserttiin menijöiltä tunnelmia ja kovasti yksipuolisen innokasta sakkia juna mukanaan kuljettaa. Yhteisellä asialla ollaan. Aamulla ravintolavaunussa kahvilla käydessäni on vielä hiljaista, mutta lähempänä puolta päivää kahvila on täynnä äänekästä puheensorinaa ja kahvikupit ovat vaihtuneet… No tiedätte kyllä mihin.
Hämeenlinnan kaduilla vastaan tulee Iron Maiden -paitaista porukkaa. Yritystä kansanjuhlaan on, mutta ihan samanlaista makua meiningissä ei nyt ole verrattuna viime kesän AC/DC-keikan etkotunnelmiin. Matkalla Kantolaan poikkean Verkatehtaalle järjestettyihin virallisiin Maiden-ennakkokemuihin, jossa parasta aikaa Shiraz Lane koettaa saada yleisöä innostumaan. Pienen ulkolavan edessä ei ole yleisöä vaan paikalle tulleita vaikuttaa enemmän kiinnostavan tulevan varsinaisen keikan fiilistely ja rupattelu. Iron Maiden -coverbändi The Coverslaves saa porukkaan hiukan Shiraz Lanea enemmän eloa, mutta tässä vaiheessa Verkatehdas alkaa jo hiljalleen tyhjentyä ja väki valua kohti tapahtumapaikka Kantolaa. Seuraan esimerkkiä.
Matkaa Kantolan Tapahtumapuistoon on parisen kilometriä ja mikäpä siinä on kävellessä lämpimässä kesäillassa. Matkalle on rakennettu viime kesän malliin erilaisia pop up -ravintoloita ja baareja ja kaiken maailman kaupustelijat koettavat saada porukkaa tekemään ostoksia. Ihailtavaa yritystä minun mielestäni, mutta aika hiljaiselta näissä ravintoloissa vierailu ainakin tässä vaiheessa vielä näyttää. Ehkä sitten keikan jälkeen.
Saavun keikkapaikalle juuri siinä vaiheessa, kun länsinaapurin Sabaton aloittelee omaa osuuttaan. Tuntuu, että kyseinen bändi on Suomessa jatkuvalla syötöllä. Ei kai siinä, jos kysyntää riittää. Sabatonin sotiminen lavalla kestää tunnin verran ja tyylillä bändi hommansa hoitaa. Itse en oikein missään vaiheessa ole päässyt jyvälle bändin megasuosiosta eikä tämäkään konsertti käsitystäni muuta, mutta ammattimaisella varmuudella ruotsalaiset settinsä soittavat. Tosin jo Sabatonin keikan aikana on havaittavissa laulumiksauksen ongelma, joka Iron Maidenin keikan aikana vain tulee pahenemaan. Tästä lisää myöhemmin.
UFO:n Doctor Doctor on varma merkki siitä, että kannattaa etsiä hyvä paikka ja ottaa hyvä asento. Illan pääesiintyjän keikka on alkamassa. Screeneiltä näkyy vähän kökkö tietokoneanimaatio siitä, kuinka Maidenin Ed Force One -suihkari on viidakossa kasvillisuuden ja liaanien peitossa, mutta niin vain pääsee vapaaksi vankilastaan ja taivaalle. Lavalle tulee savua ja savun keskellä Bruce Dickinson aloittaa ”If Eternity Should Fail”-kappaleen intron. Merkille pantavaa on nimenomaan se, että Dickinson itse laulaa introlaulun eikä se tulekaan nauhalta kuten tavallisesti tuppaa olemaan. Propsit tästä. Kappale räjähtää käyntiin ja yhtäkkiä lava on täynnä liikettä, savua ja pyroa. Itselleni kyseinen biisi on viimeisimmän ”The Book Of Soulsin” ehdoton kliimaksi ja kyyneleet meinaavatkin kihota silmiin. Siinä ne taas ovat! 12 kertaa olen ne aiemmin nähnyt ja siinä ne taas ovat. Soitto kulkee ja soittamisen riemu on läsnä alkunuoteista asti. Tässä vaiheessa aika alkaa menettää merkitystään ja mieli on siirtynyt vahvaan keikkamoodiin. Seuraavaksi pärähtää käyntiin ”Speed Of Light”. Viime kesän lopulla – kun kappaleen ensimmäisen kerran kuulin – en ollut aivan varma, pidänkö vai en. Biisi on ajan kanssa kasvanut ja nimenomaan albumikokonaisuudessa toimii erittäin hyvin. Samoin keikalla ”Speed Of Light” on juuri oikealla paikalla ”If Eternity Should Failin” perässä, aivan kuten levylläkin.
Ensimmäiset isot huokaukset nostattaa kuitenkin ”Children Of The Damned”. Tässä kohtaa sen taas huomaa, että näitä vanhoja klassikoita suuri osa yleisöstä on tullut kuulemaan. Uudet kappaleet otetaan hyväksyvästi vastaan, mutta näiden suurten Maiden-anthemien aikana tunnelma tiivistyy ja yleisö herää eloon. Näinhän se menee, mutta ainakin itse nostan hatun todella korkealle päästäni, kun Maiden kieltäytyy olemasta pelkkä nostalgia-jukeboksi soittaen ainoastaan vanhoja tuttuja biisejään. Tälläkin keikalla setissä on kuusi uuden levyn kappaletta ja se on hieno juttu se.
”Tears Of The Clown” jatkaa uuden materiaalin esiin tuontia ja tässä kohtaa Dave Murray vetäisee oman keikkansa komeimman kitarasoolon. Muissa kappaleissa hänen soolonsa ovat jotenkin sitä murraymaista perus-legatoa ja hivenen tylsää tilua. Mitä enemmän vuosia ja kiertueita vyölle kertyy, sitä enemmän Murray on ottanut vapauksia soittaa soolonsa livenä vähän miten sattuu. Tokihan hänellä on siihen täydet oikeudet, mutta itseäni tämä harmittaa, sillä alkuperäisversioiden joukkoon mahtuu todellisia klassikkosooloja.
”The Red And The Black” alkaa käsittämättömän naurettavalla bassointroriffittelyllä. Onneksi tämä kovasti kehuttu (miksi?) kappale pääsee käyntiin ja vaivaannuttava bassottelu on enää historiaa. Biisin aikana yleisössä alkaa huomaamaan vähän turhaantumisen merkkejä ja keskittyminen herpaantuu hiukan itsellänikin. Kappale on yksinkertaisesti liian pitkä eikä tarpeeksi kiinnostava keikkatilanteeseen. Laululinja kulkee läpi kappaleen melko korkealla ja jo levyllä kuulee, että Dickinson on saanut tehdä studiossa töitä selvitäkseen työstään. Livenä ongelmia vaikuttaa olevan vieläkin enemmän ja laulu kuulostaa kireältä.
”The Trooper” räjäyttää Kantolan ensimmäisen kerran todelliseen hurmioon ja onhan tässä nyt ison urheilujuhlan tuntua. Union Jack liehuu Dickinsonin kädessä ja kansa mesoaa kertosäkeen huudatuksessa. Tähän ei voi kyllästyä ikinä, vaikka väitän kuulleeni kappaleen elämäni aikana tuhansia kertoja. ”Powerslavella” jatketaan ja tässä kohtaa tunnen keikan aikana toisen kerran hiekkaa silmissäni. Bändi vetää hurmiossa ja yleisössä 42-vuotias luokanopettaja itkee onnesta. Eikä edes hävetä tunnustaa.
Klassikoiden jälkeen bändi vaihtaa ”The Book Of Souls” -vaihteen päälle vielä kahden kappaleen ajaksi ja ”Death Or Glory” ja ”The Book Of Souls” saavat vuoronsa. Yleisö rauhoittuu jälleen ja kohteliaasti kuuntelee uudet kappaleet tietäen, että pian se saa lisää sitä, mitä on tullut hakemaan. Molemmat uuden levyn biisit toimivat livenä mainiosti ja itse pidän uuden albumin nimibiisistä enemmän kuin suurin piirtein saman mittaisesta ”The Red And The Blackista” ja kuuntelin sen mielelläni myös keikalla. Tästä sitten kohti loppuhuipennusta eli kuusi klassikkorallia käsittävää hittikimaraa.
”Hallowed Be Thy Name” on kaikkien aikojen paras kappale. Kaikki maailman kappaleet mukaan lukien. Tästä on turha neuvotella, sillä niin se vain on. Jälleen tunnen jonkinlaista palaa kurkussani. Samat lavamaneerit vuosikymmenestä toiseen, mutta aina vaan toimii. ”Hallowedin” jälkeen tulevat varsinaisen setin kaksi viimeistä biisiä ”Fear Of The Dark” sekä ”Iron Maiden” ja nämä molemmat omasta mielestäni joutaisivat jo kierrätykseen, mutta tokihan ne mukana pitää laulaa ja hyvältä näyttävät sekä kuulostavat. Olisi kuitenkin virkistävää nähdä Maidenin keikka, jossa bändi ottaisi riskin ja uskaltaisi jättää nämä kappaleet setin ulkopuolelle. Kansa kuitenkin sekoaa varsinkin ”Fear Of The Darkin” aikana siihen malliin, että tuskin se on ihan heti pois listalta jäämässä. Varsinainen setti on ohi ja kukaan ei tietenkään luulekaan, että hupi tähän päättyisi. Lisää on tulossa ja itsekin totta kai olin selvittänyt jo hyvissä ajoin kiertueen aiempien keikkojen settilistan, joka on pysynyt samana käytännössä koko ajan. Vesi kielellä siis encoreita odottelemaan.
”The Number Of The Beast”, ”Blood Brothers” ja ”Wasted Years” tulevat odotetusti encoreina ja näiden aikana varsinkin eturivistöissä meno on mallillaan. Eipä näistä osaa muuta mennä sanomaan kuin että hienot kappaleet hienon keikan encore-osastolla kruunaavat Hämeenlinnan illan. Takki tyhjänä alan valua massan mukana portteja kohti kuunnellen PA-kaiuttimista kuuluvaa Monty Python -rallatusta ”Always Look On The Bright Side Of Life”, joka on toiminut Maidenin outrona iät ja ajat.
Jälleen kerran Iron Maiden tuli, näki ja voitti. Ukot ovat niin kovassa vedossa, että on jotenkin vaikea uskoa bändin nuorimman jäsenen Bruce Dickinsonin olevan 57-vuotias ja että nestori eli rumpali Nicko McBrain on jo 64 vuotta kengänpohjiaan kuluttanut herrasmies. McBrain vastaakin illan ehkä kovimmasta yksittäisestä suorituksesta. Eläkeikää lähestyvä mies kiskoo vajaan parituntisen sellaisella tasolla, että pistää miettimään, onko hän tästä maailmasta ensinkään. Edellisellä kerralla Helsingin Olympiastadionilla nimenomaan hänen suorituksensa kuulosti siltä, että joko olisi aika laittaa kapulat narikkaan ja siirtyä kokopäiväisesti golfin peluuseen. Hämeenlinnassa McBrain näytti epäilijöille isoa henkistä keskisormea ja vieritti potut kellariin.
Kitaristien työtä on aina ilo seurata ja kolmikon keskinäinen kemia pelaa lavalla hienosti. Kitaroita aina hieman muita instrumentteja tarkemmalla korvalla kuuntelevana Adrian Smithin suoritus oli mielestäni tällä kertaa (kuten usein aiemminkin) aivan omaa luokkaansa. Vanhetessaan miehelle tuntuu käyvän kuin vuosikertaviinille ja soitto on aina vain sielukkaampaa ja alati tarkkaa. Smith ei ole koskaan perustanut soittoaan varsinaiseen nopeaan tilutukseen vaan hänen soolonsa ovat useimmiten tarkoin harkittuja ja etukäteen sävellettyjä ja livenäkin mies on pyrkinyt levysoolonsa mahdollisimman tarkasti mallintamaan. Tosin hänkin on alkanut viime vuosina enempi improilemaan, mutta senkin Smith saa kuulostamaan siltä, että soitossa on ajatusta mukana eikä kitarankaulalta irtoa mitä sattuu huttua. Soitannollisesta diipadaapasta pitää sitten huolen Janick Gers, joka sooloissaan soittaa sitä sun tätä ja yhtä sun toista, mutta lavalla miehen meininkiä on kiva katsoa. Dave Murrayn soitosta mainittiinkin aiemmin jo muutama sana, mutta pakko vielä mainita vanhan kunnon kuunaaman muikeasta hymyilystä välittyvä riemu ja se, että mies on lavalla juuri siellä, missä pitääkin.
Steve Harris on Steve Harris. Hän näytti täsmälleen samalta jo 1983, kun ensimmäisen kerran näin Maidenia televisiosta ”Piece Of Mindin” julkaisun jälkeisellä kiertueella. Spandexit ovat vaihtuneet jo ajat sitten sortseihin (onneksi) ja jalka monitorin päällä mies ampuu bassollaan yleisöön ja laulaa kappaleiden mukana. Intohimo. Se on varmasti hänen lavapreesensiään parhaiten kuvaava sana. Sama intohimo ja määrätietoisuus ohjenuoranaan mies on bändiään luotsannut jo yli neljä vuosikymmentä.
Useasta raportista ja uutisesta on saanut lukea, ettei Dickinson ole enää entisensä eikä ääni riitä. Okei, ei Bruce enää ehkä kaikistellen sinne korkeimpiin nuotteihin – ainakaan helpolla – pääsekään, mutta Hämeenlinnassa saa miksaaja ottaa oman osansa kritiikistä. Vai liekö ongelmat olleet laiteperäisiä? Yhtä kaikki Dickinsonin laulua ei välillä kuulunut ollenkaan. Kuitenkin mies selvästi huusi mikrofoniinsa niin, että kaulassa jänteet ja ohimoilla suonet pullottivat. Mitä ihmettä? Ilmeisesti laulussa oli joku gate tai limiter niin tiukalla, että tekniikka automaattisesti mykisti mikin tietyn äänenpaineen kohdalla. Tämä korostui tilanteissa, joissa Dickinson kovempaa huutaessaan siirsi mikkinsä kauemmaksi suustaan ja mikrofoniin kohdistuvan äänenpaineen laskiessa rajoitin paukahti päälle katkaissen signaalin. Tämä ongelma oli läsnä läpi keikan ja söi kieltämättä osan nautinnosta. Kumma juttu tässä on se, että miksausosasto antoi tämän mennä läpi eikä tilanteeseen puuttunut. Muutoin Dickinson lauloi keikan läpi kuitenkin vähintään mallikkaasti ja lavalla mies oli totuttu sähköjänis tehden koko ajan jotain. Siis laulun lisäksi. Jotkut ovat olleet närkästyneitä Dickinsonin keikka-asusta eli reisitaskuhousuista ja mustasta hupparista. Se on tulkittu välinpitämättömyydeksi faneja kohtaan. Itse en voisi olla enempää eri mieltä. Voiku joku pokalla naamalla oikeasti väittää miehen olevan välinpitämätön, kun on vajaan parituntisen seurannut hänen toimintaansa? Siinä on ammattiviihdyttäjä, joka koko ajan lavalla ollessaan pitää yleisön näpeissään ja huolen siitä, että lipun lunastaneet viihtyvät. Jotenkin tuntuu, että tällä keikalla Dickinson oli aiempia vuosia vielä enemmänkin liikkeessä pelleillen ja villiten sekä välispiikeillään yleisöä naurattaen. Jos tämän vaikutelman huppari pilaa niin sitten ei voi kuin olla harmissaan siitä, että esiintymisen sisältö on tainnut arvostelijoilla jäädä hämärän peittoon. Jos ei kokonaan näkemättä.
Lavasteet ja valot olivat tietenkin totutun näyttävät ja Eddietäkin nähtiin. Vanha vihtahousu eli itse piruperkelekin näytti naamansa ”The Number Of The Beastin” aikana ja nämä camp-henkiset Maiden-traditiot kuuluvat jokaiseen Iron Maidenin showhun ja näitä osataan aina kerta toisensa jälkeen odottaa. Valot ja pyrot eivät tietenkään toimineet aivan viimeisen päälle aurinkoisessa kesäillassa, mutta luojan kiitos kuitenkin siitä, että ilta oli kirkas eikä vettä satanut. Tuolloin tunnelma olisi voinut olla ihan toisenlainen.
Tapahtuman logistiikka pelasi kohtuullisesti. Anniskelualueen jonot tosin olivat sietämättömät. Olutta ja muita juomia kului lämpimässä säässä ja tähän ei tapahtumanjärjestäjä ollut riittävästi osannut varautua. Juomien jonotus kesti pahimmillaan puolisen tuntia ja se on aivan turhan kauan. Vaikka viime vuonna AC/DC:n keikalla oli porukkaa yli tuplasti enemmän, ei juomia vastaavalla tavalla tarvinnut jonottaa. Tämä oikeastaan ainoana isona miinuksena järjestäjän suuntaan. Jokaisen massatapahtumaan lähtevän on kuitenkin syytä ymmärtää, että hän ei ole ainoa paikalla olija vaan venymiskykyä täytyy löytyä ja jonotuksen tuskaa sietää. Liika on kuitenkin liikaa.
Hämeenlinnassa nähtiin kovassa vireessä oleva Iron Maiden, joka ilmiselvästi nautti saamastaan jatkoajasta. Vajaa pari vuotta sitten Dickinsonin saama syöpädiagnoosi heitti bändin ylle sysimustan pilven, joka onneksi vaihtui ensin varovaisen toiveikkaiksi poutapilviksi ja myöhemmin sairauden selättämisen jälkeen kirkkaaksi auringonpaisteeksi. Auringonpaisteesta saimme Kantolan Tapahtumapuistossa osamme sekä konkreettisesti sään että symbolisesti Maidenin piinkovan keikan muodossa. Nyt ei auta kuin toivoa, että Iron Maiden tekisi vielä ainakin sen yhden rivien väleissä luvatun studioalbumin ja sen tiimoilta lähtisivät vielä ainakin kertaalleen kierrokselle.
Sitä odotellessa katselen ja kuuntelen ”Live After Deathia” ja toivon parasta. Hämeenlinnan keikka täytti kaikki odotukset ja jälleen kerran tuli todistettua maailman kovimman livebändin keikkakunto. Se ei ole hiipunut piirun vertaa. Up The Irons!
Teksti: Teemu Kuosmanen
Kuvat: Hannu Juutilainen ©
Yleisökuvat: Live Nation Finland, Lasse Arkela ©
Levylautasella soi raskaamman musiikin osalta lähinnä black metal, Volbeat sekä Metallica. Läheinen suhde myös 90-luvun death metaliin. Levyhyllyjä täyttävät myös itärannikon hip hop - albumit. Työstä ja musiikista jäävä vapaa-aika kuluu kuntosalilla, lätkäkaukalossa, fudiskentän reunalla sekä customoidulla harrikalla kruisaillessa. Harrastuksiin lukeutuvat myös elokuvat, tv-sarjat, vinyylit ja lukeminen. - Fire Walk With Me-
