Mötley Crüen erotettua Vince Neilin vokalistin paikalta 1992, laulaja sisuuntui ja julkaisi 1990-luvun parhaisiin levyihin kuuluneen ”Exposedin” seuraavana vuonna. Mötley Crüen mahdollisuuksiin vastata ei tuossa vaiheessa suurella vakaumuksella uskonut, vaikka bändi sai kiinnitettyä paikkaaman tekijämies John Corabin kalifornialaisesta The Scream-yhtyeestä.
Crüe työsti työnimellä “Til Death Do Us Part” kulkenutta albumia yli vuoden tuottaja Bob Rockin kanssa. Aika tuntui ajaneen edellistä vuosikymmentä hallinneen kokoonpanon ohi, ja noina vuosina useiden muiden laulajanvaihdoksen läpi käyneiden legendojen tavoin vähemmän uskolliset fanit siirtyivät toisille alueille. Tästä huolimatta levy-yhtiö Elektra panosti projektiin merkittävästi ja kyseessä oli ensimmäinen julkaisu miljoonien arvoisen uuden sopimuksen alla.
Yllätys oli silti melkoinen, kun levykaupassa keväällä 30 vuotta sitten käsiin osui pelkistetyn näköinen albumi, nimetty vielä pelkistetymmin ”Mötley Crüe”. Musiikki kokemuksena vastasi mielikuvaa ja ostohetkeä. Mötley Crüe ei yllättänyt muuttuneella soundillaan, jota osasi toki odottaa vaan sillä miten musiikillisesti rikkaampaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan vielä edellisellä ”Dr. Feelgood” -levyllä kissanpennuista ja ruoskista laulanut bändi oli nyt siirtynyt.
Rockin kanssa useiden kuukausien pituisiksi venyneet sessiot merkitsivät myös asennemuutosta, sillä miehistö teki yhdessä linjauksen täydestä raittiudesta levytysten ajaksi. Corabi oli aktiivinen sanoittaja ja aiemmin yhtyeen lyriikat kirjoittaneelle Nikki Sixxille tämä oli uusi tilanne, joka basistin mukaan toi entistä enemmän yhtyeen jakautunutta personallisuutta sekä synkempää puolta esiin. Corabi oli myös taitava rytmikitaristi, joten Mick Mars sai nyt ensimmäistä kertaa soittaa toisen kitaristin kanssa. Osa materiaalista syntyi jamisessioiden kautta ja loppujen lopuksi kappaleita saatiin nauhalle enemmän kuin riittävästi jopa tupla-albumia varten.
”Power To The Music” käynnistää shown vakuuttavasti, muutosta korostaen alasviritetyllä ja raskaalla riffillä. Avainkohdassa Corabi laulaa ”I want my music waking up the dead, Don’t tell me to turn it down”. Viesti resonoi vuoden 1994 musiikkimaailmassa hienosti.
Monet syyttivät yhtyettä grungen ja uuden vaihtoehtomusiikin tyylisuunnan suosiolla ratsastamisesta ja toki yksittäiset hetket levyllä tuovat mieleen Kissin parjatun ”Carnival Of Souls” -levyn, joka seurasi muutamaa vuotta myöhemmin. Tosiasiassa ”Mötley Crüe” sisältää selvästi enemmän klassisen hard rockin vaikutteita kuin Pearl Jamin sointuja, ja ilman ”Carnival Of Soulsin” puuduttavuutta.
Jatkossa biisit koukuttavat yhtä lailla tarttuvilla melodoillaan kuin monipuolisilla vaikutteillaan, joihin kuuluvat The Beatles, Aerosmith sekä Led Zeppelin. Erinomainen ”Misunderstood” kasvaa viulujen säestämänä eeppiseksi voimannäytöksi, jossa Corabin voimakas laulu viimeistelee onnistumisen. Rockin ääntä Glenn Hughesia kuullaan taustaharmonioissa.
“Loveshine” voisi puolestaan olla poiminta Zeppelinin akustisvetoiselta ”III”-albumilta. Vasta kuudes raita ”Poison Apples” soi jollain tavalla vanhan Mötley Crüen mieleentuovasti. Siitä huolimatta biisi sisältää maininnan Mott The Hooplesta ja Tommy Lee soittaa tarttuvan piano-osuuden.
Useassa kohtaa mieleen tulee Aerosmith parhaimmillaan ja Corabi tuntuu seuraavan Steven Tylerin melodiakulkuja. Beatlesin laulukirjasta otetaan samoin selviä nuotteja. Tämä saattaa tuntua uskomattomalta, mutta on muistettava Crüen versioineen ”Helter Skelterin” jo 10 vuotta aiemmin ja 1994 kiertueella esitettiin säännöllisesti klassikkoa ”Revolution”.
Loppupuolelta vakuuttaa jykevän riffin varassa kulkeva ja ajoittain Guns N’ Rosesin parhaita hetkiä muistuttava ”Smoke The Sky” sekä koruton päätösraita ”Driftaway”. Lisäksi bonuksia on kuultu eri yhteyksissä, ”Quarternary”-EP:llä ja sinkkujen B-puolilla, mutta alkuperäisen levyn 12 kappaleen kokonaisuus on edelleen ylittämätön.
Levy kuuluu Corabin selkeän leiman lisäksi Marsille. Aliarvostettu kitaristi on ajautunut viimevuotisen lähtönsä jälkeen oikeustaisteluun yhtyeen kanssa ja likapyykkiä on pesty julkisuudessa asti. Tämä unohtuu kuunnellessa tällä albumilla voimakkaasti soivaa kitaraa. Soitin on soundikuvassa pinnassa kuten pitää. Mars ei enää tämän jälkeen päässyt koskaan loistamaan samalla tavoin, sillä myöhemmissä tuotannoissa hänen kitaransa syystä tai toisesta haudattiin lähes kokonaan.
Billboardin listoilla ”Mötley Crüella” saatiin top-10 sijoitus haltuun, mutta myyntiluvut jäivät murto-osaan edellisen vuosikymmenen vastaavista. Yhtye käveli ulos MTV:n haastattelusta, ja menetti tässä paitsi kanavan, myös levy-yhtiön tuen. Seurannut kiertue oli hankala ja soitettiin yhä pienenevissä saleissa jääden selvästi lyhyemmäksi kuin alun perin oli tarkoitus. Bändi valmisteli seuraajaa lähes kahden vuoden ajan, kunnes väistämätön paluu Neilin kanssa toteutui vuonna 1997. Tuloksena oli paha mahalasku ”Generation Swinen” muodossa.
Joka tapauksessa ”Mötley Crüe” on Sunset Stripin kuninkaiden viimeiden voimannäyte ja puhtaasti musiikillisessa mielessä lähellä yhtyeen uran parasta levyä. Sen pariin palaa 30 vuotta myöhemmin uudella innolla.
8½/10
Ville Krannila
1.Power To The Music
2.Uncle Jack
3.Hooligan’s Holiday
4.Misunderstood
5.Loveshine
6.Poison Apples
7.Hammered
8.Til Death Do Us Part
9.Welcome To The Numb
10.Smoke The Sky
11.Droppin’ Like Flies
12.Driftaway
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}