Jo kahdeksatta kertaa järjestetty SaariHelvetti ei näytä laantumisen merkkejä, vaan mennä porskuttaa edelleen. Koronakurimusten jälkeinen festarikesä on ollut rikas, mutta myös paljon peruuntuneita tapahtumia on tullut milloin minkä kommelluksen myötä, mutta SaariHelvetti se ei hevistä hätkähdä.
Harmillisesti en päässyt paikalle vielä perjantaina nuuhkimaan juhlan tunnelmia, tsekkaamaan bändejä ja nauttimaan virvokkeista. Snadisti surettaa, että missasin Mikko Alatalon keikan Rock ‘N’ Tits Stagella; keikalla kuultiin legendan mukaan mm. “Känkkäränkkä” ja nähtiin jopa moshpit-toimintaa. Äh, olisinpa ollut siellä!
Eipä siinä, lauantaina äärimmäisen hitaan aamun jälkeen (tässä kohtaa olin vierottautumassa kofeiinista, toim. huom.) sain kerättyä paksut luuni Laukontorille vähän ennen klo 17:00, jossa lippujen vaihtaminen ja jonotus Hopealinjojen botskeihin tapahtui saumattomasti. Yksi kalja kitusiin ennen paattiin saapastelua ja tyhjä tölkki sitä hamuavalle setämiesoletetulle. Toivottavasti panttiraha tuotti hänelle iloa.
Hopealinjan alus jyrähtää satamasta liikkeelle suunnilleen 17:15, ja tapaamme ystäväni kanssa. Tilanteemme vaatii välittömästi kaljaa ja jallushotin, sillä pääpäivän tunnelmiin on ammuttava itsensä vaikka väkisin.
Kaljajalkaa vipatti sen verran, että heti maihinnousun jälkeen kuvankauniille Viikinsaarelle johdatti meidät vessan kautta heti seuraavalle baaritiskille. On epäkohteliasta mennä katsomaan bändejä tyhjin käsin, heh. Tuliaiseni yhtyeille on potentiaalinen keikkamaniani, mutta sen esiin manaaminen riippuu täysin bändin taidoista ja taiteesta.
Ennätimme fiilistelemään Brymir-yhtyeen slotin viimeisiä biisejä. Panin merkille, että olisi selkeästi kannattanut tulla aikaisemmin, sillä bändin tarjoilema anti oli reipasta ja monipuolisen melodista räimettä jollain viikinki-asenteella, en tiedä. Pistetään korvan taakse!
Brymirin jälkeen piti ennakkoon ehkäistä nälkää, joten otettiin molemmat päälavan edustan nakkikiskalta herkulliset cajun-hodarit mieheen, mutta välittömästi sorminannan jälkeen vahvistui tunne siitä että olisi pitänyt ottaa suoraan vain kaksi kuumaa koiraa. Onneksi lonkero hieman virkisti tunnelmia.
Siitä puheenollen, illan lämpötila sen kuin viileni vain auringon paetessa pilvipeitteiden taakse ja kovan tuulen voimistuessa. Tässä vaiheessa olin vielä vakuuttunut Wim Hof -metodin seuraajana, ettei kylmä minuun hevillä pure, hehheh.
Vuonna 1999 perustettu Battlelore oli kerännyt Inferno Stagelle kiitettävän määrän jengiä ihastelemaan eeppistä fantasiametallia lappeenrantalaisittain. Itse muistan bändin nimen pyörineen joskus 20 vuotta sitten tietoisuudessani, kun serkkuni tutustutti minut Ensiferumiin, Turisakseen, Moonsorrowiin ym. suomalaisiin folk-metallijuttuihin, mutta en tietoisesti koskaan kuunnellut yhtyettä.
Näin Battleloren vain muutama viikko aikaisemmin kotikyläni Laukaan John Smith -festivaaleilla, ja näitä kahta verrattuna keskenään SaariHelvetissä yleisö oli enemmän messissä. Eipä sillä, yhtyeen esiintyminen ja biisianti ei itseäni vakuuttanut. Musiikista ja imagosta tulee mieleen hyvin vahvat yläkoulun vibat ja köpöinen larppaaminen Runescape-midisyntikkasoundeilla. Erityisesti eeppisemmissä kohdissa laulujen ponnettomuus korostui vaivaannuttavasti. Tällä kertaa örinälaulut oli vielä miksattu päin helvettiä, sillä niitä ei meinannut kuulla lainkaan. Vaan ei tämä pelkkää myötähäpeää ollut, bändin musiikissa on kuitenkin paljon hieoja kohtia ja kauniita melodioita siellä täällä, mutta kokonaisuutena hyvin laimea vaikutelma tästä jäi.
“Mä en ymmärrä tätä Bloodred Hourglassin suosiota! Monta kertaa olen koittanut bändiä katsoa, mutta joka kerta on ollut pettymys. Miksi tätä fanitetaan?!” Näin kiteytti seurueeni eräs toveri BRHG:n soitellessa melodisen death metallinsa säveliä. Tähän kärkkääseen mielipiteeseen ei ole kuitenkaan meikämelodramaattisen vaikea yhtyä! Kansa näytti tykkäävän ja se riittää minulle. Menomatkalla laivassa joku herrasmiesoletettu selitti pöytää vastapäätä istuvalle pariskuntaoletetulle, miten hänelle BRHG:n musiikki on vähän kuin samaa jatkumoa Children Of Bodomille ja Alexi Laihon musiikille, tjmsp. Oof madonna!
Kuolemanlaakson keikalta jäi lähinnä mieleen vokalisti Mikko Kotamäen pitämä Celtic Frostin ”Morbid Tales” -paita ja miehen kuivat ja hiljaiselle mixatut kärinät, jotka saivat vokaalit kuulostamaan välillä black metal spoken word ja/tai räppikeikalta. Oli se ookoo tunnelmointia, mutta eipä siitä meikämurjottaja saanut mitään oleellista irti.
Aikataulut alkoivat päälavalla hieman kusta, sillä Moonsorrow aloitti palttiarallaa 10 minuuttia myöhässä. Viimeistään tässä kohtaa tuli myös kietaistua vähän pitkähihaista Addua päälle, sen verran kylmä puhuri alkoi syömään jo miestä. Moonsorrow soitti pakanametalliaan vakuuttavalla pieteetillä, ja keikan katsoi kokonaisuudessaan oikein mielellään. Puhtaat laulut pysyivät nuotissa, aivan kuten pitää tällaisessa viikinkimessuamisessa. Muussa tapauksessa olisi riski, että meno lässähtäisi tsoukiksi, mutta ei, Kuusurun jäbändeerukset hoitivat tonttinsa kukin ansiokkaasti.
Ah, vanhat tutut “Ei käytössä” laput alkoivat löytää tiensä saaren bajamaja-vessoihin, mikä tottakai lisäsi jonojen hitautta. Muutoin ei kertaakaan tarvinnut montaa minuuttia jonotella minnekään. Ruoka alkoi jälleen maistua useiden drinksien jälkeen, joten Smackbound jäi kokematta, mutta karkkipossu ei jäänyt. Oli namiskuukkelia! Jälkkäriksi ostamani tuhti pallo mango-melonijäätelöä ei muutamalta kanssajuhlijalta jäänyt huomaamatta, vaan tulivat minulle ilmaisemaan kunnioituksensa, kuinka joku voi syödä shortseissa jäätelöä niin kovassa tuulessa ja orastavassa tihkusateessa – minä voin.
Kellon lyödessä 22:00 Combichristin tuli aloittaa oma aggressivinen jenkkiangstimetallivöyhötyksensä, mutta eipäs aloittanut! Syistä tietämättömistä bändi nousi lavalle vasta 22:26, mutta millä energialla! Jyskeen jytä oli alusta alkaen tarttuvaa, ja tästä kaikesta olisi nauttinut takuulla enemmän mikäli taivaalta ei olisi tullut jo reilut puoli tuntia kylmää sadevettä niskaan. Inhottavaa! Mikäli en olisi tullut elementtien kaltoinkohtelemaksi, olisin saattanut päästä siihen keikkamaniaan josta aikaisemmin puhuin.
Niinpä Combichristin keikkaa emme katsoneet loppuun, ja koska VOLA ei meitä enää napostellut ihmetellä hyytävässä sateessa ja tuulessa, päätimme ottaa varaslähdön ja kesken keikan lipua jo kohti laivajonoa. Laivaan ei tosin ollut jonoa Saatanan kiitos nimeksikään, vaan sitä pääsi lompsimaan sisään heti seuraavaan laivaan. Toki sitä piti vielä yhdet oluset hakea laivan baarista. Alko se ei se holistista hevillä lähde, hehhehheh.
Viikonloppu oli kerännyt yhteensä 4100 raskaan musiikin ystävää Viikinsaarelle nauttimaan vähän mausteisemmasta musiikista, ja näin ollen niin festivaalikansa, bändit ja järjestävä taho Nem Agency Oy olivat antaneet kaikkensa nauttiakseen siitä tunnelmasta, jonka vain SaariHelvetti voi loppukesäisin tarjota. Lauantain tunnelmat opettivat minulle kaksi asiaa; mene SaariHelvettiin molempina päivinä jos vain mahdollista ja tilaa aina kaksi hodaria. Nähdään taas ensi vuonna!
Teksti: Janne Lesonen
Kuvat: Jere Häkkinen & Janne Lesonen
Musiikkidiggari jolle maistuu niin kosminen dub reggae kuin kiukkuinen black metal ja kaikkea siltä väliltä. Huumorintajuinen oman elämänsä kuningas, jolla on jyrkkiä mielipiteitä musiikista sekä ulkomusiikillisista seikoista. Harrastuksiin kuuluu englanninkielinen improvisaatiokomedia, itsensä kehittäminen sekä Seinfeld -tv-sarjan palvominen.
