AC/DC:n taruhohtoinen nokkamies Bon Scott myhäili vuoden 1980 alkupuolella tyytyväisenä. Yhtyeen edellinen albumi ”Highway To Hell” oli singonnut suosion hurjaan nousuun ja vihdoin loppumaton kaava albumi-rundi-albumi alkoi kantaa hedelmää. AC/DC oli jo kehittelemässä Lontoossa ideoita seuraavalle albumille Bonin toimiessa demorumpalina Youngin veljesparille, kun kohtalo puuttui peliin. Scottin alkoholismi ja itsetuhoinen käytös kostautuivat Lontoon yössä 19.2.1980, jolloin hän veti viimeiset henkäyksensä ennen kuolemistaan alkoholimyrkytyksen aiheuttamaan oksenteluun sekä siitä johtuvaan tukehtumiseen. Nyt AC/DC oli todellisessa kusessa ja tarinamme alkaa.
Yhtye oli surun murskaama ja harkitsi jo lopettamista, mutta Bonin hautajaisissa laulajan vanhemmat taivuttelivat veljesparin jatkamaan bändin kanssa. Sisuuntunut AC/DC valitsi surun purkamisen kanavaksi työnteon ja lähti etsimään uutta vokalistia. Mieleen juolahti monta kovaa nimeä Bonin seuraajaksi, mutta varteenotettavin ehdokas oli tullut itsensä Bon Scottin suusta. Bon oli nähnyt Geordien keulamiehen Brian Johnsonin tositoimissa ja ihastunut tämän lavapresenssiin sekä laulusoundiin siinä määrin, että oli maininnut asiasta jopa yhtyetovereilleen. Niinpä musiikkimaailman jo kertaalleen taakse jättänyt, autolasiasentajana sillä hetkellä toimiva Brian Johnson peri Bonin suuret saappaat astuen suoraan kokoonpanoon, joka valmisteli seuraavaa albumiaan kovalla tohinalla nimituottaja Robert ”Mutt” Langen toimiessa tuottajana.
Voi vain kuvitella millaiset paineet bändillä oli, mutta kasassa oli kymmenen kappaleen nippu kovia biisejä, jotka vaativat levyttämistä. Juna oli pidettävä raiteilla kohti suurta tuntematonta. Yhtye majottui Compass-studiolle Bahamalle ja kävi hommiin tosimielessä. Johnson loihti veljesparin riffeihin lyriikat, joista muutamassa heijastuu uusia sävyjä bändin aiempiin viina-seksi-rock´n´roll aiheisiin veisuihin verrattuna.
Albumin käynnistävä ”Hells Bells” on julma ja synkkä, keskitempoinen kappale alkaen pahaenteisesti kirkonkellon kumahduksilla. Bonin hautajaiset mieleen tuova intro nostaa ihokarvat pystyyn kun kitarariffi alkaa soida kellon kajahtelun päälle ja biisi lähtee uhkaavasti käyntiin. Kun Johnson avaa äänijänteensä ja tulkitsee kappaleen tarinaa ei ole kahta sanaa siitä, etteikö Brian olisi oikea mies tähän hommaan. Hän vetää korkealta ja kovaa bändin antaessa hänelle hienosti tilaa, jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi minkä tason vokalisti miehistöön oli saatu. Viisi minuuttia ja kaksitoista sekuntia myöhemmin, jokainen kuulija oli varmasti sitä mieltä, että NYT lähtee! Sellainen jännite tällä avauskappaleella saadaan aikaiseksi. Biisi on edelleen yksi kivijaloista AC/DC:n liveshowssa, jonka aikana katosta laskeutuu jättimäinen kirkonkello, jota kumauttamalla Johnson laskee biisin käyntiin.
”Shoot To Thrill” on myös melkoinen tykki, vaikka sitä ei julkaistu edes singlenä. Rivakalla temmolla kulkeva biisi jatkaa siitä, mihin edellinen julma piiska kuulijan jätti. Tosin nyt sanoma on jo positiivisen puolella ja kaikesta kuulee, kuinka bändi on nauttinut biisin kappalerakenteita ja melodiota säveltäessään sekä narulle soittaessaan. Myös ”Shoot To Thrill” on seurannut bändin liverepertuaarissa julkaisustaan saakka lähes aina, sillä se on kuin luotu pumppaamaan adrenaliinia yleisöön, joka haluaa bailata ankarasti.
Tätä kovaa kaksikkoa seuraa kolmen kappaleen suora, jotka ovat jääneet hittien varjoon täysin suotta. ”What Do You Do For Money Honey” on julmetun kova biisi, joka laittaa jalan tamppaamaan väkisin. Kappaleeseen on loihdittu loistava kertosäe. Johnson vetää mahtavasti korkealta kulkevaa melodialinjaa, jota kertosäettä tukemaan on studioon loihdittu tukijoukot. Kovin paljon AC/DC ei ollut taustalauluja tätä ennen harrastanut, mutta Mutt Lange halusi tuoda kertosäkeisiin voimaa ja tässä on erinomainen esimerkki siitä kuinka homma toimii.
”Given The Dog A Bone” on biisi, jota bändi Johnsonin koelaulutilaisuudessa kokeili ja mies yllätti kaikki inspiroimalla siihen sanat lennosta. Kappale on rakennettu vahvasti kitarariffin ympärille ja tätä korkealta kulkeva laulumelodia ympäröi. Taattua ja tehokasta AC/DC-laatua millä mittarilla tahansa.
”Let Me Put My Love Into You” kääntää albumin kurssin hetkeksi hempeän puolelle ja toimii hienona esimerkkinä siitä, miltä rakkauslaulu uusiutuneen AC/DC:n mielestä tulee kuulostaa. Kertosäe sekä säemelodia ovat jälleen kohdallaan ja Johnson pölläyttää keuhkojensa kyllyydestä koko biisin mitalta. Kun loistava raita seuraa toistaan koko albumin A-puolen mitalta alkaa varmasti levyn ensi kertaa kuulevaa pelottaa onko pettymyksiä luvassa B-puolelle mennessä.
Tämä pelko on turha, kun ”Back In Blackista” on kyse. Bon Scottille omistettu nimiraita kajahtaa edelleen komeasti ja on hieno kunnianosoitus edesmenneelle nokkamiehelle. ”You Shook Me All Night Longista” ei tarvitsisi kirjoittaa riviäkään, sillä kappaleen tuntevat kaikki. Biisi on bändin tunnetuimpia ja sisältää kaikki tarttuvan rock-klassikon ainekset: komean kitarariffin, upean kertosäkeen ja kiimaa tihkuvat sanoitukset, joiden kaikuessa kaiuttimista moni taapero on varmasti saanut alkunsa. Tämä on tontti, jolla AC/DC operoi luontevimmin ja on ihme, ettei heitä ole ristitty rakkauden suurlähettiläiksi tai laitettu pannaan vaikkapa Kiinassa, jossa populaation kasvu räjähti vuoden 1980 jälkeen uusiin sfääreihin.
Jos punttiin jäi vielä edellisen biisin jälkeen fibaa, niin tässä vaiheessa on oiva hetki käydä jääkaapilla hakemassa huurteista juotavaa, sillä ”Have A Drink On Me:lla” on paha taipumus aiheuttaa janontunne. Bon Scottilla oli tapana kirjoittaa muistikirjaansa värssynpätkiä ja nimenomaan tämän raidan lyriikoiden on uumoiltu olevan sieltä peräisin. Bändi on jyrkästi kieltänyt tämän, mutta kovasti Bonin mieleen tuomaa ryyppämisen ihannointia lyriikoissa on tarjolla. Hyväntuulinen veto tämä on, eikä hassumpi ollenkaan. Johnsonille annetaan taas tilaa tulkita ja sanoma tulee kuin viski tilauksesta. Huvittava yksityiskohta ennen kitarasooloa on Brianin kiljahdus ”get stoned!” joka varmasti saa kannat nousemaan kattoon ympäri pallon.
Ja kun kerran alkuun on päästy, niin juodaan lisää. ”Shake A Leg” on albumin ripein raita, jolla on samanlaista taipumusta janon sammuttamisen suhteen. Biisi rockaa vimmatusti, vaika aihepiiri ei tällä kertaa juomisen ympärillä liiku. Joku voisi mollata kappaletta albumin täyteraidaksi, mutta ei ”Back In Blackilla” sellaisia tunneta. Sävellys ajaa tarkoituksensa fiiliksen nostattajana hienosti, ennen kuin koneita ajetaan hissukseen alas.
”Rock And Roll Ain`t Noise Pollution” on albumin seesteisin kappale ja sille on varattu kunniapaikka tämän hurjan suoran päättäjänä. Rockin ilosanomasta tässä on kyse ja bändin groove raidalla on hurja. Vaikka kitarakuvio on simppeli ja tempo laiskanpulskea, toimii sovitus hienosti nimenomaan Johnsonin vokaalien ansiosta. Rock´n´roll is just rock´n´roll, niinkuin laulussa sanotaan!
“Back In Black” oli AC/DC:n uran tähtihetki. Albumia on tietolähteestä riippuen myyty maailmanlaajuisesti lähes 50 miljoonaa kappaletta tehden siitä maailman toiseksi myydyimmän levyn heti Michael Jacksonin samalla vuosikymmenellä ilmestyneen ”Thrillerin” jälkeen. Ei hassumpi saavutus bändiltä, joka julkaisi LP:n vajaat viisi kuukautta Bon Scottin kuoleman jälkeen ja oli vähällä lyödä hanskat tiskiin. Tämän kiekon merkitys on kiistaton niin bändille itselleen kuin AC/DC:tä fanittaville ihmisille. Kyseessä on yksi merkittävimmistä rock-albumeista mitä maailma päällään kantaa. Ellei peräti se merkittävin.
10/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Hells Bells
2.Shoot To Thrill
3.What Do You Do For Money Honey
4.Given The Dog A Bone
5.Let Me Put My Love Into You
6.Back In Black
7.You Shook Me All Night Long
8.Have A Drink On Me
9.Shake A Leg
10.Rock And Roll Ain’t Noise Pollution
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}