Copenhell palasi kahden vuoden koronakurimuksen jälkeen melkoisella kattauksella. Ei ollut mikään yllätys, että liput kävivät kaupaksi vilkkaasti, kun tarjolla olivat sellaiset nimet kuin Judas Priest, Korn, Kiss, Iron Maiden sekä Metallica.
Tämän takia oli Copenhellin kapasiteettia kasvatettu 10.000 kävijällä eli 35.000 metallimusiikin diggaria vieraili festarilla päivittäin, kun aikaisemmin yleisöä on ollut 25.000. Alue on tästä huolimatta suhteellisen suuri ja ihmiset levittäytyvät ympäriinsä, joten paniikinomaista ahtautta ei päässyt syntymään. Ruoka- ja juomapisteitä oli sijoiteltu alueen jokaiseen nurkkaan, eli myös evästä riitti.
KESKIVIIKKO 15.6.2022
Saavuttaessa alueelle Suicidal Tendencies keulamies Mike Muirin johtamana veti jo kovaa vauhtia showta päälavalla. Heti ensimmäiseksi kiinnitin huomiota, onko Dave Lombardo kannujen takana, vaikka mies on äskettäin liittynyt Testamentin riveihin. Sinänsä ei ollut mikään yllätys, että rumpali oli vaihtunut. Uudesta kaverista ei ollut mitään tietoa, mutta hän hoiti leiviskänsä todella mallikkaasti.
Toinen seikka, mikä myös kiinnitti huomiota, oli Robert Trujillon jälkikasvu basson varressa. Kaveri on nyt samalla tontilla kuin isänsä noin 30 vuotta sitten. Nuorempi Trujillo ei ole samanlainen sähköjänis kuin muut Suikkareiden kaverit , vaan otti rauhallisemmin lavalla ja keskittyi basson soittamiseen. Muir oli oma itsensä, ravaten ympäriinsä ja kertoen tarinaa biisien välissä. Settilista koostui Suikkari-klassikoista, joten se ei tarjonnyt yllätyksiä. Ei ”War Inside My Headia” voi mitenkään sivuuttaa.
Kakkoslavalla aloitti Ugly Kid Joe. Rokki/metallijengi muistaa tämän bändin 1990-luvun alkupuoliskolta, jolloin yhtyeen ”Everything About You” videoineen soi todella tiuhaan tahtiin joka eetterissä. Ugly Kid Joe on saavuttanut uutta jalansijaa viime vuosina. Tämä oli huomattavissa myös Copenhellissä, kun kakkoslavan ympäristö oli tupaten täynnä.
Valitettavasti Ugly Kid Joen rock kuulosti junnaavan paikallaan, eivätkä kappaleet tahtoneet ottaa tuulta alle. Whitfield Crane on kuitenkin kova showmies, joka osasi ottaa yleisönsä. Kieltämättä porukka odotti alussa mainittua kappaletta, joka saatiin sitten soimaan setin loppupuolelle.
Tanskalainen Dizzy Mizz Lizzy ei soita minkäänlaisia kelloja näillä leveysasteilla, sillä bändi on tanskalaisten ”oma juttu”. Kuten eräs paikallinen hieman valaisi asiaa, yhtyeen paluu lavoille on tanskalaisille todella kova nostalgiajuttu. Tämä Tanskan ylpeys soitti perinteisen hard rockin sekä classic rockin välimaastoa. Biisit olivat tarttuvia rocksikermiä, jotka puhuttelivat yleisöä. Joka maalla on aina se oma ”iso nostalgia”- yhtye, jota ulkomaalaiset eivät ymmärrä. Tässä oli aivan sama tilanne.
Red Fangista povattiin yhdessä vaiheessa suurta nimeä ja humoristiset videot saivat paljon näkyvyyttä. Nyt nelikko on taas tien päällä. Rouheat stoner rockmaiset vedot jyräsivät hyvin. Onko aika mennyt ohi vai mikä vaivasi miehiä, sillä vaikutti, ettei iso ulkolava istunut Red Fangille. Bändi hoiti leiviskansä mallikaasti, mutta koko homma vaikutti väsähtäneeltä. Red Fangin rokki kieltämättä toimii paremmin klubimaisessa ympäristössä kuin pirun isolla ulkolavalla.
Gloryhammer on pamahtanut käsittämättömän suosituksi, vaikka edellinen laulajaa siirrettiin sivuun ja tilalle tuli täydellinen kopio. Tämä ei ole haitannut tai vaikuttanut negatiivisesti yhtyeen fanien keskuudessa. Gloryhammerin konsepti on hauska, sillä kavereiden asusteet ja välispiikit ovat huvittavia, eikä niissä ole mitään järkeä. Ei sinänsä ihme, että yhtye on suosittu. Lisäksi tarttuvat melodiat ja hyvät power metal -kappaleet kruunaavat konseptin.
Bändi veti väkevän voimametallisetin, jossa kuultiin raitoja kuten ”Hootsforce” sekä ”Angus McFife”. Yleisö oli innoissaan, sillä pitti (huom. luit oikein: pitti!) pyöri lujaa ja pöly nousi. Gloryhammer oli todella viihdyttävä ja hauska tarttuvien kappaleidensa ansiosta. Laulajan vaihdoksella ei ole ollut mitään merkitystä yhtyeen ulosantiin, vaan päinvastoin. Nykyinen vokaalistin äänipalkeet soundasivat mahtavalta.
Ensimmäisen päivän pääesiintyjä oli Metallica. Koko festarialue oli tässä vaiheessa totaalisen täynnä, sillä 35.000–40.000 ihmistä oli pakkautunut päälavan alueelle. Vaikka Metallicaa parjataan syystä tai toisesta, thrash veteraanit osaavat edelleen näyttää ja yllättää yleisönsä. On lähestulkoon hyödytöntä stalkata edellisen keikkojen settilistoja, sillä ne eivät pidä paikkaansa ja Metallica tuppaa muuttaa niitä jokaista showta varten.
Tällä kertaa ei kuultu ”Nothing Else Mattersia”, ”The Unforgivenia” tai muita hempeimpiä piisejä. Sen sijaan setti oli yllätyksellinen. Ainoastaan kaksi biisiä veivattiin ”Black”-albumilta: ”Enter Sandman”, joka tuli heti kolmantena sekä ”Sad But True”. Uran myöhemmiltä levyiltä tuli yksi kappale ”Load”-levyjen aikakaudelta ja yksi viimeisimmältä ”Hardwired…To Self-Destructilta”. No ”St.Anger” sai vuoronsa myös, ja tämä oli harha-askel setissä.
Muilta osin konsertti painottui täysin Metallican kasarikauden tuotoksiin. Mikäs sen parempaa. Keikka päräytettiin käyntiin ”Whiplashilla” ja samantien perään tuli ”Creeping Death”. Jos laskuissa pysyin mukana, neljä kappaletta saatiin kehiin ”Ride The Lightiningilta”, kolme ”Master Of Puppetsilta” ja samoin kolme ”…And Justice For All” -levyltä. Ja totta kai ”Kill ’Em Allilta” pari.
Keikka päätettiin ”Master Of Puppetsilla”, jota ei ole tapahtunut kuin viimeksi 25 vuotta sitten ja myös silloin yllättäen Kööpenhaminassa. Lars Ulrichin soitosta voidaan olla mitä mieltä tahansa, mutta mies oli täynnä virtaa keikan läpi, kun taas James Hetfield välillä vaikutti, että olisi mielummin peurametsällä Coloradon metsissä kuin soittamassa heviä Tanskassa.
Kirk Hammett ja Rob Trujillo liikkuivat pitkin lavaa aktiivisesti ja ottivat yleisönsä. Tästä ei ollut epäselvyyttä. Keikan alkupuolella Ulrichin rumpusetti oli asetettu catwalkin päähän ja muuten yhtye oli hyvin lähellä yleisöä. Tämän jälkeen siirryttiin perinteiseen malliin Larsin jatkaessa rumpujen soittamista lavan takana.
Metallica oli kiistatta koko Copenhellin ”se” pääesiintyjä. Kun ”Master Of Puppetsin” viimeiset tahdit oli soitettu, ruuhkat olivat valtavat ihmisten poistuessa alueelta yhtäaikaa.
TORSTAI 16.6.2022
Tanskan Myrkur oli saanut kunnian aloittaa kakkoslavalla. Kieltämättä soittoaika kahdelta iltapäivällä oli erikoinen, sillä Myrkur nauttii suurta suosiota omassa kotimaassaan. Jengiä ei ollut vielä saapunut sankoin joukoin paikalle.
Myrkur on yhä enemmän ja enemmän lipunut pois black metallimaisesta ilmaisusta hakeutuen folkin sekä kansanmusiikin alueille. Itse asiassa nämä folk-vaikutteet sopivat parhaiten Myrkur-tyyliin. Mukana oli erillinen naiskuoro ja tottakai pelimannit taustalla.
Oli hilkulla, ettei keikka mennyt plörinäksi. Amalie Bruunin siirtyessä koskettimien ääreen tekniikka petti niiden osalta. Pari roudarikaveria hämmästeli tovin, kunnes koskettimiin saatiin eloa. Samaan aikaan Myrkurin taustabändi veti extratemporeena folk pohjaisia biisejä ja saivat hyvän vastaanototon. Amalien kasvoilla vilahti iloinen hymy ja nainen kiitteli kovasti.
Festivaalialieen toisella laidalla aloitti Midnight. Kolmikko rykäisi perinteisen oksat pois -setin. Nopeita sovituksia, jotka olivat risteytys black/thrash- sekä rokkettirollia. Midnight oli lavalla vauhdikas, aggressivinen ja osasi vetää hyviä poseerauksia. Copenhellin esiintyminen ei ollut poikkeava Midnight keikkkamanöveereistä, vaan noudatti perinteistä kaavaa. Kieltämättä iso lava asetti lieviä haasteita parivaljakolle liikkua ympäriinsä.
Nu-metalli veteraani Kornin slotti oli yllättäen keskellä iltapäivää. Olisi kuvitellut, että bändille olisi annettu hieman myöhäisempi ajankohta. Tämä ei haitannut Kornia, vaan herrat heittivät yllättävän kovan setin. Jopa allekirjoittanut, jolle nu-metal on ollut aina kuin punainen vaate, oli täysin yllättynyt bändin tiukkuudesta lavalla.
Kornin soundit olivat todella mureat, sillä viritys oli erittäin alhaalla. Aika ajoin tuli väkisin mieleen Sepulturan ”Roots” soundimaailma, selviä yhtäläisyyksiä oli havaittavissa. Jengi oli aivan pähkinöinä, sillä crowdsurffaajia meni pään yli jatkuvalla syötöllä ja pitit pyörivät vinhasti. ”Shoot And Ladders” -kappaleen yhteyteen Korn ymppäsi Metallica-klassikon ”One” rankemmat kohdat.
Kornin nykyinen rumpali Ray Luzier oli todella kovan luokan kannuttaja (miehellä on todella hieno CV), jonka edesottamuksia oli hieno seurata. Jos kerran Copenhellin yleisö laittoi pitin pyörimään ja jengi surffaili, Tuskan yleisöllä on tekemistä, että päihittävät juutit.
Blood Incantation on saanut rajusti nostetta death metallin underground scenestä aina mainstreamin puolelle. Tämän sai huomata, kun neloslavan ympäristön puistoalue oli tukossa. Blood Incantation olisi voinut hyvällä syyllä soittaa suuremmalla lavalla. Yhtyeen death metal toimi hyvin myös näissä puitteissa ja bändi veti tiukan setin. Jokaisen biisin välinen tauko tuntui käsittämättömän pitkältä, kun piti pyyhkiä hikeä, juoda nestettä ja hetken ihmetellä. Kun olisi odottanut, että nelikko olisi tykittänyt kappaleet tiukalla tatsilla, mutta ei.
Judas Priest on vetänyt sarjan todella kovia keikkoja. Puolassa bändi jyräsi totaalisesti kuin myös Helsingissä. Sama tiukkuus jatkui Copenhellissä. Brittihevin legendat vetivät täysillä ja Rob Halfordin ääni oli todella kovassa tikissä. Settilistasta oli pudotettu neljä kappaletta pois, sillä soittoaika oli nyt rajattu.
Yleensä Priestin keikalla yleisö pui nyrkkejä ja laulaa mukana, mutta Copenhellissä crowdsurffaajia meni jatkuvasti käsien varassa. En muista, olenko koskaan ennen nähnyt crowd surfingia Priestin keikalla. Kitarakaksikko Richie Faulkner/Andy Sneap soitti todella tiukasti yhteen ja Ian Hill bassotteli kokeneesti vakiopaikallaan.
Saksan thrash legenda Destructionilla on pitänyt kiirettä kesäfestareiden kanssa. Lisäksi Schmier kumppaneineen on reissannut valtameren toisella puolella pitkin poikin. Destruction aloitti setin ”Curse The Gods” -klassikolla ja heti perään tuli ”Deathtrap”. Uuden levyn materiaalia oli myös onnistettu ujuttamaan sekaan.
Levyn nimikkoraita ”Diabolical” kuulosti varsin pirulliselta. Pieni ajoitusmoka sattui, sillä ilmeisesti pyrot lähtivät ilmaan liian aikaisin, jonka myötä Randy Black antoi aloitustahdit ”Release From Agonylle”, kun muut olivat vielä juomatauolla. Hetken hämmästeltyään päästiin oikeasti aloittamaan ko. esitys. Destruction nakutti kappaleet tiskiin tiukasti ja uusi kitaristi Martin Furia on myös ajettu hyvin sisään yhtyeeseen.
Down ei ole viime vuosina paljon nähty tuttavuus Euroopan keikkalavoilla. Nyt yhtye oli lähtenyt jopa kolmelle festarikeikalle, joten harvinaista herkkua taitaa tätä nykyään olla. Heti pitää todeta, että Phil Anselmo oli tikissä, eikä ollut tietoa mistään säheltämistä, päinvastoin. Laulaja hoiti todella hyvin esiintymisen ja vokaalisuorituksen.
Luonnollisesti Anselmolla oli myös omaa showta piisien välissä. Varsinainen yllätys oli se, että settilista koostui voittopuolisesti ”NOLA”-levyn biiseistä ja mikäs siinä, sillä albumi on edelleen pirun kova. ”Hail The Leaf”, ”Bury Me In Smoke” sekä ”Stone The Crow” esitettiin totta kai.
Down oli kovassa vedossa ja soitti tarkasti. Pepper Keenanin ja Kirk Windsteinin kitarointi oli rouheaa ja raskasta. Setin loppupuolella Robert Trujillo ilmestyi jamittelemaan Downin kanssa. Ehkä juuri keikkojen valikointi on se tekijä, minkä vuoksi ukot onnistuivat tekemään tiukan vedon Copenhellissä.
Vaikka päivään mahtui jo kaksi kovaa nimeä, jotka voisivat olla pääesiintyjiä festareilla, Kiss oli toisen päivän johtava nimi. Kuten tiedetään Kiss ”olisi” todella laittamassa pillejä lopullisesti pussiin. Mutta vielä kerran. Keikka oli viihdyttävä ja mahtipontinen kaikkineen pommeineen, tulineen. Yleisö sai nähdä Gene Simmonsin tulen puhallukset ja veren syöksemiset.
Kappalelistan puolesta oli ilahduttavaa, että joukkoon oli mahtunut ”Tears Are Falling” parin muun kasariklassikon lisäksi bändin maskittomalta aikakaudelta. Kun taas valinnat ”Psycho Circus” sekä ”Sonic Boom” -levyiltä edustivat uudempaa materiaalia.
Kieltämättä Paul Stanleyn ja Simmonsin vauhti ei ole samanlainen kuten esimerkiksi vuonna 1997 Hartwallilla, kun bändi ensimmäistä kertaa poikkesi Suomessa comeback kiertueellaan. Myötähäpeää aiheuttavat Stanleyn välispiikit kuuluvat asiaan ja ovat olleet aina olennainen osa showta. Stanleyn laulusta voisi kiteyttää, että mies lauloi heleästi, kun taas puhuminen oli melkoista raakkumista.
Kun Kiss on saanut viimeiset keikkansa hoidettua pois alta, eräs rockin historian suurimmista nimistä poistuu parasvaloista. Tämä on vain kylmä fakta, jonka kohtaa useampi vanhemman kaartin metalli ja rock yhtye lähivuosina. Hyvillä mielin voi tämän End Of The Road -spektaakkelin perusteella jättää jäähyväiset Kissille, sillä bändi oli livenä takuuvarma. Mutta polttavin kysymys on, kun Kiss loppuu, mitä tekee Suomen Kiss Armyn puheenjohtaja?
PERJANTAI 17.6.2022
Copenhellin bändi tarjonta oli leveä ja laaja, sillä koko ajan tarjolla ei ollut hard rockia tai metallia. Bad Religion on suomalaisille tuttu nimi, erityisesti ysärillä punkkipoppoo nautti kovaa suosiota. Bad Religion on edelleen kovassa tikissä, vaikka miehistö on harmaantunut. Vanhat klassikot toimivat hyvin ja rullasivat mallikkaasti; ”Do What You Want”, ”American Jesus” jne. Sen sijaan uudempi materiaali oli allekirjoittaneelle vieraampaa. Tuli aivan 1990-luvun Provinssirockit mieleen, kun Bad Religion veivasi lavalla.
Alestorm on aivan käsittämättömän suosittu keskisessä Euroopassa. Keikkamestat ovat täynnä ja meno on kuin muokarihäkissä. Heti alkutahdeista lähtien alkoi crowdsurffaajia tippua aidan yli kiihtyvällä vauhdilla. Meno vain kiihtyi keikan edetessä, sillä surffaajia meni koko ajan yleisön päällä ja jotkut useamman kerran. Jopa suomalaiset innostuivat kokeilemaan crowdsurffauksen hauskuutta. Alestormin nokkamies totesi, että nyt rikotaan parin vuoden takainen crowd surffaajien ennätys. Kyllä turvamiehillä ja –naisilla oli hikinen iltapäivä.
Alestorm oli viihdyttävä ja hauska. Sävellykset ovat mukaansa tempaavia ja hyviä kaljan kittauslauluja, jotka on helppo omaksua. Eikä sanoituksissa ole välillä mitään järjen hitusta, kun tyyli on ”Fuck you, you are a fucking wanker” (”Fucked With An Anchor”). Bändin lavaolemus oli huvittava; pirun iso kumiankka, kitaristin kasarishortsit sekä kosketinsoittajan corona oluet. Koko Alestorm homma on niin kieli poskella toteutettu juttu, ettei sitä voi olla kuin rakastamatta tai vihaamatta.
Jatketaan vaihteeksi hardcoren parissa, kun kolmoslavalle kipusi New Yorkin hardcore-scenen ikoni Agnostic Front. Vinnie Stigma oli lavalla elementissään, sillä mies ravasi, hyppi sekä pomppi kuin viimeistä päivää. Vaikka kaveri lähenee 70 vuotta, se ei ole vauhtia hidastanut yhtään, vaan päin vastoin. Laulaja Roger Miret taisteli vielä vuosi sitten syövän kanssa, mutta lavalla nähtiin Miret, joka piiskasi yleisön mielettömiin wall of deatheihin sekä pitteihin.
Agnostic Frontin hardcore ei antanut armoa, vaan NYHC:n legendat vetivät täysillä alusta loppuun, kuten hardcore veteraanin kuuluu tehdä. Settissä kuultiin ”Gotta Go”, ”New York Police State”, ”Crucified” ja lopuksi yhtye heitti Ramones-klassikon ”Blitzkrieg Bop”.
Ruotsalainen retrorock yhtye Hällas on mielenkiintoinen ilmestys. Bändi yhdistelee 1970-luvun progessive rockia ja aikakauden hard rockin ominaisuuksia. Yhtye ilmestyi lavalle 1970-luvun vermeet päällä ja ilman suurempia liturgioita aloittivat ”Repentancella”. Hienot melodiat ja sovitukset koukuttivat kuuntelemaan bändiä mielellään. Välillä Hällas melkein jamitteli lavalla, mutta piti biisien mielenkiinnon yllä, sillä riffit ja melodiat olivat tarttuvia.
Onko Baest todella näin iso bändi Tanskassa, että soittavat päälavalla valtaisen yleisömeren edessä? Ei tätä olisi uskonut, ellei olisi todistanut itse paikan päällä. Kyllä vain. Baest pisti parastaan päälavalla eikä ollut moksiskaan suuremmista ympyröistä. Yleensä miehet soittavat pikku mestoissa Tanskan ulkopuolella. Viisikko tuuttasi menemään death metallia hyvällä sykkeellä. Baestin vaikutteista ei ole kiistaa, sillä aika ajoin mieleen juolahti eräs ruotsalainen legendaarinen death metal yhtye.
Emperor ei ollut omien sanojensa mukaan koskaan soittanut Tanskassa. Tämä oli yllättävää, sillä olisi kuvitellut yhtyeen jo vuosien saatossa ehtineen esiintyen kaikkialla Euroopassa. Emperor ei tarjonnut mitään yllätystä Copenhellissä, sillä käytännössä norskit vetivät läpisoitolla perinteiset kappaleet ”Curse All You Men”, ”Thus Spake The Nightspirit” ja tietenkin ”Inno A Satana” läpi ilman suurempi eleitä . Emperor pitäisi vaihtelun vuoksi nähdä jollain pikku klubilla, sillä nämä festarivedot ovat tylsiä.
LAUANTAI 18.6.2022
Valitettavasti Hellacopters tuli missattua aikataulullisten seikkojen takia. Ei auttanut muu kuin mennä kuin suoraan kolmoslavalle, kun vanhan liiton brittiläinen kuoloryhmä Benediction aloitti. David Ingramin palattuaan takaisin yhtyeen keulille Benediction on kokenut nostalgisen jälleen tulemisen. Bändille on buukattu melkoinen nippu keikkoja ja festareita kesäksi, sillä leirissä oli vuosien ajan hiljaista näiden osalta.
Ingram on nykyään tanskalainen ja hehkutti estoitta kotikaupunkiansa Kööpenhaminaa. Vokalisti oli liekeissä lavalla. Miehen ääni ei ole vuosien saatossa muuttunut suuntaan eikä toiseen. Myös muilta osin Benediction oli kovassa tikissä setin läpi. Valikoima koostui monista vanhoista kappaleista ja luonnollisesti uusimman levyn materiaali oli enemmistönä. Valitettavasti jälleen kerran ”The Grand Leveller” oli jäänyt paitsioon.
Jinjer oli saanut kotimaasansa viranomaisilta luvan poistua maasta ja toimia eräänlaisena Ukrainan lähettinä kertomassa meneillään olevasta sodasta. Jinjerin metalcore sekä siihen yhdistetty musiikkielementtisekoitus soundasi välillä puuduttavalta ja tylsältä. Rankemmat rypistykset olivat perinteistä metalcore-antia. Bändi sai hyvän vastaanoton yleisöltä, jota oli kertynyt huima määrä.
Death To All on entisten Death-jäsenten luotsaama Death tribuuttiyhtye. Tällä hetkellä Death To Allin miehitykseen kuuluvat Steve Digiorgio, Gene Hoglan, Max Phelps sekä Bobby Koelble. Aika ajoin kokoonpano on vaihdellut, mutta Sean Reinertin siirtyminen rajan tuolle puolen on kaventanut rumpaleiden vaihtuvuutta. Lisäksi entisiä Massacren kavereita on harvemmin nähty Death To Allin kokoonpanossa.
Copenhellissä mentiin enemmän perinteisellä Death To All -ryhmityksellä. Setti aloitettiin ”Infernal Deathin” toimiessa introna, josta hypättiin suoraan kappaleeseen ”Overactive Imagination”. Suurin osa biiseistä oli poimittu ”Symbolic” ja ”Invidual Thought Patterns” -levyiltä. Kun taas ”Scream Bloody Gorelta”, ”Leprosylta”, ”Humanilta” sekä viimeiseksi jääneeltä Death-levyltä ”The Sound Of Perseverance” oli poimittu yksi ainoa esitys eli ”Spirit Crusher”. Nelikko soitti tiukasti yhteen ja kappaleet ovat ajattomia, sillä jokainen biisi pesee kevyesti monet tämän päivän death metalli bändin tekeleet rakenteessa, sovituksissa ja soitannollisesti.
Iron Maiden oli lauantaina se suurin nimi ja tietenkin pääbändi, vaikka Maidenin jälkeen oli tulossa todellista siniveristä herkkua. Jos Maiden tuli jo Hyvinkään Rockfesteillä todistettua, niin Copenhell oli kaikessa muodossa täydellinen replica siitä. Paitsi Bruce Dickinsonin parit välispiikit taatusti poikkesivat.
Maidenin lavarakennelma keikan alkupuolella noudatteli uuden ”Senjutsu”-levyn teemaa ja heti kärkeen vedettiin ne kolme tunnetuimpaa eli ”Writing On The Wall”, ”Stratego” ja totta kai levyn nimibiisi. Keikka oli perus Iron Maidenia ja tiesi mitä oli odotettavissa. Maidenin live-esiintyminen on hiottu niin tarkkaan ja aikataulutettu, ettei yllätyksiä pääse tapahtumaan. Joskus Bruce on onnistunut yllättämään, mutta tällä kertaa mies pysyi ruodussa.
Settilista ei tarjonnut mitään poikkeavaa, vaan oli täyttä peruskauraa. Sen verran pakkoa avautua, että ”Fear Of The Darkin” voisi joskus pudottaa pois. Blaze Bayleyn aikakauden materiaali kuten ”Sign Of The Cross” on pysynyt tiiviisti mukana. Tällä kiertueella Iron Maiden on päättänyt keikkansa ”Aces High” klassikkoon, joka yleensä ja myös edellisellä kiertueella on toiminut konsertin avauksena.
Maiden tarjosi perushyvän ja viihdyttävän shown. Kaikki perinteiset Maiden-elementit olivat mukana: Eddie, Brucen miekkailu Eddien kanssa ja rakenteissa leijuva lentokone.
Olisi kuvitellut, että festarialue oli tyhjentynyt lähestulkoon kokonaan, kun Maiden lopetti. Näin ei onneksi käynyt. Vaikka porukkaa valui pois, Mercyful Fatea jäi katsomaan melkoinen yleisömäärä. Se on tullut nyt selväksi, että Mercyful Fate ei tee eikä tule tekemään mitään muutoksia settilistaan ja esiintymiseen. Bändin keikka koostui pelkästään 1980-luvun materiaalista. Tällä reunion pyrähdyksellä ei edes kosketa 1990-luvun tuotoksiin.
Sinänsä mielenkiintoinen valinta, sillä 1980-luvun tuotoksissa kitaroinut Michael Denner on jätetty kylmästi pois Mercyful Faten comebackista. Homman ottanut Mike Wead hoiti Dennerin kitarajutut mallikkaasti, eikä tässä ollut valittamista.
Hieman mielessä kävi, jos Metallican ukot olisivat ilmestyneet vierailevina tähtinä lavalle. Näin ei käynyt, vaikka Hetfield ja Ulrich kyllä fanittivat Mercyful Fatea lavan sivussa. King Diamond oli luonnollisesti konsertin suurin tähti. Vaikka legenda kolkuttelee 70 vuoden ikäpyykkiä, ääni oli terässä eikä pettänyt kertaakaan.
Hank Shermann on Mercyful Fate toinen kiintotähti. Mies soitti elottomasti, tällä kertaa homma sujui ilman suurempia kommeluksia, kun Puolan Mysticissa oli pientä haparointia. Mercyful Fate soundasi jumalaisen hyvältä. Vaikka kokoonpanosta voisi nillittää, on tämä periaatteessa sama kokoonpano, joka esiintyi Tavastialla 1997 – toki lukuunottamatta basistia, joka on nyt Joey Vera. Oli mahtavaa vielä kerran kuulla ”The Oath”, ”Satan’s Fall” sekä muut klassikot. Mercyful Faten Tuskan vetoa ei kannata missata.
Copenhell on tullut suomalaiselle metallikansalle tutuksi, sillä joka vuosi satoja suomalaisia matkustaa Tanskaan nauttimaan. Niille, jotka eivät ole vielä vierailleet paikan päällä, kannattaa miettiä, harkita ja puntaroita tätä vaihtoehtoa.
Raportti ja kuvat: Arto Lehtinen ©Metalliluola
