Kaikki pahat asiat saapuvat päätökseensä ja Mötley Crüelle tie pysähtyi uudenvuodenaattona 2015 Los Angelesissa. Joitakin minuutteja vuoden 2016 puolelle venynyt show merkitsi lähes 35 vuotta kestäneen uran päätöstä ja faneille jäähyväisten jättämistä yhdelle heavy metallin ja hard rockin legendaarisimmista yhtyeistä. Metalliluola katsoi bändin viimeisestä esiintymisestä taltioidun ”The End” konserttielokuvan.
”The End”-elokuvassa nähdään päätöskonsertin lisäksi yhtyeen haastatteluja sekä tunnelmia lavan takaa lopun lähestyessä. Myös fanien kommentteja kuullaan. Muutaman kappaleen väliin teemaltaan hyvin mietityt haastattelut ovat mielenkiintoisen lisä kokonaisuuteen. Taustahenkilöstö antaa oman suoran kuvansa Mötley Crüen suuren organisaation sisällä käytävästä politiikasta ja valtataistelusta. Yhtyeen jäsenet yöpyivät eri hotelleissa, ja käytännössä kohtasivat toisensa ainoastaan konserttilavalla. Ilmapiiri tien päällä oli ajoittain vaikean tulehtunut ja kiertuemanageri totetaa suorin kasvoin odottavansa jo innolla rundin loppumista.
When we started, we set out to search and destroy, now we are destroying ourselves. – Nikki Sixx –
Parhaimmat ja bändin sisäistä kemiaa ja ristiriitoja avaavat kommentit saadaan kuitenkin itse Mötley Crüelta. Kuvatuissa haastatteluissa yhtyeen takana olevat vuodet ja päihdeongelmat ovat selvästi näkyvissä soittajien eleissä ja habituksessa. Jossain määrin ironisesti, kerran huumeiden yliannostukseen jo kuollut Nikki Sixx on miehistä selvästi parhaimmassa vedossa. Bändi kuvailee keskinäisiä suhteitaan ja välien etäisyyttä aidonoloisesti, jäsenet eivät esiinny yhdessä vaan haastattelut on tehty eri paikoissa korostaen soittajien eristyneisyyttä. Sixx kertoo, etteivät he ole vihollisia eivätkä ystäviä. Vince Neilin kasvoille leviävä hymy miehen puhuessa tulevaisuudestaan ilman Mötley Crüea kertoo paljon lopun odotuksesta ja siitä, että päätös on ollut oikea. Tommy Lee kuvailee jokaisen jäsenen kulkevan omaan suuntaansa, ja päätöksenteko organisaatiossa on äärimmäisen vaikeaa. Herrat eivät pääse edes yksimielisyyteen siitä, missä ovat soittaneet aikanaan ensimmäisen keikkansa. Hauraan oloinen Mick Mars toteaa sohvan pohjalta, ettei usko näkevänsä bänditovereitaan enää viimeisen esiintymisen jälkeen. Tunne on kadonnut ja kyseessä on yhtyeen mukaan enää mekaaninen koneisto.
Lavalla sen sijaan bändi operoi loppuun saakka hyvällä tasolla. Mötley Crüen soundi on massiivinen, raskas sekä edelleen 1980-luvun yhtyeistä parhaimmistoa. Settilista on tuttu läpileikkaus lähes koko uraan. Viimeiseltä vuonna 2008 julkaistulta ”Saints Of Los Angeles” – albumilta lohkaistut kaksi kappaletta tosin konkretisoivat selkeästi yhtyeen omien sanojen mukaisen luovuuden täydellisen loppumisen. Sex Pistols -coveri ”Anarchy In The U.K.” on mahdollisesti tekijänoikeussyistä jätetty kokonaan elokuvasta pois, tätä ei kuitenkaan voi pitää merkittävänä menetyksenä.
Vanhat hitit soivat tästä huolimatta komeasti. Keikan avaukseen isketyt hienot ”Girls Girls Girls” sekä ”Wild Side” tempaavat katsojan välittömästi mukaansa. ”Looks That Kill,” ”Live Wire” ja ”Shout At The Devil” ovat ehkä tuhansia kertoja kuultuja kappaleita, mutta toimivan kuvauksen, vakuuttavan shown sekä erinomaisen soundin avittamana Mötley Crüe esittää ne tavalla, joka kertoo bändin ansainneen arvostuksensa myös musiikillisesti. Encorena peräkkäin soitetut ”Dr. Feelgood” ja ”Kickstart My Heart” nostattavat myös katsojan aiempaan hurmokseen.
I have played these songs thousands of times, I just can’t do it anymore. – Tommy Lee –
Elokuvan soundit ovat raskaat, rikkaat ja selkeät. Kuvaus on ensiluokkaista, hidastukset, lähikuvat ja eri kuvakulmat tuovat elävästi shown silmien eteen. Pyrojen ja pommien määrässä ei ole säästelty, ja Eurooppaan verrattuna Amerikan lait sallivat selvästi suuremman ilotulituksen. Bändi soittaa hyvin ja yllättävän energisesti, juurikaan keskinäistä kommunikaatiota ei ole, mutta kotiyleisön edessä jäsenet tuntuvat antavan vielä kerran lähes kaikkensa.
Yhtyeen heikon lenkki on yhä sen keulamies. Turvonneen Vince Neilin ääniraitaa on selkeästi vahvistettu ja korjailtu studiossa, joskin suurin osa korkeista äänistä on jätetty rapaisina sisään lienee todistaen, että nyt oli korkea aika luovuttaa. Suomen keikalla Vince lauloi useat biisit muutellen merkillisesti laululinjoja, tässä mies pysyy paremmin korjailujen kautta ruodussa. Pahasti äänensä viime vuosien aikana menettänyt vokalisti tekee valitettavasti edelleen parhaansa tuhotakseen bändin klassikon ”Louder Than Hell” oudolla fraseerauksellaan. Taustalaulajien kuoro kuulostaa livetilanteeseen nähden uskomattoman massiiviselta, ja näitä on ilmeisesti tuplailtu tai triplailtu konsolipöydän takana. Tämä oli odotettavissa, ja kun kokonaisuus kuitenkin kuulostaa hyvältä ja livefiilis välittyy, tämänkaltaiset viilaukset ovat ymmärrettäviä ja anteeksi annettavissa.
I’m excited about the future. This is where Mötley Crüe ends. – Vince Neil –
Tommy Leen Cruecifly-rollercoaster Mötley Crüelle ominaisesti sai aikaan ylimääräistä draamaa viimeisenä iltana jääden jumiin keskelle rataansa. Koska tapahtuma oli välittömästi netissä dokumentoituna, tekijät ovat viisaasti jättäneet sen mukaan, tosin reilusti editoituna. Leen ”fuck the rollercoaster”-huudot pää alaspäin ovat varsin huvittavaa katsottavaa. Editointia olisi kaivattu myös Mick Marsin karmivan kuuloiseen sooloon, jonka venytys särkee katsojan korvia yhtälailla teatterin penkiltä kuin aiemmin livekatsomosta. Muuten vaikeasta luusairaudesta kärsivä kitaristi tekee hyvää työtä, ja kitara on onneksi jälleen nostettu sille kuuluvalle paikalle ja pintaan. Kitararaitoja on myös lisäilty jälkikäteen ja erityisesti ”Looks That Kill” tarjoilee useamman Marsin soundikuvaan.
Lopuksi yhtyeen suurin balladi ”Home Sweet Home” areenan keskellä sijaitsevalta pienemmältä lavalta esitettynä päättää tarinan. Bändi ja yleisö ovat liikuttuneita ja kyyneleet virtaavat. Mötleyn miehistön loppuhymyt ja vielä alkukeikasta havaittavissa olleen kireyden katoaminen kasvoilta paljastavat jäsenten olevan ensi sijaisesti helpottuneita kun homma on ohi. Biisin päätyttyä yhtye katoaa päät painuksissa areenalta ja ennätysajassa toistensa elämästä. Lopputekstien aikana soi Frank Sinatran ”My Way” ja vanhalla hevikonkarilla on kieltämättä pala kurkussa.
Did I think we would last this long? No. – Mick Mars –
On hienoa, että näitä dokumentteja tuodaan myös Suomen teattereihin edes yhden illan ajaksi. Katsojia tosin olisi saanut olla enemmänkin, ottaen huomioon että yhtyeen viime marraskuun Suomen keikkaa oli seuraamassa täyteen pakattu Hartwall Arena. Mötley Crüen “The End” on komea lopetus uralle, joka ansaitsi päätöksensä. Lähes kahden ja puolen tunnin katselun jälkeen jää tunne siitä, että yhtyeellä ei ole todellakaan enää annettavaa ja lavalta astutaan alas vielä täysipainoinen esitys sekä kiertue takana. ”The End” julkaistaan BluRay/DVD- ja CD-formaateissa marraskuussa. Mikäli kotoasi löytyy videotykki, kannattaa ehdottomasti hankkia BluRay ja istua kotisohvalle katselemaan yhden hevihistorian pahamaineisimman yhtyeen viimeistä taistelua.
R.I.P. Mötley Crüe 1981–2015
Teksti: Ville Krannila
Yhtyeen jäsenten lainaukset elokuvasta.
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
