Mötley Crüe @Hartwall Arena, Helsinki 18.11.2015

Sateinen ja synkkä marraskuu sai jälleen valoa maailmantähtien vierailusta.

Yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista yhtyeistä Mötley Crue saapui The Final Tour – kiertueen viimeiselle Euroopan osiolle Helsinkiin. Mötley Crue on bändi, joka rinnastetaan alkoholin ja huumeiden täyteisen elämän sivukujille, missä raha ja seksi näyttelevät pääosaa. Kukapa meistä ei olisi jossain elämänsä vaiheessa haaveillut elävänsä törkyistä rock-tähden elämää. Onneksi Mötley Cruen musiikki on tarjonnut yli 30 vuoden ajan vuoristoratamaista menoa ylä- ja alamäkineen. Nyt tämä ajanjakso elämässämme on valitettavasti päättymässä.

DSC_0544

Loppuunmyydylle Hartwall Areenalle fanit olivat löytäneet tiensä jo hyvissä ajoin. Paitakauppa kävi kuumana ja moni halusi päällensä viimeisen palan legendojen historiaa. Ennen Alice Cooperia lavalla nähtiin rock-yhtye Saint Asonia, joka suhteellisen pirteästi veti oman palasensa illasta kasaan. Mitään kovin suurta suosiota bändi ei saanut osakseen ja ei ollut epäselvyyttä siitä, ketä ihmiset olivat tulleet katsomaan. (JK)

Shock rockin kummisedän Alice Cooperin valinta Mötley Cruen lämmittelijäksi kuulosti aluksi hiukan oudolta ratkaisulta ja kieltämättä yleisöä ei vielä tässä vaiheessa kovin sankoin joukoin Cooperin testiä ollut suorittamassa. Kasarivuosilta esimerkiksi Cinderella tai Skid Row olisivat saattaneet toimia tässä kohtaa paremmin. Joka tapauksessa näyttävän ja laadukkaan keikan Alice yhtyeineen areenalle tarjosi.

Alice Cooper veti yllättävän pitkän shown, jolle kestoa tuli lähes tunti. Materiaali painottui odotetusti 1970-luvun klassikkohitteihin, joiden joukossa olivat tutut mestaus- ja pakkopaitanumerot. ”Feed My Frankeisteinissa” Alicesta kuoriutui savukoneen turvin aito Frankensteinin hirviö, joka heilui lavalla biisin loppupuolella. Myös menneiltä vuosilta tuttu boa-käärme nähtiin mestarin hartioilla.

70 vuoden rajapyykkiä lähestyvän Alicen ääni oli paikoitellen käheässä kunnossa, mutta vanhat hitit taipuivat tuttuun tyyliin ja herran ikään nähden riittävällä varmuudella. Soundit setin aikana olivat tämän kaltaiselle materiaalille riittävän kirkkaat ja selkeät. Johtohahmoa selvästi nuorempi taustayhtye hoiti niin ikään hommansa hyvin ja lahjakkaasti, jopa rumpu- sekä kitarasooloille oli jätetty tilaa. Erityisesti kitaristi Nita Strauss vakuutti lyhyellä soolospotillaan kuulijat. Vaisuhko yleisö olisi voinut olla mukana menossa aktiivisemmin ja kuten aina täällä suunnassa Alice Cooperin keikalla, vuoden 1989 megahitti ”Poison” sai ne kovimmat suosionosoitukset. Alicen lopulta menetettyä päänsä giljotiinille, aikaa oli enää tutulle päätösnumerolle ”School’s Out” ja rantapallojen sekä konfettisateen myötä oli aika siirtyä odottamaan illan pääesiintyjää. (VK)

DSC_0559

Tänä päivänä on kiitosta annettava myös järjestäjille siitä, että keikat alkavat poikkeuksetta ilmoitettuna ajankohtana. Intron ”So Long, Farewellin” lähdettyä soimaan lähes täsmällisesti klo 21 alkoi jännitys kasvaa ja pian saimme huomata bändien jäsenien seisovan lavalla. Ensimmäinen biisi ”Girls, Girls, Girls” palautti omat odotukset takaisin maanpinnalle nähdessäni laiskanoloisen Vince Neilin lavalla. Trumpettihousuihin pukeutunut ja pientä elintasovatsaa ylläpitävä laulajalegenda on valitettavasti pelkkä muisto vain 1980-luvun kultavuosista. Realiteetit on hyväksyttävä ja tyylikkään shown sekä tanssityttöjen saattelemana keikka saatiin käyntiin. Pettymykseksi Neilin ääni oli jo ensimmäisten kappaleiden aikana koetuksella. En voi välttyä ajatukselta, etteikö herra Neil pystyisi pienellä panostuksella huomattavasti parempaan suoritukseen. Yksi törkyrockin kansallislauluista ”Wild Side” sai yleisöön vielä enemmän liikettä, vaikka lauluosuuksissa ongelmia oli niin sanojen kuin melodioiden kanssa. Onneksi Nikki Sixxin basso potki takariviin asti ja Tommy Lee hakkasi rumpuja totutulla inteesiteetillä.

DSC_0688

Noin kymmenen vuoden takaiseen ”Carnival Of Sins” – kiertueeseen verrattuna lavalla oli nyt huomattavasti väsyneempi ja eristäytyneempi yhtye. Vaikka Lee pisti parastaan, niin lähes muumioitunut Mick Mars on kuin varjo entisestään, vaikka varmasti omien resurssiensa ylärajoilla suoriutuu. Yksinkertaisissa riffeissä oli paikoin pieniä ongelmia, vaikka Marsin omintakeinen soittotyyli oli tunnistettavaa. Välillä kitaraa ei lisäksi tuntunut soundeissa kunnolla kuuluvan Leen rumputulituksen alta. Basisti Nikki Sixx ei ole juuri vuosien aikana muuttunut ja hän laittoi lavalla suurimmat panokset peliin.

En voi epäkohdista huolimatta sanoa, ettenkö olisi nauttinut Mötley Cruen viimeisestä esiintymisestä. Lukuisat hitit toivat hienoja muistoja omasta lapsuudesta sekä nuoruudestani. Elämän raadollisuus ja kiertokulku löivät välillä täysillä päin näköä. Esimerkiksi ”Looks That Kill” kuulosti hitaammalta ja kappaleen energia ei täysin välittynyt soittajiensa taholta. Biiseistä oli pakko ottaa kaikki irti mitä oli saatavissa ja parhaiten elämyksiä tarjosivat ”Primal Scream”, uudempaa tuotantoa oleva ”Mutherfucker Of The Year” sekä lopussa soitetut ”Dr. Feelgood” sekä ”Kickstart My Heart”. Ennakkoon kovimmat odotukset antaneet ”Louder Than Hell” sekä ”Shout At The Devil” olivat musiikillisesti kovan luokan pettymyksiä. Viimeksi mainitun intro ja pimeä halli pentagramineen olivat yksi illan kohokohtia ja välitön aikamatka hetkeksi kultaiselle 1980-luvulle.

DSC_0934

Keikan aikana esitetty rollercoaster– umpusoolo oli shown kannalta hienoa katsottavaa, vaikka taustalla soivat rap-legendat Beastie Boys ja Public Enemy. Tommy Lee piti koskettavan puheen ja osittain hänen pyytämänsä hiljainen terrori-iskujen uhrien muistolle toteutui. Tietenkin joku valopää huuteli hetken aikana, mutta muuten halli pysyi hienosti hiljaa. Tämän jälkeen väsytetyn ja lepoon haluavan kehäkettu Marsin kitarasoolo koetteli ylipitkällä ajallaan fanien kärsivällisyyttä. Niin kova kepittäjä kuin Mars on aikoinaan ollut, esityksestä tuli hiukan vaivaannuttava olo.

DSC_1181

Encorena soitettu ”Home Sweet Home” toi palan kurkkuun ja oli aika jättää jäähyväiset. Vaikka keikka ei musiikillisesti mikään järisyttävä kokemus ollut,  järkevästi rakennetun settilistan sekä unohtumattomien kappaleiden aikana hyvästien heittäminen tapahtui positiivisessa mielentilassa. Eräs aikakausi on nyt päättynyt ja yksi nuoruuteni yhtyeistä on vetäytymässä.. lopullisesti. Kiitos Mötley Crue 1981 – 2015. (JK)

Raportti: Juha Karvonen & Ville Krannila
Kuvat: Marko Syrjälä©

Settilista Helsinki 18.11.2015

Intro: So Long, Farevell
Girls, Girls, Girls
Wild Side
Primal Scream
Same Ol´ Situation (S.O.S)
Don´t Go Away Mad (Just Go Away)
Rock N´Roll pt.2 / Smokin´ In The Boys Room
Looks That Kill
Mutherfucker Of The Year
Louder Than Hell
In The Beginning / Shout At The Devil
O Fortuna (Carl Orff song)
Rumpusoolo Tommy Lee
Kitarasoolo Mick Mars
Saints Of Los Angeles
Live Wire
T.N.T. / Dr. Feelgood
Kickstart My Heart
Encore:
Home Sweet Home

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here