28-29.7. järjestetty Qstock juhlisti 15:ta toimintavuottaan komeasti ollen jälleen kerran jo etukäteen loppuunmyyty. Kovan remontin myötä melkoisen kasvojenkohotuksen läpikäynyt ja jo legendaarisen Kuusrockin näyttämönä toiminut Kuusisaari toimi uudistuneessa muodossaan varsin mainiosti ja ainakaan tämän toimittajan silmiin tai korviin ei ilmaantunut oikeastaan ollenkaan negatiivista palautetta. Toki välillä joutui jonottamaan, oli kyseessä sitten baaritiskit tai vessat, mutta ottaen huomioon, että alueella oli kahden päivän aikana yhteensä 32 000 festarivierasta, niin ongelmat olivat ainakin tämän varsin kokeneen festarikävijän silmin katsottuna varsin kosmeettisia ja arvioisinkin järjestelyt kouluarvosanoin sellaiseksi 9 ½:n arvoisiksi. Erityiskiitokset täytyy antaa laajentuneesta ruoka- ja juomatarjoilusta.
Metalliluolan toimittajan silmin katsottuna Qstockin ohjelma oli rakennettu ajatuksella ”jokaiselle jotain”. Kaikkiaan kuudella lavalla oli tarjolla heviä, vaihtoehtorokkia/poppia, räppiä ja laaja kattaus kotimaisen populaarimusiikin suuria nimiä Apulannasta Jenni Vartiaiseen. Koska Metalliluola on metallimedia, niin oman mielenkiinnon kohteet löytyivät luonnollisesti rankemman musiikin puolelta ja tulenkin käsittelemään tässä jutussa ainoastaan näiden artistien keikkoja. Valitettavasti siis arvioni Antti Tuiskun keikasta jää tästä jutusta pois.
PERJANTAI
Suuntasin alueelle hieman ennen kello 16:ta, joten menetin valitettavasti Koomalavalla festarit avanneen Huoran. Kuulopuheiden perusteella keikka oli ollut varsin vakuuttava ja aionkin tarkistaa tämän punk-retkueen keikkakunnon heti, kun se on mahdollista. Klo 16 Festareiden kakkoslavana toimineen Kaleva-lavan korkkasi Santa Cruz. Keikka oli ja meni. Bändin soitto toimi, biisit olivat lajissaan ok-osastoa ja bändin lavameininki oli varsin railakasta. Silti hommasta jäi minulle fiilis, että kyseessä on bändi, joka esittää rockbändiä. Kaikki siis toimi, mutta en vaan ollut vakuuttunut. Vaaran tunnetta orkesterin keikassa ei ollut mielestäni ollenkaan.
Santa Cruzin jälkeen suuntasin kohti Koomalavaa ja siellä esiintyvää englantilaista Dead!-orkesteria. Bändi oli minulle entuudestaan aivan outo ja ennakkokäsitykseni orkesterista olivat käytännössä parin youtube-klikkauksen tasolla. Katselin keikkaa reilut puoli tuntia, jotka olivatkin varsin viihdyttävät reilut 30 minuuttia. Päädyin siirtymään hyvissä ajoin kohti Kaleva-lavaa ja siellä kello 18.00 esiintyvää Michael Monroeta. Olen melkoinen Monroe-fani ja Mike ryhmineen ei taaskaan pettänyt. Meininki oli takuu-Monroeta, mutta tällä kertaa on pakko esittää pieni valituksen sana: Hammersmith Palaisilla käynnistynyt keikka alkoi olemaan toistakymmentä Monroe-keikkaa viimeisen parin vuoden aikana todistaneen silmin jo hieman vanhan kertausta. Bändi toimii, kuten rokkibändin kuuluu toimia ja itse Hra Monroe on maailmanluokan nokkamies. Silti en voi välttyä ajatukselta, että olisiko aika jo rukata settilistaa? Biisit tuntuvat olevan muutamaa vaihdosta lukuunottamatta keikasta toiseen samoja ja ainakin tämä Hanoi Rocks-fani tykkäisi kovasti, jos laajasta Hanoi-katalogista kuultaisiin joskus joku muukin ralli, kuin Malibu beach nightmare, Back to mystery city tai CCR-laina Up around the bend. Tästä valituksesta huolimatta, Michael Monroe oli taas kerran helvetin kova.
Seuraava kaksituntinen meni minulta hieman puolihuolimattomasti ohi, kun vilkaisin päälavalla esiintyvää Apulantaa, Kaleva-lavalla esiintyvää Disco Ensembleä, sekä paikallista The Aeonia, joka soitti Oulu-lavalla oman varsin mielenkiintoisen vetonsa pitkälti akustista okkultistista rokkiaan. The Aeon olikin mielestäni näistä kolmesta se ehdottomasti mielenkiintoisin veto. Lyhyen ruoka-/juomatauon jälkeen suuntasin katsomaan Ville Laihialan uutta bändiä S-Toolia, joka esiintyi Koomalavalla. Koomalavan teltta keräsi varsin vakuuttavan määrän kuulijoita, vaikka bändi joutuikin soittamaan yhtä aikaa päälävalla esiintyneen Haloo Helsingin! kanssa. Ville retkuineen oli varsin kovassa iskussa ja tuleva levy voi olla varsin mielenkiintoinen paketti. Verrattaessa bändiä Laihialan entiseen orkesteriin Poisonblackiin kiinnittyy huomio ensiksi siihen, että S-Tool on huomattavasti rankempaa kamaa.
S-Toolin keikalta siirryin suoraan kohti Kaleva-lavaa ja illan toiseksi viimeistä ulkomaista esiintyjää, eli Kanadan rokkiruhtinasta Danko Jonesia. Minulle tämä oli neljäs todistamani Danko Jones-keikka ja oululaisittain sanottuna voi todeta, että perkele kun pärähti. Rock-trio saa parhaimmillaan melkoisen komean mekkalan aikaan ja itse nokkamies oli selvästi otettu suurilukuisesta yleisöstä ja sen meiningistä. Keikan jälkeen olin sitä mieltä, että illan pääesiintyjä saa vetää melkoisen kovan keikan, jos aikoo tästä parantaa. Ja homma muuten parani.
Perjantai-illan päätti Marilyn Manson ja odotukseni illan keikkaa kohti olivat rehellisesti sanottuna ristiriitaiset. Olin paremmin sinut herran vanhemman materiaalin kanssa, toisaalta pidin kovasti miehen viimeisimmästä studiolevystä The Pale Emperorista. Jotenkin miehen viimeisen reilun kymmenen vuoden meininki oli, tuota viimeisintä pitkäsoittoa lukuunottamatta, jättänyt minut kylmäksi. Manson avasi keikkansa myöhemmin tänä vuonna ilmestyvän Heaven upside down-pitkäsoiton biisillä Revelation#12 ja jatkoi siitä melkoista hittiputkea muutaman biisin ajan. Bändi esiintyi, nokkamiesta lukuunottamatta, lähes täysin hämärässä tai savussa, mutta ainakaan minua tämä ei haitannut. Illan shown omisti joka tapauksessa Hra Brian Hugh Warner. Hieman painoa keskivartaloonsa keränneen ikääntyneen rock-miljonäärin meininki oli yksinkertaisesti sitä, mitä rockmusiikista nykyisin harmittavan vähän enää löytyy. Manson tepasteli lavalla tuoden mieleen välillä Jim Morrisonin, aukoi päätään yleisölle ja antoi myös yleisön odottaa varsin pitkiä pätkiä biisien välillä. Veikkaan myös, että jos mies olisi puhaltanut alkometriin, niin tuskin ihan nollia olisi tauluun pärähtänyt. Tämä kaikki ei ainakaan minua haitannut, vaan Marilyn Manson oli yksinkertaisesti loistava. Shock rock ei ole kuollut. Eläköön!
Keikalla kuultiin avausbiisin lisäksi kaksi tulevan levyn biisiä, eli 1° ja We know where you fucking live, joista varsinkin jälkimmäinen oli varsin muikea ralli tuplabasaritykityksineen. Mansonin keikan jälkeen oli festarikansan hyvä suunnata kohti kotia tai Oulun keskustaa ja aloittaa valmistautuminen seuraavaan päivään.
Marilyn Manson@Qstock
Revelation #12
This Is the New Shit
Disposable Teens
The Dope Show
Great Big White World
No Reflection
1°
Sweet Dreams (Are Made of This)
We Know Where You Fucking Live
The Beautiful People
The Reflecting God
Coma White
Irresponsible Hate Anthem
LAUANTAI
Qstockin lauantai käynnistyi metalliluolan toimittajan silmin katsottuna varsin kevyesti Mikael Gabrielin ja Reino Nordinin kaltaisilla artisteilla. Tästä johtuen tähtäsin festarialueelle saapumisen klo 16 nurkille, jolloin päälavan läheisyydessä olevassa Sirkusteltassa aloitti Battle Beast. Bändi on ollut jo pitemmän aikaa melkoisessa nosteessa, joten ajattelin tsekata bändin pienen tauon jälkeen. Olen nähnyt bändin aiemmin muutaman kerran, enkä ole rehellisesti sanottuna ihan ymmärtänyt mistä bändin aiheuttama suuri hypetys johtuu. Minuun orkesterin musiikki ei iske rehellisesti sanottuna pätkän vertaa. Eikä iskenyt muuten nytkään. Yleisöä oli kertynyt paikalle todella paljon, joten taisin olla fiilisteni suhteen aika yksin. Mutta toisaalta poikkeus vahvistaa säännön. Kuvaisin Battle Beastia hieman samoin, kuin Santa Cruzia: taitavaa ja ammattitaitoista rokin ”esittämistä”.
Battle Beastin jälkeen minulla oli tunti aikaa, sillä esiintyjälistalla ei ollut oikeastaan mitään rankempaa rokkia. Klo 18 Kaleva-lavalle astui Lemin omat pojat, eli Stamina! Suhtautumiseni bändiin on mielenkiintoinen: en omista yhtään orkesterin levyä, enkä ole varmaan koskaan kuunnellut yhtään bändin albumia alusta loppuun. Tämän vastapainoksi pidän bändin keikoista melkoisesti. Homma oli taas kerran vakuuttavaa ja bändin soittotaito jaksaa kerta kerran jälkeen herättää ihmetystä. Hyvä keikka. Staminan! jälkeen suuntasin kohti Koomalavaa, jossa esiintyi Hollantilainen The Charm and the Fury. Naislaulaja Caroline Westendorpin vetämä retkue oli musiikillisesti yhdistelmä modernia metallia, jossa oli myös death- ja nu metal-sävyjä. Meininki oli vakuuttavaa ja Westendorpin vokaaliskaala kattoi varsin vaivattomasti eri sävyt puhtaasta laulusta örinään. Mikäli bändin meiniki kiinnostaa, niin youtubesta löytyy ammattitason live-tallenne Hollannin Pink Pop-festivaalilta.
The Charm and the Fury-live@Pinkpop: https://www.youtube.com/watch?v=8SyUZpOi-X8
Hollantilaisen turpasaunan jälkeen suuntasin kohti Kaleva-lavaa ja siellä varsin tiuhaan Suomessa esiintyvää Amaranthea. Länsinaapurin vientiartikkelin ulosanti jäi auttamatta melkoisen vaisuksi The Charm and the Furyn jälkeen, mutta tämä ei meininkiä lavalla hidastanut. Bändi nautti esiintymisestä ja yleisö tykkäsi. Amaranthen aikana pysähdyin hetkeksi miettimään, kuinka kauas metallimusiikki on kulkeutunut juuristaan, sillä bändin esiintymisestä vähintään puolet tavarasta tuli selvästi ns. ”nauhalta”. Onko tämä sitten hyvä asia tai ei, on sitten jokaisen itse päätettävissä.
Amaranthen jälkeen valinta oli helppo: suuntaanko päälavaa kohti tsekkaamaan siellä esiintyviä Suomiräpin Suurlähettiläitä, eli Profeettoja vai jäänkö tsekkaamaan Nicke Anderssonin vetämää 70-luvun rokin henkeen vannovaa Imperial State Electriciä? Valitsin oman henkisen hyvinvointini vuoksi vähemmän yllättäen länsinaapurimme Rock-lähettiläät. Meininki Koomalavalla olikin melkoinen ja Imperial State Electricin tarttuva, hieman alkuaikojen Cheap Trickin mieleentuova rokki palautti ainakin hetkeksi uskon Rock & Rollin parantavaan voimaan. Mainio veto, josta oli aistittavissa hiki, paska ja aito soittamisen ilo. Länsinaapurin herrasmiesten vedon jälkeen seuraava tunti oli minulle ns. vapaa-aikaa, sillä yhdelläkään lavalla ei esiintynyt varsinaisia rock-artisteja, joten tässä vaiheessa oli hyvää aikaa siirtyä kohti päälavaa siellä vajaan tunnin päästä aloittavaa la-illan pääesiintyjää, eli Alice Cooperia.
Alice Cooper bändeineen valtasi lavan tarkasti klo 23.15 ”Brutal Planetin” tiukan tykityksen tahdissa, jonka jälkeen pitkäikäinen fani vietti seuraavat 1 h 15 minuuttia puhtaassa Alice-nirvanassa. Olen nähnyt herran ensimmäisen kerran vuoden 1990 Kuusrokissa, jonka jälkeen tämä taisi olla viides kerta, kun näin Cooperin livenä. Alicen taustalla oleva bändi, eli Nita Strauss (gtr), Tommy Henrikssen (gtr), Ryan Roxie (gtr), Chuck Garrick (b) ja Glen Sobel (dr) oli paras minkä olen miehen taustalla nähnyt. Jokainen bändin jäsen Sobelia lukuunottamatta lauloi taustoja ja yhden salamasormen (Strauss) ja kahden rokkikitaristin-yhdistelmä loi ilmoille komean kitaravallin.
Keikka sisälsi useita kohokohtia, mutta haluan nostaa esille ainakin Constrictorilta löytyvän The World needs Gutsin, upean intron sisältäneen (ja Alicen frakki päällä kapelimestarin elkein käynnistäneen) Halo of Fliesin, sekä vanhan kunnon Cold Ethylin. Päivä ennen keikkaa ilmestyneeltä uudelta Alice Cooper-albumilta Paranormal kuultin levyn ensimmäinen sinkku Paranoiac Personality, joka toimi livenä varsin mainiosti, tosin kalpeni vähemmän yllättäen vanhojen klassikkojen rinnalla. Keikalla nähtiin useita Alice-kikkoja (Frankensteinin Alice, Giljotiini, Sairaanhoitaja Rozetta jne.), jotka toimivat tuttuun tyyliin. Illan viimeisenä rallina kuultiin School’s out, jonka aikana lavalle ryntäsi Michael Monroe duetoimaan Alicen kanssa. Tämä sinällään hieman turha yleisönkosiskelu upposi, kuten arvata saattaa, yleisöön kuin veitsi sulaan voihin ja mikäs siinä. Ei siitä harmiakaan ollut. Loistavan keikan ja upean ilotulituksen jälkeen oli helppo suunnata kotia kohti. Olotila oli kliseisesti sanottuna väsynyt, mutta onnellinen.
Alice Cooper@Qstock
Brutal Planet
No More Mr. Nice Guy
Under My Wheels
He’s Back (The Man Behind the Mask)
Billion Dollar Babies
The World Needs Guts
Nita Strauss-soolo
Poison
Halo of Flies
Feed My Frankenstein
Cold Ethyl
Only Women Bleed
Paranoiac Personality
Ballad of Dwight Fry
Killer/I Love the Dead
I’m Eighteen
School’s Out
Kuten aiemmin jo mainitsin ensimmäistä kertaa uudistetussa Kuusisaaressa järjestetty Qstock onnistui mainiosti. Tänä vuonna Qstock-organisaatiossa tapahtui muutoksia Oulun Kärppien ostettua enemmistö-osuuden organisaatiosta. Vuoden 2017 Qstockin perusteella festivaali voi muutoksien jälkeen erittäin hyvin, mikä näkyi, kuului ja maistui. Kiitoksia Qstock 2017, Tervetuloa Qstock 2018.
Teksti: Ilkka Järvenpää
Kuvat: Jouko Posio / Keikkakuvia.net
Metalliluolan uutistoimitus. Tällä hetkellä uutisia ja tiedotteita julkaisevat Ville Krannila, Pete Alander, Mikko Huuhka ja Joni Renko.
