Marraskuussa 1981 ilmestynyt ”Too Fast For Love” on merkittävä hard rock/glam metal -julkaisu monessa mielessä. Los Angelesin auringosta ponnistanut Mötley Crüe tarjoili albumillaan uusvanhalla tavalla rock´n´rollia, niinkuin sitä kuului esittää. Raa´asti, häpeilemättä sekä täydellä sielulla.
Bändi oli herättänyt kiinnostusta energisillä keikoillaan, mutta esikoisensa se joutui vielä julkaisemaan oman Leathür Records- levymerkin alla, ennen kuin suuren Electran kiinnostus yhtyettä kohtaan heräsi. Albumi julkaistiin uudestaan remasteroituna, sillä Electra ei ollut tyytyväinen omakustanteen raakaan ja silottelemattomaan äänimaailmaan. Myös biiseihin kajottiin. Mm. nimikappaleen intro jätettiin levyltä pois ja ”Stick To Your Guns” sai lähteä kokonaan. Vaikka albumi saattoi soida tuhdimmin ja siloisemmin, lyheni sen kesto näiden muutosten myötä n. 34 minuuttiin. Alkuperäinen Leathür painos on tätä nykyä harvinainen, enkä ole sitä ikinä onnistunut haalimaan saati kuulemaan, joten arvosteluun lähtee Electran vuonna 1982 julkaisema remasteroitu versio.
Vuoden 1985 heavysato oli merkittävä ja myös tämä nuori pojankoltiainen hurahti tuona kesänä lopullisesti Mötiköiden musiikilliseen maailmaan. Kaikki siihenastiset kolme albumia soivat kasetilta ja LP:ltä jatkuvalla syötöllä, mutta ”Too Fast For Love” oli kolmikosta minulle se rakkain. Albumin mukaansatempaava ja alkukantainen meno vei tämän pojan mennessään. Näiden yli 35 vuoden aikana ei levyn tenho ole kaikonnut, vaan se tulee edelleen kaivettua usein kuunteluun.
Homma käy heti selväksi aloitusraita ”Live Wiren” myötä. Turpiin vaan ja onnea tuplasti jos vastaanottajia riittää. Raaka kitarariffi hyökkää silmille ja pinnassa paukkuva Tommy Leen rumputuli luo jo sellaisen pohjan, jonka päälle on hyvä rakentaa. Viimeinen rakennuspalikka on Vince Neil. Korkealta kulkeva lauluraita on hienoa kuultavaa jonka kruunaa kertosäe, unohtamatta tietenkään alla hiipivää Nikki Sixxin bassottelua. Kärkeen on siis lyöty kova panos jota on vaikea ylittää. Mutta hienosti kulkee myös toisena tuleva ”Come On And Dance”. Aivan ”Live Wiren” tasolle ei päästä, mutta myös tämä toimii. Ja jos kilkatti Leen lehmänkello ensimmäisessä kappaleessa, niin tässä saa mansikki kunnolla kyytiä. Tämä on muuten ainutlaatuinen albumi siinä mielessä, että lehmänkelloa ja komppipellin kelloa käytetään tehokeinona useassa biisissä onnistuneesti.
”Public Enemy #1” tuo taas uutta virtaa iloisen säemelodian ja kitarakuvion myötä. Loistava kappale, jota on jaksettu rakentaa hieman pidemmälle kuin kahta edellistä. Kestoltaan (4.22) se yltää levyn kolmen pisimmän biisin joukkoon. Kertosäkeessä hävitään yllättäen säemelodialle, mutta se ei haittaa. Kappaleessa on palikat kohdallaan ja osumatarkkuus kuulijaan kohdillaan.
”Merry Go ’Round” yllättää hempeällä introllaan ja voisi jo kuvitella, että nyt tulee se pakollinen hidas poski vasten poskea valssi. Biisin tunnelma muuttuu kertosäkeessä uhkaavammaksi ja nopeammaksi kunnes säkeeseen taas jarrutetaan. Jos tämä oli yhtyeen käsitys balladista vuonna 1981, niin se on mielenkiintoinen. Erilaisuudellaan se rikkoo hienosti albumin kaavaa ja antaa seuraavana tulevalle ”Take Me To The Topille” uuden tarttumapinnan. Tempoa on taas nostettu ja Vincelle hienosti sopiva laululinja kulkee korkealta ja komeasti. Paalujunttamainen Sixxin basso sekä Mick Marsin kitara soivat tällä raidalla hienosti yhteen.
Toisen puolen starttaava ”Piece Of Your Action” on raskaampi raita ja sen nykivä riffi tuo etäisesti mieleen Freen 1970-luvulta. Kertosäkeeseen tultaessa se tosin on enää muisto vain. Vaikka kappale ei melodialtaan nyt suorastaan häikäise, niin paikkansa se albumilla ansaitsee eritoten Marsin kitaran ansiosta. ”Starry Eyes” lyö jälleen tiskiin hienon säemelodian, pätkivän kitarariffin ja Sixxin tasaisen bassotyöskentelyn. Kummallista kyllä, myös tässä raidassa kertosäe tuntuu menevän vähän ohi ja kuuluvan kuin toiseen kappaleeseen.
Sitten on nimikappaleen vuoro, ja tästä tosiaan on napattu intro pois. Olen pitänyt biisiä aina hieman outona lintuna. Tämä johtuu mahdollisesti Leen hassunkuuloisesta virvelikompista, sekä kuin toisesta kappaleesta peräisin olevasta kertosäkeestä. Viimeiseksi on sitten säästetty se hidas biisi. ”On With The Show” lähtee käyntiin hienolla introlla kunnes kertosäkeeseen nostetaan tempo taas peruskierroksille eli reippaasti yli normaalin hiturin. Tässä tulee myös tunne, että biisi kiilaa eli nopeutuu loppua kohden. Klikkiä siis ei liene tuohon aikaan käytetty vaan kappaleeseen on soitettu pohjat sisään kuin liveyleisölle ikään. Kertosäe kruunaa sovituksen ja se jää soimaan takaraivoon vielä levyn loputtua.
Albumi oli ilmestyessään kova näyttö nuorelta bändiltä ja hieno käyntikortti tuleville isommille areenoille, joilla se pääsisi tulevaisuudessa lämmittelemään mm. Ozzy Osbournea. Kaupallisesta soundista ei ollut vielä tietoakaan vaikka sliipatumpi levy-yhtiö Electra oli mukana. ”Dr. Feelgoodin” äänimaailmasta ollaan siis tällä albumilla kaukana.
”Too Fast For Lovesta” on vuosien saatossa julkaistu useita uusintapainoksia, mutta jos albumi CD-muodossa kelpaa, kannattaa hankkia vuonna 2003 julkaistu painos, josta löytyy bonusraitoja runsaalla kädellä. Mm. ennen julkaisematon ”Tonight,” sinkun b-puoli ”Toast Of The Town” sekä ”Stick To Your Guns,” joka siis pudotettiin Electran vinyylipainokselta pois. Hieno ele oli laittaa mukaan myös täysimittainen ”Too Fast For Love” introineen. Tätä albumia voi suositella kaikille melodisesta hard rockista pitäville. Ja mikäli olette kotibileitä järjestämässä, niin levy kannattaa ehdottomasti tarkastaa. Long live the Crüe!
9/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Live Wire
2.Come On And Dance
3.Public Enemy #1
4.Merry-Go-Round
5.Take Me To The Top
6.Piece Of The Action
7.Starry Eyes
8.Too Fast For Love
9.On With The Show
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}