Metallica on kiistatta yksi kaikkien aikojen suurimmista yhtyeistä. Yhtyeen parhaimmat levyt ajoittuvat 1980-luvulle ja siinä vanavedessä kulkeutuu myös vuonna 1991 ilmestynyt yhtyeen nimeä kantava albumi joka viimeisteli Metallican paikan kuninkuusluokassa. Näiden levyjen yhteenlaskettu suosio on niin suuri, ettei uudemman ”aikakauden” julkaisut ole tuoneet kuin pieniä naarmuja muuten kiiltävään haarniskaan.
Tummiin kansiin istutettu albumi tunnetaan yleisesti puhekielessä nimellä Black-albumi. Levyn kannessa ei mustaa pohjaa vasten ole kuin himmeällä yhtyeen logo ja käärmekuvio. Neutraalilla kansikuvalla haluttiin saada mielikuvat minimiin ja jättää itse musiikki tekemään työtä albumin menestyksen eteen. Vähän vastaavalla tavalla AC/DC reilu kymmenen vuotta aikaisemmin teki lopullisen läpimurtonsa Back in Blackin (1980) mustanpuhuvalla levyllään, jonka kansi erehdyttävästi muistuttaa Metallican vastaavaa.
Ennen kuin levyyn pureudutaan tarkemmin, niin on hyvä palata vuoteen 1991 ja tuoda esiin aikakauden erityispiirteitä. Vuosi 1991 oli viimeisiä kultavuosia perinteisen metallin parissa jolloin myös vaihtoehtometallibändit alkoivat nousta esiin. Thrash- sekä death metal olivat suosionsa huipulla ja valtameren takaa noussut rap / hip hop-kulttuuri söi myös faneja metallin puolelta. Lökäpöksyjen ja perinteisten hevarien välinen kontrasti oli suurimmillaan. Yhteenotot edellä mainittujen ryhmien kohdalla olivat arkipäivää niin sanallisesti kuin nyrkkienkin välityksellä. Kunniaa puolustettiin vaikka turpaan olisi tullut. 1990-luvun alussa cd-levyt olivat vallanneet alaa ja juuri Metallican Black albumi sai kunnian olla monen nuoren ensimmäinen cd-levy.
MTV:llä ”Enter Sandmanin” musiikkivideo pyöri taukoamatta ja Metallican fanikunta kasvoi entisestään. Pieni osa pidempään heavy metallin parissa olleista faneista alkoi hylkiä Metallicaa ja ensimmäiset tuulet levittivät vihasanoja entistä suosikkiyhtyettä kohtaan. Kielteisestä palautteesta huolimatta ”Black-albumi” oli menestys ja biisilista murhaavan hyvä. Musiikkivideoiden myyntivaltti oli tähän aikaan aivan eri asemassa kuin nykyään ja tämä siivitti levyn myyntiä entisestään. ”Black-albumi” tuli vastaan lähes joka paikassa ja sitä kuunneltiin yötä päivää. Samoihin aikoihin Gunnareiden ”Use Your Illusion 1 & 2” olivat myös suosionsa huipulla.
”Black-albumille” valittiin tuottajaksi Bob Rock, joka oli tullut tunnetuksi vähän kevyempien yhtyeiden tuottajana. Ensimmäinen myrsky lähti jo nauhoituksen aikaan liikkeelle. Metallica piti kuukauden varalla Flemming Rasmussenia, joka oli tuottanut heidän kolme edellistä albumiaan. Yhteistyö lähti kuitenkin toivotulla tavalla käyntiin Rockin kanssa, eikä Rasmussenille ollut käyttöä. Albumia työstettiin studiolla varsin pitkään eli noin 9 kuukauden ajan. Tuotannollisesti levy on erittäin onnistunut. Vaikka soundit ovat raskaat, niin musiikki hengittää ja nyt jopa basso- sekä rumpusoundi olivat saatu säädettyä kohdilleen.
Albumi edustaa Metallicalle kevyempää ja karsitumpaa linjaa. Vaikka biisien riffit olivatkin raskaita ja hyökkääviä, niin kappaleiden rakenteet olivat yksinkertaisempia ja sovituksissa oli pyritty pitämään biisit paremmin kasassa. Jos edellisellä levyllä ”…And Justice For All:lla” kappaleissa mentiin teknisyyden, kokeellisuuden sekä vihan aallonharjalla, niin nyt vähän kuin pyydeltiin anteeksi edellisen levyn aggressiivista otetta. Todellisuudessa yhtyeen nimikkoalbumi on kumminkin soundeiltaan raskaampi kuin edeltäjänsä, jota loppujen lopuksi aika harvoin huomioidaan.
”Black-albumin” biisit olivat ensikuunteluissa jo erittäin tarttuvia ja niiden omaleimaisuus teki levystä erittäin helposti lähestyttävän. Levyn 12 kappaleesta lähes jokainen ansaitsee paikkansa ja näin vuosien jälkeenkään siltä ei täysin huonoa kappaletta löydy. Puhki soitetulla ”Enter Sandmanilla” on paikka levyn ensimmäisenä kappaleena, jonka ensiriffit luovat levylle omanlaisen tunnelmansa. Jos avauskappale oli musiikillisesti kevyempää kamaa, niin loistava ”Sad But True” sekä hienoja melodioita sisällään pitävä ”The God That Failed” ovat levyn raskaampaa osastoa.
Albumin suurimpia hittejä ovat ehdottomasti molemmat hitaammat kappaleet ”The Unforgiven” sekä ”Nothing Else Matters”, jotka ovatkin ehdottomasti alan klassikoita. Vaikka ”Nothing Else Matters” on sokerilla kuorrutettu nyyhkybiisi, niin sen hieno sovitustyö ja soolot ovat ensiluokkaa. Bob Rockin ideoimat jousitaustat tuovat kappaleeseen myös hienoja kerroksia. Albumin suurempien hittien ohella Metallica pelaa varman päälle ja iskee pöytään kappaleet ”Of Wolf And Man”, ”Holier Than Thou” sekä ”My Friend Of Misery”, jotka ovat kaikki ensiluokkaisia sävellyksiä. Jos edellisellä levyllä Jason Newsted ajettiin nurkkaan, niin nyt näkyvyyttä on eri tavalla. Synkän ja tummanpuhuvan ”My Friend of Myseryn” hienot bassosävelet ovat tästä levyn parhaimpia esimerkkejä. Newsted olisi toivonut kappaleesta instrumentaalia ”Orionin” tapaan, mutta Hetfield ja Ulrich eivät tähän suostuneet.
Metallican jäsenet olivat vähän alle 30- vuotiaita levyn ilmestymisen aikoihin ja ehdottomasti uransa huippukunnossa. Vaikka levyn soolot eivät olekaan teknisesti mestarillisia, niin kyllä Kirk Hammett oli wah-wah pedaalinsa turvin pelottavan hyvä. Soolot ovat helposti muistettavia ja niiden sävelkulut muistaa vieläkin ulkoa. Ei pidä myöskään väheksyä jyystävien riffien ohessa iskettäviä melodioita, jotka tuovat kappaleisiin entistä enemmän tarttumapintaa. Levyn ehdoton mestari on kumminkin James Hetfield, joka pääsäveltäjänä vastasi yhden kaikkien aikojen merkittävimmistä metallialbumeista jonka ansiosta moni nuori kirjoitti elämäntarinaansa uuteen uskoon. Hetfieldin ääni taipuu levyllä jokaiseen kappaleeseen ja hänen voimakkaat downpicking soittotyyliin pohjautuvat riffinsä puhuttelevat suurella tunteella. Jason Newstedin surulliseksi kohtaloksi jäi eläminen Cliff Burtonin varjossa, eikä hän saanut aivan sitä arvostusta muusikkona kun olisi ansainnut.
”Black-albumi” ei ole kumminkaan täydellinen, etenkin kun ottaa huomioon Metallican edelliset levytykset. Tunnearvo ja sen vaikutus raskaampaan musiikkiin ovat kumminkin korvaamattomia jotka tekevät albumista niin suuren kuin se todellisuudessa on. 12:sta kappaleesta ainoa keskinkertaisempi raita on patrioottinen sotilasmarssi ”Don`t Tread on Me”, joka muiden biisien joukossa kuulostaa vähän mielikuvituksettomalta sävellykseltä. Kaikesta hehkutuksesta huolimatta albumi jää listoillani Metallican kärkikaksikon ”Master Of Puppetsin” sekä ”…And Justice For All:n” jälkeen samoille viivoille ”Ride The Lightningin” kanssa.
Albumin valtaisa suosio sekä mittavat kiertueet orjuuttivat yhtyettä, ja aiheuttivat suuria paineita sekä sisäisiä ristiriitoja. Metallica ei koskaan tästä ole toipunut ja tämä on heijastunut yhtyeen jopa heikkoon sävellystyöhön sekä musiikillisen linjan kadottamiseen. Tästä johtuen ”Black-albumia” voidaaan pitää tietynlaisena vedenjakajana yhtyeen uran varrella. Valitettevasti tämä laskusuhdanne on jatkunut muutamaa pientä nousua huolimatta aina näihin päiviin asti. Kukaan enää uskoo Metallican tulevan albumin räjäyttävän pankin? Tuskin kukaan.
9/10
Juha Karvonen
1. Enter Sandman 5:31
2. Sad but True 5:24
3. Holier Than Thou 3:47
4. The Unforgiven 6:27
5. Wherever I May Roam 6:44
6. Don’t Tread on Me 4:00
7. Through the Never 4:04
8. Nothing Else Matters 6:28
9. Of Wolf and Man 4:16
10. The God That Failed 5:08
11. My Friend of Misery 6:49
12. The Struggle Within 3:53
Levylautasella soi raskaamman musiikin osalta lähinnä black metal, Volbeat sekä Metallica. Läheinen suhde myös 90-luvun death metaliin. Levyhyllyjä täyttävät myös itärannikon hip hop - albumit. Työstä ja musiikista jäävä vapaa-aika kuluu kuntosalilla, lätkäkaukalossa, fudiskentän reunalla sekä customoidulla harrikalla kruisaillessa. Harrastuksiin lukeutuvat myös elokuvat, tv-sarjat, vinyylit ja lukeminen. - Fire Walk With Me-
 - levyarvio. Juha Karvonen, Metalliluola.){kind=link}