Black Sabbath – The End of The End (2017)

Olisi täyttä ajanhaaskausta kertoa Black Sabbathista yhtyeenä lukijoille, jotka taatusti tietävät kokoonpanon merkityksen heavy metal – ilmiölle. Lässytykset ja muut hehkutukset siis sikseen.

Tässä pureudutaan 28.9.2017 esitettyyn, vain yhden näytöksen verran kaikkialla samana päivänä nähtyyn Black Sabbath – konserttielokuvaan nimeltä ”The End of The End”. Sen verran on kuitenkin todettava, että odotukset yhtyeen viimeisestä keikasta tehdystä dokumentista olivat korkealla, joskin takaraivossa kummitteli ennakkoon ajatus: mitä voidaan vielä tehdä, kun kaikki on kuitenkin aiemmin nähty ja kuultu?

Ensiksi on aloitettava valittamisella. On täysin käsittämätöntä, että elokuvalipun hinnaksi oli asetettu huikeat 18 euroa. Ymmärrän kyllä Black Sabbathin hohdon ja hypen. Olen todistanut yhtyeen livenä vuonna 2013 Hartwall Areenalla ja kyseessä on ehdottomasti yksi eniten rakastamistani legendoista. Voin syödä hatullisen sitä itseään, jos hinnan määrittelyssä ei ole vaikuttanut Sharon Osbourne, joka käytännössä valitsi ja määräsi myös Sabbathille rumpalin kahdelle viimeiselle kiertueelle. Lipun hinta näkyi myös katsojamäärissä, sillä salin 224:stä paikasta reilu tusina oli varattu.

Elokuva alkaa yhtyeen kotikaupungin Birminghamin näivettyneistä teollisuusmaisemista. Kaupungin merkitystä Sabbathin musiikkiin käydään läpi ohimennen, vaikka sodanjälkeisestä kurimuksesta kärsineestä ympäristöstä ja merkityksestä Sabbathin kappaleissa viliseviin karuihin teemoihin olisi voinut kertoa enemmänkin. Jo heti ensimetreillä, kun Birminghamissa soitetun päätöskeikan soinnut jyrähtävät käyntiin, päälle lävähtää yhtyeen jäsenten puhetta. Mitä ihmettä? Olin tullut katsomaan ja kuuntelemaan taltiointia Black Sabbathin konsertista enkä mitään klippikatkelmaa satunnaisista biiseistä, joiden päälle on lyöty kaikkea muuta, kuten kuvamateriaalia bändin jäsenistä kävelemässä kiertuelentokoneeseensa. Olisin kyllä ymmärtänyt, jos kommentointia olisi ollut kappaleiden välissä erikseen, mutta kömpelömpää ratkaisua en olisi voinut keksiä, kuin laittaa ukkojen muisteluita soittamisen päälle. Ei näin.


Osoitus käsittämättömän huonosta ohjauksesta on myös se, että kamera ei millään tahdo keskittyä hetkeksikään yhteen paikkaan vaan kuvaustyöskentely on aivan päätöntä sohimista. Ei todellakaan kiinnosta katsoa lähikuvia yleisön kitarisoista, kun yhtye laittaa lavalla parastaan viimeistä kertaa. Tuota lopettamisella uhkailua muistettiin kyllä painottaa joka helkkarin välissä, vaikka sanoma olisi mennyt tyhmemmällekin jakeluun asian toteamisella kerran tai pari. Kolmikon välikommentit olivat ajoittain ihan hauskoja, joskin moneen kertaan kuultuja, mutta Bill Wardin sivuuttaminen kokonaan naurettavalla olankohautuksella on korniuden huippu. Mieshän jäi tai pikemminkin jätettiin pois kiertueilta vain ja ainoastaan rahakiistojen vuoksi. Nyt annettiin ymmärtää, että asialle ei olisi voitu tehdä mitään eli maksaa Wardille sama summa kuin muille yhtyeen jäsenille. Wardin jazz-vaikutteiseen rummutteluun verrattuna häntä paikkaavan Tommy Clufetosin persoonaton halonhakkaus on suoraan sanottuna perin tylsää kuunneltavaa.

Elokuvassa on silti hyviäkin hetkiä. Keikkataltioinnin väliin oli laitettu uusia studioversiointeja Sabbathin vanhoista biiseistä, joista käsittelyyn on valikoitunut ”The Wizard”, ”Wicked World” sekä ”Changes”. En ole koskaan pitänyt viimeksi mainittua esimerkkinä yhteen kärkimateriaalista, mutta pakko myöntää, että vanhalle diggarille meni roska silmään, kun ukot vetivät sen kauniisti ja täydellä intensiteetillä. Tästä lähtien biisiä tulee varmasti kuunneltua eri korvalla. Myös muut studiosessioinnit ovat intiimiydessään erittäin nautittavia ja niitä olisi katsonut paljon mieluummin kuin rutiinilla vedettyä hallikeikkaa.

En lähtenyt haikean onnellisin mielin elokuvateatterista pois vaan päällimmäisenä oli ajatus, että näin hienon uran tehnyt yhtye olisi ansainnut tyylikkäämmän päätöksen. Elokuva julkaistaan totta kai myös dvd:nä, mutta kannattaa ennemmin laittaa rahat 2013 kuvattuun ”Live… Gathered in Their Masses” -konserttielokuvaan tai vaikka Heaven & Hellin (joka oli käytännössä Black Sabbath Ronnie James Dion johdolla) ”Live From Radio City Music Hall” -taltiointiin.

Joonas Hynninen

1 KOMMENTTI

  1. Yleensä en kommentoi toisten arvioita asoista jotka perustuvat tunteeseen, koska ne ovat aina niin..rehellisiä, mutta tähän elokuvaan tahtoisin tuoda oman näkemykseni.

    Muutamassa asiassa olen kyllä aivan samaa mieltä Hynnisen kanssa:
    Lipun hinta oli aikas suolanen, mutta ei älytön(Kiss leffa taisi muuten olla 25€ jos en ihan väärin muista).

    Levoton kuvaus : mutta minusta vain siis alussa, ennekuin punainen(musta)lanka löytyi.

    Bill Wardin ihmeellinen sivuutus, vaikkakin monesti mainittiinkin ja lämmöllä..?

    Tulevan lopetuksen alleviivaaminen.

    Itse kun kuulin tulevasta leffasta, olin heti menossa katsomaan, koska ymmärsin, että kyseessä on dokkari viimeisestä keikasta ja asioista sen ympärillä.
    Yleisöa teatterissa oli about 60/200, mutta ennakkomainonta oli aivan olematon, sitä paitsi esitysaika oli varmaan monelle perheelliselle haastava(torstai klo 20), koska meille rocknroll harrastus pitää suunnitella vähän eri tavalla, kuin sinkkujen.

    Minusta pirteä keikka ja haastattelut oli rytmitetty hyvin tarinaa tukevaksi, biisit groovasi hyvin, eikä
    Tommy Clufetos ollut ollenkaan pöllömpi valinta tahtikoneeksi, vaikkakin Ward olisi saattanut? olla paikallaan alkuperäisenä jäsenenä..

    Studiossa soitetut biisit olivat loistavia ( Changes on muutenkin yksi suosikeistani Vol4lta)

    Loppu tekstien jälkeen tuli vielä juttelua ja livenä Dirty Woman joka oli kuin lapio naamaan, biisi jota en hirveasti ikinä ole kunnellut, mutta aivan loistava lopetus leffalle.

    Kyseinen tuotos menee isin lahjalistalle ja hankintaan kun ilmestyy, niin saa himassa levittää ilosanomaa lapsille ja naapureille.

    En odottanutkaan mitään coolia konserttipläjäystä tyyliin: ”Live… Gathered in Their Masses” tai Heaven & Hellin ”Live From Radio City Music Hall”. mutta minusta oikein onnistunut tuotos tämmöisenäänki.

    Black Sabbath on minulle ollut aina hyvin rakas ja minusta lopetus tälläisenään oli hyvinkin onnistunut ja tyylikäs.

    Hatereddi

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here