Suomea toisena kotinaan pitävä ruotsalais-tanskalainen Amaranthe päätti viisi viikkoa kestäneen kiertue-etapin peräkkäisinä päivinä soitettuihin Oulun ja Helsingin keikkoihin.
Oulun keikka oli merkityksellinen sen vuoksi, että se oli bändin ensimmäinen areena-show, missä he olivat pääesiintyjänä. Helsingissä jäähalli oli ”huputettu” piiloon, eli kyseessä oli black box -formaatti ja yleisön käytössä vain permanto.
Lämppäribändeinä toimivat oululainen Blind Channel sekä ruotsalainen Follow The Cipher. Puoli tuntia ovien avaamisen jälkeen esiintynyt Blind Channel on tuttu jo aiemmilta Amaranthen keikoilta Suomessa ja tyyli vaikuttaa pysyneen samana. Suurin osa yleisöstä taisi olla vielä narikkajonossa, sillä ainoastaan ihan lavan edusta oli miehitettynä tämän setin aikana. Follow The Cipher oli uusi tuttavuus allekirjoittaneelle. Bändin perustajalla ja pääkitaristilla Ken Kängströmillä on Sabaton-yhteys ja ”Carolus Rex” -coverin lisäksi olin kuulevinani muitakin pieniä yhtymäkohtia näiden bändien välillä. Sabatonin tapaista energiaryöppyä ei Follow The Cipherin keikoilla kyllä vastaanoteta. Yhtye esiintyi Helsingissä hyvin, yleisö oli saanut ulkovaatteensa säilöön ja kunnioitti showta jo runsaslukuisena.
Amaranthe esitti Oulun keikan tapaan 20 biisin setin, mikä koostui kiertueen nimen mukaisesti pääasiassa uuden albumin kappaleista, mutta mukana oli lauluja myös jokaiselta aiemmalta levyltä. Nauhalta tulleen ”Helix”-intron jälkeen setti jyrähti käyntiin loistavalla ”Maximize”-avauskappaleella. Bändi oli saanut tällä kertaa käyttöönsä hienot pyrot ja niistä otettiin ilo irti heti alusta lähtien. Keikan alkuosa oli pyhitetty aiempien levyjen hittibiiseille, joista ”Maximizen” lisäksi varsinkin ”1.000.000 Lightyears” ja ”Hunger” saivat yleisön pomppimaan innosta. Tämä lienee ollut tietoinen valinta, ensin saadaan yleisön fiilis ylös tutuilla kappaleilla ja vasta sitten esitellään uusia vetoja.
Uuden levyn antimiin päästiin herkän ”Amaranthine”-balladin jälkeen ja rytmissä tuli heti totaalinen u-käännös, kun Henrik Englund Wilhelmsson pääsi örisemään selkeästi hänen spesiaalibiisinsä ”GG6”:n. Heti perään rytmi muuttui jälleen tunnelmallisen ”Unifiedin” myötä. Nils Molin oli tässä biisissä loistovedossa ja viimeistään nyt kaikki pienetkin epäilykset hänen taidoistaan ja kyvyistään bändin täysjäsenenä karisivat pois. Mahtavasti livenä soineen ”Helixin” jälkeen oli pienen paussin sekä Elize Rydin vaatteiden vaihdon aika, mikä tarkoitti Morten Løwe Sørensenin rumpusooloa. Itse en syty näihin soolovetoihin ja kyseisen hetken voisi täyttää jollain muulla tavalla. Onneksi tällä kertaa välinumerosta selvittiin suhteellisen nopeasti.
Kolme seuraavaa biisiä olivat mielenkiintoinen kokemus.”365” ja ”That Song” -kappaleet ovat laimeita. Paikalle saapunut yleisö sen sijaan tuntui olevan näistä aivan täpinöissään. Niiden jälkeen soitettu ”Drop Dead Cynical” on itselleni puolestaan yksi bändin parhaista vedoista ja sen vastaanotto muulta yleisöltä oli hiukan vaimeampi kuin kahteen edelliseen. Tämä kertoo siitä, että Amaranthe osaa koskettaa monenlaista kuulijakuntaa, mikä on tietenkin hieno asia. On myös hyvä mainita, että yhtye osaa itsekin nauraa ”That Songin” nimelle, tästä saatiin pieni vuoropuheluesitys ennen biisin soittoa.
Ennen encorea oli vuorossa keikan huumoriosuus. Mikrofoni oli jostain syystä päätynyt basisti Johan Andreassenin käsiin ja mies totesi sen yleensä johtavan huonoon lopputulokseen. Itse pidin hänen johtamaa, Village People-vaikutteista taukojumppaa erittäin onnistuneena. Tällaiset persoonalliset välinumerot toimivat paljon paremmin kuin erilaiset soolosoitot.
Encoren neljä biisiä olivat kaikki eri albumeilta. Uudelta ”Helix”-levyltä mukaan oli päässyt ”Countdown”, joka pärjäsi kovassa joukossa hyvin. Itse olisin valinnut tähän kohtaan nimikkobiisi ”Helixin” tai ehkä kokonaan soittamatta jääneen ”Infernon”. Keikan päätösbiisi oli tietenkin ”The Nexus”, joka jäi viime kesän Rockfestin keikalla soittamatta esitysajan loputtua kesken.
Tämä oli viides kerta, kun näin Amaranthen livenä ja keikka oli heittämällä paras tähän asti todistamistani. Alussa oli pientä säätöä laulajien äänentoiston kanssa ja kitaristi Olof Mörckin soitto oli parissa kohdassa hiukan hapuilevaa, mutta tällaiset asiat kuuluvat livekeikkaan, eivätkä ne missään nimessä häirinneet esitystä tai sen tunnelmaa.
Jäähallin black box -konsepti tarkoitti sitä, että yleisö oli tiiviisti yhteen pakattuna ja fiilis pysyi hyvänä alusta loppuun. Yleisö eli hienosti mukana, vaikka yhteislauluosuuksiin jäi vielä vähän parannettavaa. Ihmettelen hiukan, eikö Amaranthe pystyisi jo myymään tarpeeksi lippuja, että jäähallin verhot olisi voinut ottaa pois ja koko kapasiteetti olisi otettu käyttöön? Huomasin, että keikalle oli saapunut muutama todella nuori fani ja kun käytössä oli pelkkä permanto, heillä oli käytännössä mahdoton tilanne nähdä yhtyettä muuten kuin älypuhelimen kautta napattujen kuvien muodossa. Voisiko verhoja siirtää hiukan kauemmas, jotta käyttöön tulisi myös muutama penkkirivi? Pieni ilmainen vinkki black boxin puuhahenkilöille.
Amaranthen osalta tulevaisuus näyttää erittäin valoisalta ja olen päässyt yli pienestä epävarmuudesta koskien bändin musiikin suuntausta. Tämä tarkoittaa sitä, että menen varmasti kuudennen kerran keikalleen, kun sopiva tilaisuus koittaa. Ehkä he vielä jossain konsertissa soittavat vuoden 2015 jälkeen unohdetun lempparini eli ”Burn With Me” –kappaleen, joten sitä odotellessa!
Raportti: Marko Leppinen
Kuvat: Hannu Juutilainen ©Metalliluola
Metalliluolan uutistoimitus. Tällä hetkellä uutisia ja tiedotteita julkaisevat Ville Krannila, Pete Alander, Mikko Huuhka ja Joni Renko.
