Aiemmin Vantaalla juhlittu Rockfest oli tänä vuonna laajentunut nelipäiväiseksi ja vietettiin Hyvinkään Lentokentän maisemissa.

Paikalle oli saatu 60 000:n festarivieraan lisäksi kohtalaisen vakuuttava kattaus perinteisen ja uudemman metallisuunnan edustajia. Usean viikon helteiden jälkeinen kolea sää ei väkimäärää tuntunut festareiden avauksessa hidastavan vaan tunnelma oli korkealla heti alusta alkaen.

Keskiviikko 6.6.2018

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus aloitti neljän päivän turnajaiset omalla jykevällä otteellaan ja onnistui manaamaaan pienen sateenkin keikan päätteeksi. Timolle tuttuun tyyliin varsin leppoisat välispiikit toivat kontrastia bändin junttaamiseen. Peli oli avattu. (PA)

Kilpi sai kunnian startata Rockfestin omalta osaltani. Festarialueella oli tuossa vaiheessa vielä suht rauhallista, vaikka Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus paukutti menemään päälavalla. Perkele-lavalle mahtui hyvin, kun saavuin sen uumeniin hiukan ennen setin alkua. Päälavan esityksen päätyttyä kansa löysi myös kakkoslavan luokse, eikä välttämättä vähiten yllättäen käynnistyneen sateen takia. Tämän myös bändin jäsenet huomasivat ja kiittelivät omalta osaltaan muuttunutta säätilaa.

Kyllä he toki ansaitsivat huomiota muutenkin, sillä soundit olivat kunnossa ja musiikki menevää. Yleisö oli tosin hiukan kohmeessa vielä näin aikaisessa vaiheessa festaria. Bändille kyseessä oli jonkinasteinen juhlakeikka, sillä debyyttialbumin julkaisusta tuli täyteen lähes päivälleen 15 vuotta. Lisäksi laulaja Taage Laihon 73 vuotta täyttänyt appiukko oli juhlistamassa synttäreitään yleisön joukossa. (ML)

Toisena vuorossa oli yksi henkilökohtaisesti mielenkiintoisimmista bändeistä, eli hyvin harvoin Suomessa esiintynyt Stone Sour. Laulaja Corey Taylor on maailmankuulu esiintyjä eikä tämäkään show jättänyt ketään kylmäksi. Mukana oli pyroja, konfettitykkejä ja lopussa puhallusilmassa heiluneita ukkeleita. Settilistassa pääpaino oli uusimman levyn materiaalissa, mutta seassa kuultiin myös vanhempaa materiaalia. Yleisö sai Taylorilta kiitokset hienosta mukanaolosta ja kansa tosiaan selvästi tykkäsi näkemästään sekä kuulemastaan. Ainoa harmitus oli keikan kesto. Stone Souria olisi kuunnellut pidempäänkin kuin vain tunnin. Lisäksi pyrot olisivat olleet näyttävämpiä, jos keikka olisi esitetty myöhempään, mutta nämä olivat loppupeleissä pieniä murheita. Kokonaisvaikutelma oli loistava ja toivottavasti heidän seuraavaa Suomen keikkaansa ei jouduta odottamaan yhtä pitkään. (ML)

kuva: Pete Alander

 

Rockfestin ensimmäisenä päivänä käytössä oli vain kaksi lavaa, joten seuraavaksi oli vuorossa siirtyminen takaisin Perkeleen kakkosstagelle. Bullet For My Valentine on käynyt Suomessa usein, mutta edellisestä vierailusta oli kulunut jo pari vuotta. Bändi kiitteli yleisöä siitä, että heitä ei oltu tästä huolimatta unohdettu. Fiilis oli katossaan, kun pitti lähti pyörimään lavan edessä. Tästä muodostui jopa pieni ongelma, sillä ilmaan nousi sakea hiekkapilvi ja pittiläisten naamat olivat mustana keikan päätyttyä. Järjestäjät korjasivat asian seuraavalle päivälle.

Tämä ei ollut ainoa ongelma, sillä kakkoslavan telttamainen rakennelma oli aivan liian pieni BFMV:n tapaiselle bändille. Omasta mielestäni kolmoslavana toiminut Kivi stage olisi ollut parempi vaihtoehto, koska silloin yleisön ei olisi tarvinnut änkeä telttakatoksen alle nauttiakseen esityksestä. Biisikattaukseen kuului neljä biisiä uusimmalta ”Gravity”-albumilta ja muutoin mentiin vanhemmalla materiaalilla. Ainoa miinus keikan suhteen tulee rumpusoolosta, jotka eivät ole muutenkaan allekirjoittaneen mieleen. Varsinkin vain tunnin kestävässä setissä niille ei ole sijaa, kun kyseessä on vielä vetreässä kunnossa oleva bändi.(ML)

kuva: Pete Alander

Pimeyden prinssi Ozzy Osbourne jätti jäähyväiset Suomelle Black Sabbathin keulilla pari vuotta sitten Kaisaniemessä ja nyt oli soolokeikan vuoro ”No More Tours 2” -teeman alla. Kiertue kestänee vuoteen 2020, ja Sharon Osbourne tuskin miestään kovin nopeasti päästää täysin eläkkeelle, nostalgian voimin suosiota tuntuu nimittäin vielä riittävän. Management myös päätti vain hetkeä ennen keikkaa, että 69-vuotiaan Ozzyn lavakuntoa ei taltioitaisi ainakaan lähietäisyydeltä. Kuvauskielto yllätti negatiivisesti.

Avauskappaleen ”Bark At The Moon” myötä tuntui aluksi siltä, että Ozzy oli kovassa iskussa. Suuri osa tästä kunniasta on annettava taustayhtyeelle. Riveihin palannut Zakk Wylde kuritti kitaraa vakuuttavalle otteella ja Blasko bassossa, Adam Wakeman koskettimissa sekä Sabbathissa viimeiset kiertueet soittanut Tommy Clufetos rummuissa hoitivat tonttinsa energisesti ja ammattitaidolla. Päämies Osbournen esitys sen sijaan hyytyi kylmässä ilmassa nopeasti sitä mukaa kun setti eteni. Nuotit osuivat maaliinsa korkeintaan keskinkertaisella tarkkuudella. ”Shot In The Dark” -biisissä Ozzylla meni rytmi sekaisin muun bändin kanssa biisin keskivaiheilla ja loppuosa meni enemmän tai vähemmän sekasotkuksi. Setti sisälsi vähintään kymmenen minuutin kitara- ja rumpusoolon, jonka aikana Ozzy keräsi voimiaan lavan takana. Wylde on jumala, ja hän myös itse tiesi sen ylipitkästä kitarasoolosta päätellen.

Wylden jamittelemat ”Miracle Man” ja ”Perry Mason” olisi mielellään voitu soittaa kokonaan päämiehen kanssa. Nyt setin uusin materiaali koostui ”No More Tears” -albumin neljästä kappaleesta, joista erityisesti nimibiisi keräsi kovat suosionosoitukset. Runsaslukuinen yleisö tuntui selvemmän väen osalta olevan jäässä ja osa porukasta taas hyvin nousujohteisessa juhlatunnelmassa erityisesti keikan lähetessä loppuaan. Moskovassa kuultu ”Fairies Wear Boots” oli pudotettu settilistasta ja Black Sabbathin osalta yleisö sai tyytyä taas kerran loputtomiin venytettyyn ”War Pigsiin” sekä illan päättäneeseen ”Paranoidiin”.

Tämä toki on oikea ratkaisu, koska Sabbath on viimeiset sanansa sanonut ja Osbournen soolokeikasta oli kyse. ”It’s fucking cold” totesi Ozzy ja köpötteli ulos lavalta, kenties viimeistä kertaa Suomen maaperällä. 35 vuoden takaiset lepakon pureskelut ovat takana päin ja ikääntyneen tähden vokaalisuorituksen perusteella aika lopettamiselle on nyt viimeistään oikea. (VK)

Torstai 7.6.2018

Kakkospäivä starttasi Von Hertzen Brothersin tahdissa kakkoslavalla. Edellisillan tapahtumista oli otettu opiksi, sillä Perkele stagen pohja suolattiin ja kasteltiin ennen toisen festaripäivän alkua. Tämä auttoi ehkäisemään hiekkapölyä nousemasta ilmaan kyseisen esiintymislavan osalta, mutta muualla alueella sama ongelma jatkui edelleen. Ison massan siirtyessä päälavalle tai pois sieltä, ilmaan nousi pienimuotoinen hiekkapölypilvi. Tämän esityksen aikana huomiota ei siis herättänyt enää hiekka, vaan jättimäinen taustarakennelma lavalla. Esiintymislavan takaseinässä luki todella isoilla kirjaimilla Von Hertzen Brothers, mitä bändin jäsenetkin sanoivat ihmetelleensä, koska se oli ensimmäistä kertaa käytössä. Itse esitys oli sopiva startti päivään, mukavaa rockia ilman mitään erikoissäätöä. Jätkät vetivät keikan hienosti läpi ja yleisö diggasi. Tällä kertaa kakkoslava oli juuri sopivan kokoinen tälle esitykselle, tungosta ei muodostunut. (ML)

Ruotsalainen Twilight Force avasi Rockfestin torstain ja esitteli samalla uuden laulajansa Alessandro Contin, jolle tämä keikka oli ensimmäinen yhtyeen riveissä. Iloinen power metal soi mallikkaasti ja Conti suoriutui urakasta kiitettävästi. (HJ)

Kotimainen Shiraz Lane vakuutti jo Deep Purplen lämppärinä marraskuussa ja Santa Cruzin ajauduttua vaikeuksiin kotimaisen hard rockin toivo lepää vahvasti Rockfestin lavalla energisesti esiintyneen viisikon varassa. Shiraz Lane ei ulkona ja viileämmässäkään ilmapiirissä petä vaan sai eturivin mukaansa vastustamattomasti. Kauempanakin niskat nyökkäilivät hyväksyvästi. (VK)

Ruotsalainen reippaan punkin ilosanomaa levittävä Millencolin toi monipuolisuutta Rockfestin tarjontaan ja kyllä tällaiselle ilottelulle aina paikkansa on! (HJ)

Seuraavaksi vuorossa oli vuonna 2015 Anton Kabasen toimesta perustettu Beast In Black. Battle Beastista erotetun Kabasen kädenjälki bändin soundissa on hyvin selkeä ja se muistuttaa paljon miehen vanhaa kokoonpanoa. Toinen merkittävä hahmo bändissä on vokalisti Yannis Papadopoulos, joka omaa hyvin persoonallisen lauluäänen. Jäin keikan aikana hetkittäin ihastelemaan pelkästään sitä. Power Metal uppoaa suomalaisyleisöön lähes poikkeuksetta ja tälläkin kerralla vastaanotto oli mahtava. Se yllätti jopa Yanniksen, joka kiitteli yleisöä toistuvasti. Vaikka esitys oli mielestäni päälavan arvoinen, bändin lavarakennelmat kaipaisivat ehkä hiukan lisäystä. Nyt lavalle oli pystytetty vain kaksi suht pientä lakanaa yhtyeen teksteillä. (ML)

Beast in Blackin rautaisannoksen jälkeen oli eittämättä hieman haastavaa kasailla ajatuksiaan ja stimuloida aivonystyrät tsekkaamaan A. W. Yrjänän luotsaaman CMX:n älykkö-punaviini-rockia. Mustiin pukeutunut keulakuva kuitenkin otti eleettömällä tyylillään ja bändinsä tukemana lavan haltuun ja polkaisi kelpo setin, joka sopi mainiosti Rockfestin laajaan bändikirjoon. (PA)

Seuraavaksi pienen jaloittelu- ja hengähdystauon jälkeen oli Children Of Bodomin poikien vuoro marssia päälavalle. Alexi Laiho muisteli kyseessä olevan heidän ensimmäinen keikkansa Hyvinkäällä. Aikamoisen paikan onnistuivat valitsemaan tälle kaupunkidebyytilleen! Bodom ei yleensä onnistu pettämään ja näin ei käynyt tälläkään kertaa. Pitti lähti pyörimään nopeasti ja sai isot kiitokset Laiholta. Itse suuntasin keikan puolivälissä kohti Kivi stagea, jonne oli kipuamassa ehkä tämän festarin erikoisin signaus. (ML)

Saapuessani Kivi stagen miksauspöydän viereen, lavan ympärillä oli kovin vähän ihmisiä, eikä ihmekään. Children Of Bodom rymisteli edelleen päälavalla, ja alueella puhalsi hyytävä tuuli, joka osui juuri mukavasti kolmoslavan kohdalle kun kyseiselle lavalle oli saapumassa Happoradio. Voin kuvitella tilanteen, kun festarin työryhmä on miettinyt bändejä, keitä lähtevät tavoittelemaan Rockfestin esiintyjiksi. Joku on saattanut heittää puolivitsinä, että pyydetään Happoradio paikalle! Oli kyseessä vitsi, vakava idea vedota esimerkiksi festareilla olleeseen naisyleisöön tai mitä tahansa, Happoradio nähtiin Rockfestin kolmoslavalla ja onnistui lopulta haalimaan mukavan määrän yleisöä Kivi stage edustalle.

Muutaman biisin jälkeen laulaja Aki Tykki kertoi, että bändi oli itsekin ihmetellyt että mitä he tekevät tällaisella festarilla, mutta olivat tulleet paikalle kun kerta kysyttiin! Hän kertoi tämän olevan ensimmäinen kerta, kun taistelevat samasta yleisöstä Children Of Bodomin kanssa ja yleisö repesi nauramaan. Tykki jatkoi vielä seuraavan biisin jälkeen samasta aiheesta ja kertoi vertailun vuoksi heidän jatkavan matkaa seuraavalle keikalle Iskelmäparatiisiin. Kaikesta hassuttelusta huolimatta Happoradio veti hienon setin, joka istui mielestäni Rockfestiin oikein hyvin. (ML)

Perkele-lavalla esiintynyt Sonata Arctica veti settinsä tyylipuhtaasti vaikkakin edelleen omaan korvaani keikan avannut ”Shitload of Money” ei vain istu bändin repertuaariin. Muuten telttalava eli täysillä mukana Sonatan tahdissa ja kokonaisuutena keikka jäi  plussan puolelle. (PA)

Metallin legenda Judas Priest toi Euroopan kiertueensa Suomeen ja Hyvinkäälle päättäen itseoikeutetusti torstain juhlat. Varsin hyvätasoinen ”Firepower” -levy ennakoi laadukasta showta, vaikka oman varjonsa kiertueelle lankesikin Parkinsonin taudin vuoksi sivuun jääneen Glenn Tiptonin poissaolon myötä.

Alusta alkaen kävi selväksi, että Rob Halford oli illan tähti ja Metallijumala oli loistavassa vedossa. Kyseessä oli vokaaliosastolla helposti paras suoritus, jonka Halfordilta olen vuoden 2005 keikkojen jälkeen todistanut. Erityisesti setin alun ”Sinnerin” vaativat kirkaisut lähtivat Robilta helpon oloisesti ja puhtaasti. Vokalisti ei pitänyt juurikaan pausseja ja jaksoi esiintyä kovalla tasolla loppuun asti. ”Hell Bent For Leatherin” Harrikan esiintulo kirvoitti valtavat suosionosoitukset ja Rob muisti kiittää myös yleisöä aktiivisuudesta vielä edellisiltaa hyytävämmästä kylmyydestä huolimatta. Setin alkupuolen ”Let’s go Helsinki!” -huuto jäi monelta huomaamatta.

Settilista sisälsi kattavan valikoiman materiaalia lähes jokaiselta yhtyeen 1970- ja 1980-luvun levyltä. Erityisesti lämmittivät loistavasti esitetyt tälle kiertueelle naftaliinista kaivetut ”Saints In Hell” ja ”Tyrant” sekä edellisellä Oslon keikalta ensimmäistä kertaa 35 vuoteen kuultu ”Night Comes Down”, jossa tosin Halfordin lievä väsymys kuului. Valitettavasti yksi kaikkien aikojen suosikeistani, ”Some Heads Are Gonna Roll” tiputettiin samalla pois, mutta Priestin tapauksessa kaikkia klassikoita ei vain yksinkertaisesti voida soittaa.

Glenn Tipton ei lavalle noussut, mutta hänet nähtiin ”Painkillerin” soolon aikana screeneillä pyörineessä tribuuttifilmissä. Richie Faulkner otti entistä suuremman roolin hoitaessaan valtaosan Tiptonin sooloista omien esitystensä lisäksi. Tiptonia kiertueella tuuraavalle Andy Sneapille jäi pääasiassa rytmikitaristin ja harmoniaosuuksien rooli, toki myös Andy pääsi näyttämään soolotaitojaan mm. ”Metal Gods” -klassikossa.

kuva: Pete Alander

Lämpötila putosi auringon laskettua jälleen useilla asteilla, mutta tunnelma lavan etuosassa oli lämmin ja tuntui nousevan yhä korkeammalle encoren saapuessa. ”Guardians”-intron saattelemana toista kertaa tällä kiertueella ilmoille saatu ”Rising From Ruins” toimi konserttitilanteessa hienosta ja tämän jälkeen jäljellä oli vain tehokas ”British Steel” -hittien suora. ”Metal Gods”, ”Breaking The Law” ja ”Living After Midnight” viimeistelivät illan pääesiintyjän osalta. (VK)

Paljasjalkaisena hyvinkääläisenä ja kyseisen kaupungin kovimpana Priest-fanina tämä oli toiveiden täyttymys, vaikka K.K.:n ja Glennin puuttuminen kokoonpanosta väistämättä heikensikin kokemusta. Oma fanittaminen näkyi jo teinivuosina ja näin torstaina monta  tuttua noilta ajoilta, jotka tulivat katsomaan varta vasten ”Praistia”. Keikka tuntui hyvin henkilökohtaiselta. Etenkin, kun on joskus juonut alueen lähimetsikössä pussikaljaa ja juossut kiljuen lentokentällä maa-ampiaspesään astuneena vihaisia piikittäjiä karkuun. Nyt samaisella tantereella Rob Halford oli kiljumassa yhtä kovinta todistamaani Priest-keikkaa. Maa-ampiaisetkin pysyivät kolossaan kiltisti. ”Priest Will Be Back!” luki keikan taustavideossa. Tämä ei tule tapahtumaan, mutta ei tarvitsekaan. Hyvinkää ja allekirjoittanut sai vihdoin Priestinsä. (PA)

Thrashpumppu Lost Society ei ollut helpossa paikassa heti Judas Priestin jälkeen, mutta bändin energialataus oli jälleen vastustamaton ja teltan täyteisestä yleisöstä puristettiin vielä illan viimeisetkin voimanrippeet. Bändin työmoraalia ei voi kuin ihailla, kerta toisensa jälkeen. (HJ)

Perjantai 8.6.2018

Astelin kolmantena päivänä festarialueelle siinä vaiheessa, kun Mokoma oli jo lopettelemassa omaa settiään. Perkele stagella näytti olevan paljon yleisöä, mutta itse suuntasin suoraan päälavalle ja aloin valmistautua Amorphiksen keikkaan. Huomasin heti alkuun, että lavalla ei näkynyt Tomi Joutsenen normaalisti käyttämää persoonallista mikrofonia, vaan nyt mentiin tavallisella laitteella. Eipä siinä mitään, pääasia että laulu sekä soitto kuuluvat ja niin toden totta tapahtui.

Bassot oli säädetty täyteen tykitykseen ja melkein koko kroppa heilahteli taaksepäin jokaisella jyrähdyksellä. Aivan setin alussa vaikutti hiukan siltä, että bändi haki omaa esiintymisintoaan ja pari ensimmäistä biisiä vedettiin jotenkin rutiininomaisesti läpi. Edellisestä livekeikasta oli käsittääkseni kuulunut pieni tovi, joten olisiko tällä ollut vaikutusta asiaan? Pikkuhiljaa fiilis alkoi kuitenkin kohota niin yleisön, kuin bändinkin riveissä ja pieni alkukankeus varisi pois.

Amorphis julkaisi juuri hiljattain uuden albumin ”Queen Of Time” ja Hyvinkäällä kuultiin pari biisiä ensimmäistä kertaa livenä Suomessa. Niiden ja muutamien vanhojen klassikkojen myötä setti oli lopulta onnistunut eikä bändin fanien tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. Amorphis on rautaisessa kunnossa ja julkaisee toinen toistaan parempia levyjä. Sopii ihmetellä, miksi he eivät ole jo pääesiintyjätasoa Suomen festarilavoilla? (ML)

Toisena vuorossa oli pieni musiikillinen välipala Reckless Loven muodossa. Kävin vain kurkkaamassa heidän menoaan sopivan välimatkan päästä ja totesin, että Suomen seksikkäin Olli (Herman) oli esiintymässä ilman paitaa juuri sopivasti esiin tulleessa auringonpaisteessa. Tämä kokemus riitti minulle, mutta Kivi stagen ympärillä oli kuitenkin runsaasti ihmisiä, myös miespuolisia, joten Reckless Love taisi saada hyvän kohdan ohjelmakortissa. (ML)

Motörheadin hengessä mentiin, kun kyseisen bändin ex-kitaristi Phil Campbell otti poikiensa kanssa blues-rockillaan sisälavan haltuun. Phil Campbell and the Bastard Sons koostuu nimensä mukaisesti Philistä ja hänen kolmesta pojastaan. Vain vokalisti Neil Starr ei (tiettävästi) kuulu verisukulaisiin. Bändin esittämä tunnetumpi materiaali koostui Motörhead-covereista ja olihan se ”Ace of Spades” pakko kuulla, ja klassikko taipui nuorilta miehiltä vaivattomasti. (PA)

Megadeth ei juuri kummempia esittelyjä kaipaa, mutta itse näin heidät livenä ensimmäistä kertaa. Vannoutuneena Metallica-fanina itselleni Dave Mustaine on ollut hiukan ristiriitainen hahmo. Näiden lähtökohtien myötä odotin tätä keikkaa suurella mielenkiinnolla, mutta täytyy myöntää, että jouduin hiukan pettymään. Mustaine ei juurikaan jutellut yleisölle, mikä ei sinänsä ole suuri miinus, koska musiikkiahan paikalle on tultu kuuntelemaan. Jonkinlainen seurustelu yleisön kanssa kuitenkin mielestäni kuuluu livekeikkaan, mutta minulle kerrottiin tämän olevan normaalia käytöstä Mustainelta. Toinen pettymys oli laulun huono kuuluvuus. En tiedä oliko vika mikrofonissa vai Mustainen vaimeassa laulannassa, mutta biisien sanat katosivat musiikin alle. Vaikutti siltä, että bändi oli tullut heittämään setin läpi ilman kummempia erikoisuuksia ja sitten nokka kohti seuraavaa keikkaa. Eivät he toki huonosti soittaneet, mutta odotin enemmän legendaariselta bändiltä. Muu yleisö lukuisissa Megadeth t-paidoissaan tuntui kuitenkin viihtyvän hyvin. (ML)

Dave Mustaine esiintyi nykyiseen tyyliinsä eleettömästi eikä juuri osoittanut mielenkiintoa omaa bändiään, musiikkiaan tai yleisöä kohtaan. Valitettava pettymys. Edes mainiosti vedetty ”She-Wolf” ei oikein pelastanut vaimeaa esitystä. (PA)

Maj Karman tuotanto on allekirjoittaneelle totaalisen tuntematonta, joka toi mielenkiintoisen kehyksen bändin ulkolavan setille. Vaikka Ylpön letkeähkö rockmetalli olikin ihan kuunneltavaa ja varmoin ottein veivattua, niin silti riensin Perkele-lavalle tarkistamaan mielummin Turmion Kätilöiden kisakuntoa. Tosin Maj Karman setin avannut  ”Ei Paholaisii Oo” -biisi ja sen rujo riffittely jäi takataskuun ja soittolistalle jatkoon. (PA)

Maj Karma oli saanut hankalan paikan ohjelmakortissa. Heidän settinsä alkoi heti Megadethin jälkeen ja osalla yleisöstä taisi olla maha täynnä ainakin hetkeksi. Jotkut saattoivat jopa poistua festareilta Megadethin esityksen päätyttyä ja näiden vuoksi Kivi stagella oli paljon tilaa bändin aloittaessa. Maj Karma ei antanut tämän häiritä ja keskittyi Herra Ylpön johdolla itse asiaan, eli esiintymään. Setin loppupuolella kansaa oli paikalla jo oikein mukavasti. (ML)

Turmion Kätilöiden energinen setti kuului koko Rockfestin parhaimpiin livevetoihin. Keikan yhteydessä kultalevyäkin juhlinut bändi olisi lunastanut paikkansa isommalla lavalla ja laajemmissa puitteissa. (PA)

Kolmannen festaripäivän pääesiintyjä oli aivan varmasti eniten mielipiteitä jakanut Marilyn Manson. Manson on shock rockin kuningas ja hänen tyylinsä ei miellytä kaikkia. Eikä sen ole tarkoituskaan, hän nimenomaan haluaa olla erikoinen sekä keskustelua herättävä hahmo. Itse esitys oli todellinen show, valot vilkkuivat ankarasti ja erilaiset takit sekä lakit vaihtuivat lähes joka biisiin. Ne tosin eivät pysyneet Mansonin päällä kuin pienen hetken ja sen jälkeen avustajat saivat tulla noukkimaan ne lavan lattialta. Tykkäsi hänestä tai ei, tämä esitys jäi kyllä mieleen niille, ketkä jäivät keikkaa katsomaan.

Kuten totesin, uskon osan yleisöstä häipyneen Megadethin jälkeen. Heitä Marilyn Manson ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Paikalle jäivät siis sellaiset ihmiset, jotka olivat innoissaan Mansonin esityksestä ja välimaaston edustajat näiden kahden ääripään välissä. Keikan alussa lavan edustalla oli runsaasti ihmisiä, mutta pikkuhiljaa monen uteliaisuus esitystä kohtaan oli ruokittu ja he suuntasivat pois päin. Kuulin erään festarivieraan kommentin takaani ja mielestäni se kuvasi tilannetta hyvin: “kyllä mä tästä tavallaan haluaisin tykätä, mutta ei vaan osu”.

Itse pysyin paikalla setin loppuun asti ja osasin nauttia sekä showsta, että myös musiikista. Setti sisälsi lopulta kaksi encorea, mutta toinen jäi monelta näkemättä, sillä iso osa yleisöstä häipyi ensimmäisen encoren jälkeen ja ympärilläni oli hetken aikaa useampi metri täysin tyhjää tilaa. En tiedä huomasiko Manson tämän, vetikö hän setin tavallista nopeammin läpi vai mistä kiikasti, mutta hän lopetti konsertin 15 minuuttia aikataulussa ilmoitettua aiemmin ja tämä oli ainoa selkeä miinus miehen Rockfest-showssa. (ML)

Lauantai 9.6.2018

Olin kuullut puhuttavan Huoran hyvästä live-esiintymisestä, mutta en osannut varautua niin hyvään menoon. Kiistatta yksi Rockfestin parhaista livevedoista! (PA)

Rockfestin päätöspäivään lähdettäessä mielessä oli pientä haikeutta. Monta hienoa hetkeä oli tullut todistettua, mutta onneksi tiedossa oli vielä yksi ilta täynnä upeita esityksiä. Ensimmäisenä kohteena oli Perkele stagelle settinsä pystyttänyt Brother Firetribe. Yleisöä valui paikalle tasaiseen tahtiin jo ennen musisoinnin alkua ja lopulta telttalavan edessä loistavasta AOR-soundista nautti mukava määrä ihmisiä. Tungosta ei kuitenkaan tullut.

Bändin laulaja Pekka Heino oli aivan täpinöissään yleisömäärästä ja kyseli pilke silmäkulmassa, mikä teitä ihmisiä oikein vaivaa, kun tulette kesällä telttaan vaikka aurinko paistaa? Syy oli tietenkin hieno bändi, jonka soittajat Emppu Vuorisen johdolla ovat todella ammattitaitoisia artisteja, ja jotka eivät kuitenkaan samalla suhtaudu hommaan liian tosissaan. Tämä sai aikaan sen, että Brother Firetriben musaa ja esiintymistä on todella mukava kuunnella sekä katsella, sillä siitä tulee erittäin hyvä fiilis. Heino jatkoi huumorilinjalla loppuun saakka ja epäili kyseessä olevan piilokameran, kun yleisö antoi suuret kiitokset heidän soitolleen. Perään hän totesi, että koko heidän bändinsä on piilokamera.(ML)

Heti edellisen setin päätyttyä oli aika kiirehtiä päälavalle, jonne oli saapumassa Amaranthe. Lopulta kiirettä ei ollutkaan, sillä tekniset ongelmat siirsivät keikan alkua hiukan. Ongelmat jatkuivat valitettavasti koko setin ajan. Rumpujen kanssa oli suurin säätö ja tämä keskeytti soiton pieneksi toviksi. Onneksi tauko-ohjelma löytyi nopeasti, kun bändin basisti Johan Andreassen esitteli suomen kielitaitoaan. Lisäksi ongelmia oli Nils Molinin mikrofonin kanssa. Bändin kahden muun vokalistin äänet kuuluivat hyvin, mutta Molinin laulu tuli jatkuvasti ulos kovin vaimeasti. Teknisen säädön lisäksi lavalla nähtiin myös todellinen yllätysnumero, kun bändin kitarisi Olof Mörck yllätti pitkän matkan takaa paikalle saapuneen tyttöystävänsä kosimalla häntä lavalla. Ja tietenkin, vastaus oli tahdon!

Näissä kaikissa säätämisissä ja lisäohjelmanumeroissa kesti lopulta niin kauan, että esiintymisaika oli täynnä ja setin viimeinen biisi jäi soittamatta. Laulaja Henrik Englund Wilhelmssonin johdolla bändi yritti esittää sen joka tapauksessa, mutta lavahenkilökuntaan kuulunut Samppa tyylikkäässä Jokerit-paidassaan juoksi lavalle estämään tämän. Lopulta Amaranthen vokalistit esittivät biisin noin 20 sekunnissa ilman soittoa. Tämän jälkeen oli aika kiittää yleisöä, mutta sekin jäi kesken, kun myös mikrofonit vaiennettiin. Minusta järjestäjätaho käyttäytyi tökerösti ja vastaavaa tuskin olisi tapahtunut Ozzy Osbournen tai Judas Priestin kohdalla. Toki nyt ei ollut kyse pääesiintyjästä, mutta seuraava esitys tällä lavalla nähtiin vasta puolentoista tunnin päästä, joten muutama minuutti tuosta pois olisi tuskin pilannut Opethin esityksen valmistelua.

Amaranthen setistä jäi hyvin hämmentynyt fiilis, bändi esiintyi tekniikan toimiessa hyvin, mutta erilaista säätöä oli aivan liikaa. Voin vain kuvitella niiden katsojien fiilistä, jotka näkivät bändin ensimmäistä kertaa. (ML)

CKY on tuntemattomampi kuriositeetti ja taisin mennäkin keikkaa tsekkailemaan lähinnä ajatuksella miltähän Bam Margeran veli näyttää. Oli syy sitten näinkin hölmö, niin kyseisen poppoon itsevarmalla asenteella kepitetty rock/punk/indie-pumppaus toimi aurinkoisessa säässä varsin kivuttomasti. Bändi näytti nauttivan keikasta ja ulkolavalle oli löytänyt tiensä monen monta kuulijaa. (PA)

Hämmennystä ei onneksi kestänyt kauaa, sillä edessä oli Kotiteollisuuden osuus Perkele stagella. Heidän esityksessään ei ongelmia nähty, eikä kukaan kosinut Hynystä. Häntä tosin pyydettiin ottamaan paita pois jonkun naiskatsojan toimesta, johon hän vastasi hyvin odotetulla tavalla. Lisäksi koko festareiden ajan yleisössä lennelleet tyynyt nousivat esille Kotiteollisuuden osuudessa. Miitri Aaltonen sekosi spiikeissään, kun sydäntyyny lensi lavalle jo monennen kerran.

Amaranthen Elize Ryd otti oman esityksensä aikana tyynyn normaaliin käyttöön ja meni lepoasentoon tyyny päänsä alla. Jouni Hynynen totesi kirotun tyynyn vainoavan heitä ja meinasi ottaa sen keikkabussiin itsetyydytysvälineeksi, mutta näin ei tiettävästi kuitenkaan käynyt vaan tyyny jatkoi matkaansa takaisin yleisön sekaan. Myös Janne Hongisto pääsi mukaan hauskuuteen esittelemällä omaa takapuoltaan (housut pysyivät jalassa). Itse soittaminen sujui Kotiteollisuudelta oikein mainiosti ja yleisö oli hienosti mukana. Bändi esitti jopa yhden biisin encoren, joka oli aika epänormaalia näin lyhyen setin lopuksi. Heille annettiin siihen lupa, kunhan soittivat kyseisen biisin hiukan nopeammalla temmolla. (ML)

Opeth on bändi, jota hypetetään paljon. Olen nähnyt yhtyeen kerran aikaisemmin livenä ja kuunnellut levyjä, mutta bändin (hyvinkin taidokas) kompleksinen proge/blues/jazz/rock-metalli ei vain ole iskenyt. Ei iskenyt vieläkään, mutta bändin kovimmat fanit, joita oli kasautunut nauttimaan keikasta hurjat määrät, ovat varmasti eri mieltä. Hyvällä tuulella oleva keulamies Mikael Åkerfeldt kertoi biisien välissä muun muassa muistojaan Judas Priestin keikalta Tukholmassa. Tässä vaiheessa urakkaa totesin kuitenkin tauon olevan paikallaan ja valmistauduin tulevaan Avatarin keikkaan viilentävällä juomalla. (PA)

Yksi tämän hetken metallimaailman mielenkiintoisimmista akteista, ruotsalainen Avatar, pisti sellaisen poljennon päälle Perkele-lavalla, ettei Rockfesteillä vielä moista oltu nähty. Laulaja Johannes Eckerströmin pellekasvoisen alter egon luotsaaman bändin harvinainen Suomen keikka oli ehdottomasti yksi festarin parhaista. ”Hail The Apocalypse”, ”The Eagle Has Landed”, ”For The Swarm” ja uusimman ”Avatar Country” -levyn helmet ovat kuin tehtyjä live-esiintymisiin ja eturivin pomppiva rivistö oli myyty. (PA)

Rockfestin päätöspäivän kovimmasta esityksestä vastasi ehkä hieman yllättäen Avatar. Itse tutustuin kyseiseen nippuun vasta vähän ennen festareita, kun kävin läpi esiintyjälistaa ja kuuntelin muutamia biisejä jokaiselta. Ilmeisesti moni muukaan ei ole kiinnittänyt heihin huomiota Suomessa, sillä yhtye ei ole keikkaillut maassamme vuosikausiin. Heidän valinta tämä ei ole ollut, sen laulaja Eckerström kertoi esityksen aikana. He ovat ihmetelleet jo pitkään, miksei Suomesta tule keikkatarjouksia ja olivat erittäin iloisia, mutta jännittyneitä päästessään lauteille Rockfestissa.

Yleisö otti heidät upeasti vastaan ja selkeää fanipohjaa oli jo kaikesta huolimatta olemassa. Suomessa asuva Eckerström kertoikin lopussa keikan ja vastaanoton olleen odotuksen arvoinen. Heidän energiansa ja “friikkishownsa” yhdistettynä ankaraan sekä ajoittain myös melodiseen death metalliin on mahtava ja pirteä yhdistelmä. On suuri ihme, jos heitä ei nähdä jatkossa keikkailemassa Suomessa säännöllisesti. Ainoa harmitus tämän setin suhteen tuli sen paikasta päivän aikataulussa. Avatarin osuus oli merkitty päättyväksi samaan aikaan kun illan pääesiintyjä Avenged Sevenfold aloittaisi. Tämä johti siihen, että moni lähti siirtymään päälavalle Avatarin vielä soittaessa. Onneksi tämä ei onnistunut pilaamaan muuten upeaa fiilistä.(ML)

Illan pääesiintyjä Avenged Sevenfold saapui Suomeen suoraan Download-festivaaleilta ja roudarit eivät päässeet nukkumaan tässä välissä ollenkaan. Bändi sai sentään pienet unet, mutta laulaja M. Shadows kertoi, että lyhyeksi jäänyt lepo ei tehnyt hyvää hänen lauluäänelleen. Itse en huomannut siinä mitään suurempaa vikaa, ja tuskin kovin moni muukaan jäi sitä miettimään, sillä muu esitys oli kunnossa. Isot pyrot ja näyttävät taustavideot nostivat shown korkealle tasolle. M. Shadows kiitti bändin puolesta päästessään esiintymään Suomeen ja sanoi tämän maan olevan metallimusiikin todellinen koti. Yleisö näytti viihtyvän ja lavan edessä nähtiin setin lopussa massiivinen circlepit.

Bändi osoitti kunnioitusta vuonna 2009 menehtyneelle rumpalilleen Jimmy “The Rev” Sullivanille muistovideon ja sitä seuranneen ”So Far Away” -biisin muodossa. Tämä upea pätkä veti tunteet pintaan kovanahkaisimmalle hevarillekin. Hienoista pyroista, yleisön mukanaelosta ja tunnepaloista huolimatta itse en aivan syttynyt esitykselle. Bändillä on muutama todella hyvä biisi, muutama ihan ok veto ja loput ovat aika tasaista massaa. En rehellisesti sanottuna täysin ymmärrä, mitä monet Avenged Sevenfoldia fanittavat näkevät tässä bändissä, ja mikä saa sen erottumaan monesta muusta vastaavasta. Yritin pohtia tätä esityksen aikana, mutta en löytänyt mitään selkeää selitystä. Ehkä en vain ymmärrä bändin hienoutta tai heidän musiikkinsa ei vaan syystä tai toisesta sytytä minua.(ML)

Rockfest oli kokonaisuutena loistava festari. Etukäteen moni epäili ja jopa pelkäsi cashless-rannekkeen toimivuutta, mutta jälkikäteen suurin osa palautteesta on ollut positiivista. Itse en törmännyt yhteenkään ongelmaan sen suhteen ja järjestelyt olivat muutenkin kunnossa Hyvinkään keskustassa olleista opasteista alkaen. Festarialue oli tarpeeksi iso ja kovinkaan pitkiä jonoja ei kertynyt. Ymmärtääkseni isoimmat ongelmat koskivat leirintäaluetta ja pysäköintiä, mutta itse majoituin muualle ja saavuin festarialueelle hienosti toimineella shuttle bussilla. Pääsyliput Rockfestiin olivat sopivan hintaiset, ainakin jos osti ne ajoissa. Itse laskin, että hintaa per nähty bändi tuli lopulta 8,28 €. Ei paha hinta Ozzy Osbournelle, Judas Priestille ja monelle muulle huippubändille!

Jos jotain korjausehdotuksia pitäisi esittää, niin pyörätuolikatsomon paikkaa voisi miettiä vielä hiukan, hiekkapölyn syntymistä ainakin lavojen edustalla pitäisi ehkäistä heti alusta lähtien, jokaisen esityksen jälkeen olisi hyvä olla pieni siirtymätauko ennen seuraavan esityksen alkua millään lavalla ja sää saisi olla pikkasen lämpimämpi.(ML)

Avasimme myös kuvagallerian, jossa esitellään festariyleisöä. Bongaa itsesi, kaverisi tai vaikka naapurisi täältä!

Teksti: Marko Leppinen, Ville Krannila, Pete Alander & Hannu Juutilainen
Kuvat: Pete Alander & Hannu Juutilainen

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here