Wardrunan vierailut ovat olleet Suomen maaperällä harvinaisia, syystä tai toisesta.
Todistettavasti ainoa esiintyminen on päässyt tapahtumaan 4.11.2013 Helsingin Savoy-teatterilla. En ollut tuolloin paikalla ja ainoasta näkemästäni Wardrunan esiintymisestä Oslon Riksscenenillä oli myös ehtinyt vierähtää jo lähes kolme vuotta. Tilaisuus jälleennäkemiselle oli siis monella tavalla paikallaan ja tervetullut. Ja odotukset totta kai korkealla.
Saapuessani Kulttuuritalolle piskuisessa marraskuun säässä, huomasin jo kaukaa ovien taakse kerääntyvän pitkän jonon monenkirjavaa, joviaalin oloista sakkia. Siinä vaiheessa heitä täytyi olla jo jokunen sata, jos en väärin laskenut. En ollut keikkapaikassa aiemmin käynyt, joten hipsin salin puolelle jo etujoukoissa tutkailemaan ja seuraamaan salin hidasta täyttymistä. Lavalla oli odottamassa käsittelijöitään, jos jonkinlaista pannua, torvea ja jousisoitinta sekä liuta erilaisia perinnesoittimia, joiden nimiä en edes lähde arvailemaan. Tunnelma oli salin valojen sammuessa ehtinyt nousta jo käsin kosketeltavan odottavaksi. Lopulta Wardrunan kaikkiaan yhdeksän henkeä käsittävä liverykmentti asteli lavalle ja polkaisi esityksensä käyntiin.
Tällä kertaa itselläni oli konsertin alkuun hitaampi syttyminen, varmasti osittain siksi, koska olin oman keikkaviikonloppuni jäljiltä hieman raukea. Kuitenkin jo muutaman kappaleen jälkeen alkoivat tutut kolmen vuoden takaiset kylmät väreet hiiviskellä ihokarvojani myöten. Pian jyhkeän musiikin resonoima energia oli imeytynyt ihon läpi verenkiertoon ja vaivuttanut minut jonkinasteiseen transsitilaan, joka jatkui lähestulkoon läpi koko esityksen. Aika menetti merkityksensä. Eteeni avautui vuoria, vuonoja, ukkosmyrskyjä, tähtitaivaita sekä tulien ympärillä tanssivia ihmishahmoja. Kaikkea sitä, mitä Wardrunan musiikki maalaa mieleen, ajattomalla ja universaalilla tavallaan.
Tekniseltä kantilta en aio sen kummemmin pureutua yhtyeen livekuntoon, joka oli kaikessa lyhykäisyydessään ensiluokkaista. Sen sijaan voisin kuvailla parilla sanalla esitykseen saumattomasti ja tarkasti sovitettuja valotehosteita. Esityksessä käytettiin musiikin kanssa tarkasti synkronoituja, salamoivia stroboja näyttävästi suspensen rakentamiseen. Myös matalalta suunnattuja etuvaloja käytettiin oivaltavasti piirtämään soittajien varjoja takaseinälle luomaan hienoa, alkukantaista nuotiohenkeä.
Ajatus tuntui toimivan sitä paremmin, mitä suurempi ja kantikkaampi instrumentti soittajalla sattui olemaan hyppysissään. Nokkamies Einar Selvikin soittaessa soolona, ylhäältä lankeava jumalainen, tarkasti rajattu spottivalo löysi miehen lavalta, jolloin kaikkialla muualla salissa vallitsi pimeys. Siinä missä tällaisten valollisten yksityiskohtien toteuttaminen voi lavalla edestakaisin sahaavaan metalliyhtyeen kanssa olla haastavampaa, oli Wardrunan staattinen esiintymisasetelma juuri otollinen tämän tyyppiselle valaisulle.
Hienoa esityksessä oli myös se, että sen alkupuolta ei oltu rikottu tarpeettomilla välipuheilla, vaan yhtye tiputteli maagisia kappaleitaan peräjälkeen ja antoi yleisön upota syvälle musiikkinsa maailmaan. Vasta esityksen loppupuolella Selvik herätteli meitä varovasti takaisin maan pinnalle puheellaan. Hän kiitti vilpittömästi kaikkia paikalle tulleita ja totesi hieman jopa huvittuneeseen sävyyn, kuinka hienolta tuntui olla viimein taas esiintymässä Suomessa, niiden ”tuhansien sähköpostien” jälkeen. Puheessaan hän avasi yhtyeen konseptia ja musiikillisia näkökulmia ja sekaan mahtui ripaukset myös suomalaisyleisöön vetoavaa huumoria.
Show olisi varmasti kantanut loppuun saakka myös keskeytyksettä, tosin koen sen tuoneen esitykseen lisäarvoa, että yhtyeen suurta mystisyyden verhoa raotettiin Selvikin puheiden ajaksi. Puhe tavallaan toi esitykseen uuden ulottuvuuden, jota ei oikeastaan muistanut edes odottaa. Ja Selvikin puheita on aina myös yhtä kiinnostavaa kuunnella.
Yhtye päätti varsinaisen settinsä tietenkin matkan loppuun, ”Helvegeniin”, mutta Selvik esitti soolona vielä myös yhden encore kappaleen ”Snake Pit Poetryn”, jonka jälkeen yhtye poistui lavalta valtaisten suosionosoitusten saattelemana.
Kaiken kaikkiaan Wardruna oli, jälleen kerran, upea ja erittäin kokonaisvaltainen kokemus. Toivomisen varaa jätti lähinnä vain oma istumapaikkani, joka tällä kertaa sijaitsi lavaan nähden harmillisen sivussa. Tästä syystä jotkut esityksen visuaalisista ja foneettisista yksityiskohdista menivät välillä hieman ohi tutkastani. Esimerkiksi ”Völuspá”-kappaleen aikaan lavalla oli kuulemma käynyt susikin tallustelemassa. No näin tuo pirulauta oli, kuten videomateriaali myöhemmin vahvisti.
Toisaalta Wardruna, jos joku, on sellainen yhtye, jonka konserttia kelpaa fiilistellä myös silmät kiinni paikallaan nuokkuen. Kokemuksen henkisyys välittyy käytännössä niin monin eri tavoin, ettei kaikkea tarvitse olla koko ajan edes rekisteröimässä. Teille, jotka ette ole yhtyettä todistaneet ja joihin musiikki, sanoisinko melkeinpä genrepreferensseistä riippumatta, vaikuttaa syvästi, voin suositella lämpimästi.
Konsertin ohjelma:
1. Tyr
2. Wunjo
3. Bjarkan
4. Heimta Thurs
5. Thurs
6. Runaljod
7. Raido
8. Völuspá
9. Isa
10. UruR
11. Solringen
12. Dagr
13. Rotlaust tre fell
14. Fehu
15. NaudiR
16. Odal
17. Helvegen
(encore)
18. Snake Pit Poetry (Skaldic version)
Raportti: Arttu Järvisalo
Kuvat: Raisa Krogerus ©Metalliluola
Metalliluolan uutistoimitus. Tällä hetkellä uutisia ja tiedotteita julkaisevat Ville Krannila, Pete Alander, Mikko Huuhka ja Joni Renko.
