Tänä keväänä ”Skeleta”-albumin julkaissut kummituskopla Ghost pistäytyi kiertueellaan Tampereen Nokia Arenalla julistamassa epäpyhää sanomaansa meille tavallisille kuolevaisille. Yhtyeen tuhkimotarina matkasta yhdeksi maailman suurimmista rock-bändeistä on ollut vuosien saatossa kiehtovaa seurattavaa. Olen nähnyt yhtyeen aiemmin muutaman kerran livenä, ja vuoden 2015 intiimi keikka The Circuksessa on tähän asti ollut ikimuistoisin. Astelin uteliaana areenan tungokseen odottamaan, pystyisikö tämä megakeikka päihittämään sen vai jäisinkö kaipaamaan niitä aikoja, jolloin Ghost oli vielä keskisarjan rockpumppu.
Keikalle – kuten koko kiertueelle – oli asetettu hieman porua herättänyt kännykkäkielto. Yleisön puhelimet kerättiin ovella suljettaviin pusseihin, jotka avattiin vasta areenan ulkopuolella keikan jälkeen. Ainakaan itse en huomannut tästä aiheutuvan ylimääräistä säätöä tai jonotusta – Suomessa tämä osattiin hoitaa mallikkaasti. Nokia Arenalla ei siis nähty tiistai-iltana perinteistä valomerta, vaan jotain pimeämpää, pyhempää ja – uskallan väittää – varmasti aidompaa ja unohtumatonta. Nyt kun Suomessa aletaan viimein kieltää kännyköitä kouluissa, voitaisiin seuraavaksi harkita lakia, joka kieltäisi niiden käytön konserteissa. Koska kaikki pitää kieltää.
Nokia Arena oli loppuunmyyty, ja se näkyi Tampereen kolosseumin kapeilla ja ahtailla käytävillä melkoisena tungoksena. Hetkeä ennen show’n alkua vallitsi vielä infernaalinen ruuhka, mutta esityksen käynnistyttyä kaikki tuntui loksahtavan kohdalleen.
Tobias Forge – illan roolissa Papa Emeritus V – on karismaattinen kuin synti, ja herran kontakti yleisöön on aina tarkkaan harkittua, mutta ei liian laskelmoitua. Vaikka yhtyettä olen diggaillut vuosikausia, tämä laulajan vaihtumisen teatteri ei koskaan ole ollut millään tavalla kiinnostava osa yhtyettä. Mikrofonin takan on herra Forge, joka osaa olla sekä suuri saatanallinen messias että vanha kettu, joka tietää tarkalleen, miten massoja villitään.
Ghost on koko perheen herttainen satanistibändi. Harva ehkä tajuaa, että yhtyeen pop-koukkujen alle kätkeytyy niin satanistisia lyriikoita, että moni black metal -bändi kalpenee vertailussa. Tästä huolimatta yleisö koostui kirjaimellisesti kaikista ihmisryhmistä: nahkaliivisistä hevipapeista, vanhemmista, lapsista, gooteista, taviksista ja teinifaneista. Ghost on onnistunut siinä, missä harva metalliakti: brändäämään okkultistisen shownsa koko perheen viihteeksi – ja vieläpä niin, ettei se tunnu tekopyhältä. Paitsi jos olet trve kvlt.
Ghostin visuaalinen ilme on yhtä huolellisesti kuratoitu kuin sen musiikki. Jokainen yksityiskohta on tarkoin mietitty: papinviitoista naamioituihin Nameless Ghouleihin, lavasteiden arkkitehtoniseen gotiikkaan ja taustavideoiden synkkään symboliikkaan. Illan keikka tuntui olevan osa suurempaa narratiivia, joka yhdistää kirkollista ikonografiaa, rock’n’rollin dekadenssia ja pop-kulttuurin itseironiaa.
Ghost ei ole pelkkää silmänruokaa ja koukuttavia biisejä – se on myös brändityön mestariteos. Ehkä paras vertailukohta on Kiss. Ghost on yksi modernin rockin onnistuneimpia brändejä, ei pelkästään musiikin, vaan koko estetiikan ja tarinankerronnan osalta. Tulevaisuuden bändit tulevat taatusti tutkimaan Ghostin nousua suurennuslasin kanssa: näin rakennetaan kulttibändistä stadionluokan ilmiö.
Pitkähkön alkuintron – tai messun – jälkeen ”Peaceville” aloitti kinkerit voimalla ja jyrinällä. Ghostin lavashow on vuosien varrella hioutunut huippuunsa: taustavideot, valot ja pienimmätkin koreografiat oli hiottu niin viimeistellyiksi, että tuntui kuin itse Vihtahousu olisi ollut mukana ohjaamassa illan rituaalia.
Uusista ”Skeleta”-albumin kappaleista erityisesti ”Satanized” nousi illan kohokohdaksi – kylmä, piinaava ja juuri sopivan ilkeä biisi. ”Umbra” puolestaan sai live-esityksessä lisäpontta tarkasti ajoitetusta lehmänkellosta, jota hakattiin kuin syntejä pakanoista. ”More cowbell!”
”IMPERA”-albumin oma ykkösbiisi ”Call Me Little Sunshine” toimi livenä uskomattoman hyvin. Samalta levyltä ”Darkness at the Heart of My Love” on mielestäni Ghostin turhimpia biisejä, mutta livenä sekin upposi yllättävän hyvin – vaikka tuntuikin vähän hajuttomalta.
Vanhoista klassikoista ”Ritual” ansaitsee erityismaininnan: se oli aikoinaan ensimmäinen Ghost-biisi, jonka kautta tutustuin yhtyeeseen, ja livenä se toimi kuin synkkä muistutus siitä, että kulttibändin juuret ovat yhä elinvoimaiset. ”Mummy Dust” puolestaan nousi raskaudessaan lähes death metal -tasolle, kiitos Forgen levyversiota brutaalimman ja örinän puolelle menneen laulusuorituksen.
”He Is” -balladia voisin kuunnella viikon putkeen, ja kappale aiheuttikin melko hurmoksellisen viban – kuten myös uudempi kappale ”The Future Is a Foreign Land”.
Settilistasta ei jäänyt juuri mitään nurisemista ja keskinkertaisemmatkin biisit saatiin kuulostamaan ja näyttämään erinomaisilta, kiitos upeasti toteutetun lavashown.
Loppuhuipennuksena tarjoiltiin triplahyökkäys: ”Mary on a Cross”, ”Dance Macabre” ja ”Square Hammer”, jotka sulkivat illan massiivisen kollektiivisen hurmoksen tilaan. Tällainen keski-ikäinen mörököllikin sai tuta pienen hurmoksellisen elämyksen, jota myös tunteiksi kutsutaan. Yleisön kuvaaminen taustascreenille viimeisen kappaleen aikana oli niin koukuttavaa seurattavaa, että unohdin täysin keskittyä yhtyeen suoritukseen.
Jos jotain moitittavaa, niin ainakin takarivissä volyymitaso oli ajoittain sillä tasolla, että korvani melkein alkoivat puhua kielillä. Permannolla ei kuuleman mukaan ollut ongelmia volyymin kanssa.
Tämä oli allekirjoittaneelle neljäs Ghost-keikka. Vaikka sydämeni sykkii edelleen pienemmille ja intiimimmille keikoille, kuten The Circuksen vuoden 2015 elämykselle, on myönnettävä: tämä oli spektaakkelina ylivertainen. Ghostin show on kuin anti-messu: pyhä, synkkä, huolellisesti orkestroitu ja yhtä aikaa sekä harras että hauska. Pohdin, täyttäisikö Ghost Olympiastadionin – ja varmaan täyttäisi – mutta sen keikan jättäisin jo välistä.
Summa summarum, Ghost on ihan Saatanan kova.
Settilista:
Peacefield
Lachryma
Spirit
From the Pinnacle to the Pit
Call Me Little Sunshine
The Future Is a Foreign Land
Devil Church
Cirice
Darkness at the Heart of My Love
Satanized
Ritual
Umbra
Year Zero
He Is
Rats
Kiss the Go-Goat
Mummy Dust
Monstrance Clock
Encore:
Mary on a Cross
Dance Macabre
Square Hammer
Kuvat:
TEKSTI: PETE ALANDER
KUVAT: AILA KAPANEN
