Oululainen suomenkielistä melodista metallia soittava KITUMA julkaisi omakustanteisen debyyttialbuminsa ”Sin Nomine” lokakuussa. Singleinä levyltä on julkaistu kolme kappaletta: ”Syytetty”, ”Raha ja valta” sekä ”Jäljet”.
Laulaja-kitaristi Markus Jussila perusti KITUMAn alunperin sooloprojektiksi vuonna 2020 ja julkaisi usean singlen vierailevien laulajien ja artistien kanssa. Alkuvuonna 2023 yhtye laajeni nelihenkiseksi. Markus kommentoi: ”Ei mulla ei ollu ajatusta laajentaa KITUMAa äänittelyprojektia suuremmaksi missään vaiheessa, mutta nykyiset jäsenet asiasta puhu sen verran pitkään ja hartaasti, että ajatus alko pikkuhiljaa tuntumaan hyvältä ja vuoden vaihteessa otin asian puheeksi ja tammikuussa 2023 oltiinki jo treeniksellä ja sen jälkeen asiat ovat rullanneet varsin hienosti ja nyt ollaan edetty ensimmäiseen albumiimme. Herranjestas sentään! Varsinaisesta teemalevystä ei voida puhua, vaikkakin kappaleiden aiheet pyörivät hyvinkin paljon samojen asioiden ympärillä. Ainakaan tietoinen ratkaisu se ei ollut.”
Biisilista:
1. Raunio
2. Menetetty totuus
3. Varjopuoli
4. Kaiken antaisin
5. Raha ja valta
6. Syytetty
7. Surunsanoittaja
8. Tuhka
9. Jäljet
Yhtye:
Markus Jussila – kitara, laulu, koskettimet
Jaakko Tervo – laulu (örinä)
Sami Heiskanen – rummut
Mika Heiskanen – basso
1990-luvun alussa Norjassa elettiin pimeitä aikoja Saatanan levittäessä repaleisten siipiensä synkän varjon vuonojen maan ylle saaden vanhoillisen yhteiskunnan lähes hälytystilaan. Jylhien vuorien ja vuonojen rinteiltä, mustarunkoisten usvaisten metsien synkästä syleilystä, jäästä ja lumesta nousi Black Metal ja sen hurjat kuoleman sotajoukot.
Sittemmin yhdeksi tunnetuimmista ja suurimmista norjalaisen black metallin nimistä noussut Bergen-lähtöinen Immortal työsti vuonna 1993 jo toista pitkäsoittoaan luoden yhden genren tunnetuimmista albumeista ”Pure Holocaust”.
Yhtye toimi tuolloin kahden pääarkkitehtinsa Abbathin ja Demonazin voimin Abbathin hoidellessa kitaraa lukuunottamatta muut instrumentit sekä laulun. Kaksikko muodosti Immortalin selkärangan käytännössä koko yhtyeen uran ajan, vaikka Demonaz siirtyi myöhemmin terveysongelmien vuoksi soittohommista taka-alalle päälyyrikoksi.
Ensimmäistä täyspitkää ”Diabolical Fullmoon Mysticismia” edistyneempi ”Pure Holocaust” survoo asian ytimeen huomattavasti edeltäjäänsä paremmin ollen pääosin hyvin nopea ja raaka, kalman kalsea sekä synkeä. Ottaen huomioon, ettei black metal-muusikoita yleisesti pidetä minään virtuooseina, albumin materiaali on musiikillisesti yllättävän teknistä ja monimutkaista.
”Pure Holocaustiin” on syytä uppoutua ajatuksella, sillä taustalla kuunneltavaksi siitä ei ole, vaan albumin todellinen sisältö hukkuu tällöin hyökyaallon lailla päälle vyöryvän riffi- ja blastbeat-vallin alle.Tästä johtuen kyseessä ei ole mikään entry level-tyyppinen portti black metallin maailmaan, vaan hämähäkkien halailun, kellarin nurkassa kyykistelyn ja vehnäjauhon ja noen hieromisen naamaansa voi aloittaa vaikkapa Darkthronesta tai Mayhemista.
Pelkkää hillitöntä ruoskintaa ei albumi siis suinkaan nopeudestaan ja agressiivisuudestaan huolimatta ole, vaan biisejä kantavat poikkeuksetta selkeät vahvaa tunnelmaa luovat melodiat, joiden ympärille myrsky rakentuu melkein lapasesta lähtevän kaaosmaisesti, mutta järjestelmällisesti ja hallitusti.
”Unsilent Storms In The North Abyssin”, ”A Sign For The Norse Hordes To Riden” ja esimerkiksi ”Storming Through Red Clouds And Holocaustwindsin” kaltaisten raakalaismaisten riepottelujen vastapainona on tarjolla myös keskitempoisempaa ja nimenomaan synkkään tunnelmaan perustuvaa materiaalia kuten legendaarinen rytmikkäästi rullaava ja paikoitellen kiihdyttelevä ”The Sun No Longer Rises” ja ”As The Eternity Opens”.
Albumi päätetään mahtipontisesti nimibiisi ”Pure Holocaustin” jyrätessä massiivisella riffivyörytyksellä loput lumet korpimökin katolta, jonka jälkeen voi nostaa jalat pöydälle ja avata huurteisen oluen takkatulen sulattaessa mustaksi jäätyneitä raajoja.
Albumin tunnelma on läpikotaisin intensiivinen ja vangitseva sekä lyriikoita myöten kalsean hyytävä. Lumi- ja jäämyrskyjen kylmän syleilyn voi tuntea luissa ja ytimissä. Aikalaisistaan poiketen lyyrinen sisältö pohjautuu talvisiin luonnonvoimiin, jylhiin maisemiin ja synkkäsävyiseen mytologiaan Saatanalle kumartelun sijaan.
Abbathin omaleimainen ja tunnistettava vuoripeikkomainen örinä on nuoruuden vimmaisen terävää ja repivää viimeistellen rujon materiaalin sille kuuluvalla pimeällä arvokkuudella. Runsaaseen puoleen tuntiin on saatu mahdutettua täyttävä kattaus, joka ei jätä nälkää jäljelle, vaan riittää ruokkimaan black metal -himoa pidemmäksi aikaa kuin mitä pelkkä minuuttimäärä antaisi lähtökohtaisesti ymmärtää.
Tämän tyyppisestä materiaalista saa helposti ähkyn liian suurena annoksena, eikä se ole joka päiväiseen nautiskeluun kaikkein sopivinta, joten yhtäkään lisäbiisiä tai kahdeksan minuuttisia mammutinraatoja ei levy kaipaa.
Immortalin siirryttyä myöhemmin thrash- ja heavy metal-vaikutteiseen tunnelmoivaan linjaan ja Abbathin tehdessä itsestään kieli poskessa lähes tarkoituksellista parodiaa, ”Pure Holocaust” on norjalaista black metallia puhtaimmillaan, synkimmillään ja alkuvoimaisimmillaan. Se on myös ehdottomasti Immortalin parhaita levyjä, vaikka kuusi vuotta myöhemmin julkaistu ”At The Heart Of Winter” kerää usein ylistykset ja suitsutukset.
8½/10
Tomi Väänänen
1. Unsilent Storms In The North Abyss 2. A Sign For The Norse Hordes To Ride 3. The Sun No Longer Rises 4. Frozen By Icewinds 5. Storming Through Red Clouds And Holocaustwinds 6. Eternal Years On The Path To The Cemetery Gates 7. As The Eternity Opens 8. Pure Holocaust
Def Leppard lienee parhaiten tuttu suomalaisille albumistaan ”Hysteria” (1987) ja siltä löytyviltä hiteiltä ”Love Bites”, ”Armageddon It”, ”Animal”, ”Pour Some Sugar On Me”, ”Rocket”, ”Hysteria” sekä ”Women”.
Yhtye kohtasi suuria vaikeuksia edellisen levynsä ”Pyromania”(1983) jälkeisinä vuosina ja albumin levytys kesti yli neljä vuotta. Vaikeudet alkoivat jo esituotantovaiheessa. Tuottajan jakkaralle asettuneen Jim Steinmanin kanssa yhteistyö ei sujunut ja äänitykset lyötiin jäihin uutta tuottajaa etsittäessä.
Mutta pahempaa oli tulossa. Uudenvuodenaattona, 31.12.1984 rumpali Rick Allen menetti autonsa hallinnan ja onnettomuuden seurauksena vasemman kätensä. Allen ei lannistunut, vaan päätti opetella soittamaan uudella soittotyylillä yksikätisenä. Hän rakennutti itselleen setin, jossa vasemman käden iskut soitetaan pedaaleilla. Yhtye odotti kärsivällisesti Allenin toipumista ja soittotekniikan hioutumista. Tämä kannatti. Vielä kun kaksi aiempaa menestysalbumia tuottanut Mutt Lange saatiin takaisin tuottajaksi, alkoi suuri pyörä jälleen pyöriä.
Langen astuttua remmiin saivat äänitykset uuden suunnan. Lange soitatti yhtyettä näännyksiin asti, jotta lopputuloksesta tulisi paras mahdollinen välillä kysyen ”haluatteko te albumilta seitsemän hittisingleä vai ette?” Def Leppard halusi ja loppujen lopuksi onnistui. Albumilta irroitetut seistsemän singleä myivät kiitettävästi ja nostivat ”Hysterian” sekä Britannian, että Yhdysvaltojen albumilistojen kärkipaikalle.
Mutta millaista musiikkia albumi sisältää? Vastaus on yhdellä sanalla sanoen: loistavaa. Leppard oli onnistunut Langen avustuksella säveltämään ässätason materiaalia, josta albumin avaava ”Women” on vain jäävuorenhuippu. Loistava tuotanto, mahtipontiset kitarat sekä huima kertosäe avaavat levyn upealla tavalla. Seuraavana tuleva ”Rocket” on kokeellisempi, jopa Queenilta vaikutteita ottava mahtipontinen stadionrock, jonka kertosäe on jälleen timanttinen. Radiohitti ”Animal” on menevämpi kappale, jonka on helppo kuvitella soivan tälläkin hetkellä ympäri Amerikan aurinkorantoja. Levyn singleistä juuri tämä myi eniten Britanniassa, yhtyeen kotimaassa.
kuvakaappaus
”Love Bites” on balladi isolla B:llä. Huima hitti, jonka melodia jää soimaan päähän pitkäksi aikaa eikä singlekavalkaadi tähän lopu. ”Pour Some Sugar On Me” oli menestys listoilla sekin hard rock poljentoineen ja kunkkukertosäkeineen (yllätys!). Ja jotta albumin A-puoli olisi täydellinen, lyödään tiskiin ”Armageddon It”. Täydellinen kappale, missä on aivan helvetin kova kertosäe! Tämän julkaisu radiosoittoon merkitsi sitä, että koko A-puoli ilmestyi singlenä.
Kun B-puoli lähtee soimaan muuttuu meiniki hieman synkempään ja tuhdimpaan tavaraan. ”Gods Of War” on oma suosikkini mahdollisesti tuhdin basso/rumputyöskentelyn johdosta. Kappale on myös levyn pisin yli kuuden minuutin kestollaan. Raitaa seuraavat kaksi menevämpää sovitusta, ”Don´t Shoot Shotgun” sekä ”Run Riot”. Ne toimivat jälleen tunnelmankohottajina kuin enteillen jälleen yhden hitin saapumista.
Albumin nimikappale ”Hysteria” on hieno hitti, jota kuunnellessa tulevat heti mieleen Kalifornian kesä ja kauniit naiset. Tai valtatie, menevä urheiluauto ja aurinkolasku. Raita ei jätä kylmäksi. ”Excitable” nousee esiin kitarariffibiisinä, joka toimii hienon bassokuvion avulla kuin tauti. Myös tämä kappale sisältää hieman kokeellisempaa menoa (intro ja väliosa).
Viimeisenä kuultava ”Love And Affection” on perinteisempää Leppardia, perus hard rockia, jota levyn ylituotettu soundimaailma jopa hieman haittaa. Kyseistä biisiä yhtye soitti jo keikoilla ennen albumin ilmestymistä ja se on takuuvarma liveveto. Yllättävän paljon samaa tunnetta ja melodiaa kuin nimikappaleessa. Sama mielleyhtymä aurinkorannoista naisineen tulee ”Love And Affectionista”.
Tällä paletilla ei voitu mennä metsään. Yhtään täytebiisiä ei ole, tuotanto on mahtipontinen, jopa överiksi vedetty. Vai voiko joku sanoa esim. pelliniskujen kuulostavan normaaleilta? Jos jokin moite täytyy antaa, on se rumpusoundi. Allenin sähkösetti on ainoa elementti levyllä, joka välillä särähtää korvaan. Rummut potkivat, mutta eivät kuulosta luonnollisilta.
”Hysteria” oli myös viimeinen Def Leppard-albumi joka julkaistiin alkuperäiskitaristi Steve ”Steamin´” Clarkin elinaikana. Hän kuoli tammikuussa 1991 alkoholin, masennuslääkkeiden ja kipulääkkeiden yliannostukseen. Clarkin ja nyt 60 vuotta täyttävän Rick Allenin kunniaksi kannattaa laittaa jälleen ”Hysteria” soimaan. Tällä yli 30 miljoonaa kopiota myyneellä albumilla Def Leppard lunasti lopullisesti paikkansa rockin kuninkaallisten joukossa.
10-/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Women
2.Rocket
3.Animal
4.Love Bites
5.Pour Some Sugar on Me
6.Armageddon It
7.Gods Of War
8.Don’t Shoot Shotgun
9.Run Riot
10.Hysteria
11.Excitable
12.Love And Affection
Yli 20 vuotta pahennusta aiheuttanut helsinkiläinen kulttiyhtye The Dogshit Boys siirtyy uuden sinkkubiisin myötä ajassa tulevaisuuteen, jossa cyber-rautarouva pistää viemäreiden snobit, densot ja sportit ojennukseen tappavalla otteella.
Tulevalta “Adogalypse Now!” EP:ltä poimitulla Jüggernautilla Helsingin koirankakkapojat runttaavat raskasta heavy metallia yhtyeelle tyypillisellä äkäisellä Flashrock-asenteella.
Elokuun alussa yhtye kokosi rivinsä laulaja La55en synttärikemuissa Helsingin Bar Loosessa juhlistamaan The Dogshit Boysin 23 vuotista taivalta. Lavalla nähtiin nykyisen kokoonpanon lisäksi illan päätteeksi alkuperäinen Dogshit Boys vuosimallia 2000-2001, joka heitti kehiin liudan minimalistisia undergroundklassikkoja kuten “One Minute Fuck” ja “Vittu, Saatana, perkele!”.
Orkesterin eka kokoonpano ei ollut soittanut yhdessä 22 vuoteen ja vastaanotto oli odotetun ekstaattinen.
Paljon on virrannut lietettä Vantaassa noista ajoista. Tänä päivänä The Dogshit Boys on terävämmässä kunnossa kuin ikinä, josta uusi single on oiva esimerkki.
Kesä tulla jollottaa ja John Smith Rock Festival heräsi horroksestaan – suven 2024 ensimmäiset juhlavieraat julki. 18.-20.7.2024 Laukaan Peurungassa järjestettävä festivaali avasi kesäkautensa julkaisemalla kahdeksan kovaakin kovempaa bändiä, maailman ja musiikkimaailman laidoilta.
Ensimmäisistä auringonsäteistä nauttivat tällä kertaa Ruotsin metalcoreilijat, Raised Fist, Lemin ”The” Stam1na, sydämet palasiksi pirstova Smash into Pieces, voimametallin verirajavartijat, Bloodbound, rämemetallin kärjessä tarpova Kalmah sekä ainoat Suomen kesäkeikkansa tekevät Portugalin kuutamouneksijat, Moonspell, kiireen karkoittajat, Draconian sekä bumerangin tavoin Suomeen palaava Ne Obliviscaris.
”Ruotsi vs. muu maailma -hengessä alkaneen matkan ensiaskeleet vaikuttavat eksyvän taas riittävän monesta risteyksestä, eli luvassa kattava musiikkityylien kirjo; kaikenlaista hauskaa ja harmitonta, kaikille… Uutta ja ihmeellistä, tuttua ja turvallista, kevyttä ja heviä eli taatusti JS-henkistä lystiä!”
Kotimainen heavy metallia esittävä Inexxx julkaisi ”Goodbye From the Show” -nimisen EP:n.
”Goodbye From the Show” sisältää neljä kappaletta, jotka esittelevät Inexxxin musiikillista monipuolisuutta. Teknisistä kitaratilutuksista melankolisiin balladeihin, EP kattaa tunteiden koko spektrin.
Yhtyeen rumpali Taavi Heitto kommentoi levyä ”Siinä on konsepti. Se kertoo hyljätyksi tulemisesta. Kaikki varmaan tietävät miltä tuntuu, kun ei sovi joukkoon”.
”Tai ainakin omasta näkökulmasta se myös kertoo siitä, kun yrität parikymmentä vuotta tehdä musiikkia, ihan tosissas, eikä ketään kiinnosta. Siitä se levyn nimi tulee” kitaristi Paavo Horttanainen jatkaa.
Trio Niskalaukauksesta ja Marsh Tea orkestereista tuttu Nils Ursin julkaisi ensimmäisen singlensä ”Human” 15.9.2023.
”Tämä on elämäni ensimmäinen täysin itsenäinen julkaisu. Olen viimeisen kolmen vuoden aikana säveltänyt enemmän, kuin muuten koko elämäni aikana. Flow ei tunnu loppuvan, joten jatkossa tätä tulee lisää.
Olen helposti turhatuvaa mallia. Kun asiat ja aikataulut bändin kanssa ei mene niinkuin haluaisin on minun keksittävä korvaavaa tekemistä lievittääkseni tuota ahdistusta. Tämä projekti on lähtenyt liikkeelle tuosta turhautumisen tunteesta.”
Kappale on äänitetty Nilsin kotistudiossa. Miksaus ja masterointi on Teemu Liekkalan käsialaa.
”Kyseinen kappale kuvastaa kahta puolta minusta. Pyrin tekemään hyvin ja olemaan hyvä mutta toinen puoli seuraa koko ajan vieressä ja yrittää aika ajoin ottaa vallan.”
Nilsin seuraava single ”Purified” julkaistaan 24.11.2023.
Viidennellä levyllään ”Through The Ashes Of Empires” 1990-luvun metallikuningas Machine Head oli saanut tarpeekseen. 20 vuotta täyttävä pitkäsoitto oli merkittävä parannus useita vuosia merkillisen vaihtoehtomusiikin ja nu-metallin syövereissä vaeltaneelta yhtyeeltä. Vihainen ja raskas soundi kertasi onnistuneesti klassikkodebyytin ”Burn My Eyes” ja vielä siitä parantaneen kakkoslevy ”The More Things Change” maisemaa. Samalla otettiin askeleita monipolvisempaan suuntaan.
Bändin osakkeet olivat laskeneet uudelle vuosituhannelle niin paljon, ettei hallussa ollut julkaisuhetkellä lainkaan levytyssopimusta kotimaahan Amerikkaan. Lisäksi kitaristi Ahrue Luster oli jättänyt kokoopanon, ja uusi albumi valmisteltiin triona.
Johtohahmo Robb Flynnin bändikaveri Phil Demmel aiemmilta Vio-lence ajoilta oli tuurannut Lusteria edellisellä kiertueella ja saapui studioon taltioimaan soolokitaraosuuksia päästen mukaan myös kirjoittamaan muutamaa kappaletta. Mies sai myöhemmin pestin Machine Headiin pysyvästi. Luster oli soitollaan ja olemuksellaan edustanut vaihtoehtometallisuuntaa, mutta nyt palattiin kaikilla rintamilla perusasioihin. Demmel istui riveihin saumattomasti, vaikka ei vielä tällä albumilla päässyt ymmärrettävistä syistä täyteen loistoonsa.
”Through The Ashes Of Empires” on tasaisen laadukas kokonaisuus. ”In The Presence Of My Enemies” ja päätöksenä kuultava tunnelmallinen ”Descend The Shades Of Night” ennakoivat jo seuraavan albumin huippuesityksiä, eivätkä jää niistä jälkeen. Tämä on itselleni mieluisinta Machine Headia ja parilla samankaltaisella lisäsovituksella levy hipoisi jo kiitettävää arvosanaa.
Muualla kappaleissa on perinteikkäitä ja ajoittain jopa Black Sabbathmaisia sävyjä. Flynn on tavaramerkkinsä mukaisesti täynnä vihaa ja erityisesti albumin alkupuolella miehen kuuluisa sanamiekka heiluu tylympänä kuin koskaan. Kolme ensimmäistä raitaa ovat suoraa tykitystä, kunnes melodisempi ote valtaa enemmän tilaa single ”Days Turn Blue To Grayn” sävelmistä eteenpäin.
Flynn tuotti itse levyn luottomies Colin Richardsonin vastatessa miksauksesta. Ajoittain perfektionismiin pyrkinyt yhtye on kompuroinut viimeistelyvaiheessa, mutta nyt lopputulos soi kylmästi sekä raskaasti. Kitarat eivät vingu kaiken alleen hukuttaen, vaan riffeissä on selkeyttä ja tarttumapintaa. Lisäksi genren aliarvostetuimpiin tekijöihin kuuluneen rumpali Dave McClainin soittoa on aina ilo kuulla. Machine Head hävisi raskaasti menettäessään soittajan vuonna 2018, mutta Sacred Reich on toki tästä kiittänyt.
”Through The Ashes Of Empires” sai aikanaan suitsutusta kriitikoilta ja myyntiluvut olivat Euroopassa selvästi edeltäneitä pitkäsoittoja paremmat. Tämä johti aiemman levy-yhtiö Roadrunnerin tarjoamaan Machine Headille uutta sopimusta, ja albumi ilmestyi lopulta bonusraidalla varustettuna Amerikassa huhtikuussa 2004. Sessiot ja seurannut kiertue dokumentoitiin ”Elegies”-DVD:lle ja bändin uran suurin mestariteos ”The Blackening” odotti jo kulman takana.
8+/10
Ville Krannila
1.Imperium
2.Bite The Bullet
3.Left Unfinished
4.Elegy
5.In The Presence Of My Enemies
6.Days Turn Blue To Gray
7.Vim
8.All Falls Down
9.Wipe The Tears
10.Descend The Shades Of Night
Tiedote 6.10.2025
Vihdistä kotoisin oleva Enragement on vajaan 20 vuoden aikana ehtinyt julkaista useita levyjä, joista uusin "Extinguish All Existence" on juuri ilmestynyt death metaliin...
