[three_fourth]Kuusamolainen Violent Hammer on kulkenut jo useamman vuoden yhteistä tummanpuhuvaa polkuansa. Yhtyeen kolmas demo julkaistiin tammikuussa 2014, joka pitää sisällään 6 kappaletta. Alkuperäisistä jäsenistä mukana on vain Kalle Salmivaara (Rummut, ent. basso) sekä Lasse Limma (kitara).
Musiikillisesti liikutaan siellä primitiivisen death- ja black metallin välimaastossa, tähän kun vielä lisätään grindcore ja thrash-metallin vaikutteet niin väkivaltainen vasara on valmis iskemään sinulta tajun kankaalle. Ensimmäisenä Violent Hammer toi minulle mieleen Impaled Nazarenen nopeuden ja raakuuden, Napalm Deathin kaaoksen ja Ondskaptin psykodeelisen kauneuden. Violent Hammerin musiikissa on kumminkin omalaatuinen leima, mikä erottaa yhtyeen esikuvistaan.
Mitään helppoa tavaraa Violent Hammer ei tarjoile, vaan demo vaatii kuuntelua ja tietynlaisen mielentilan. Täytyy sanoa, että harvoin tämän tyylinen musiikki kolahtaa ensimmäisillä kerroilla, mutta nyt kolahti. Sahaavat sirkkelimäiset kitarat, äärimmäisen nopea basso ja Salmivaaran takuuvarma nopea ja voimakas soitto rumpujen takana tekivät säväyksen. Lopullisen ihastuksen teki Joonas Niemeläisen vokaalit, jonka sairas epätoivon partaalla oleva ärjyntä on jotain käsittämättömän hienoa. Biisit ovat pääsääntöisesti tiukkaa paahtoa, jossa kuulijalle ei anneta lepotaukoja. Soolot kumartelevat thrashin suuntaa olevan hiukan irrallisia mutta omalla tavallaan toimivia.
Kuuden biisin demosta ehkä parhaiten esille nousee kappale ”Black Death”, jossa tempon vaihtelut tuovat kappaleeseen sitä syvyyttä ja tarttumapintaa, mitä tämän tyylinen pieksentä tarvitsee. Biisien pituudet ovat 2-3 minuutin välillä. Demon viimeisin kappale ”Life After Nuclear Genociden” sairas tunnelma, jossa yhdistyy 80–90 luvun vaihteen salamyhkäisyys ja raakuus on myös loistavaa kuunneltavaa. Demon biisit ovat kumminkin hyvin tasalaatuisia ja eroavaisuuksia saa oikeasti etsiä.
Demo on nauhoitettu yhtyeen treenikämpillä ja soundit ovat sen suhteen varmasti parhaimmat mitä irti saa. Kuusamossa on lyhyt ja valoisa kesä, mutta pitkä ja pimeä talvi. Musiikista aistii pimeän aikakauden tuskan ja ahdingon. Seuraavalla Kuusamon matkalla on päästävä Violent Hammerin treenikämpille todistamaan livenä tätä mielenterveyttä ravistelevaa taidetta. Jään mielenkiinnolla odottamaan yhtyeen debyyttia, koska studiolla soundeihin saadaan sitä purevuutta ja raskautta mitä jäin vähän kaipaamaan.
3½ / 5
Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
”Victims Of War”
”Extinction (Nuclear War)”
”Army Of The Damned”
”Craving For Flesh”
”Black Death”
”Life After Nuclear Genocide”[/one_fourth_last]
[three_fourth]Saksan metalliylpeys Rammstein julkaisi vuonna 2004 neljännen studioalbuminsa nimeltään Reise, Reise. Levyn nimi pohjautuu saksalaisten merimiesten käyttämään lausahdukseen, että ”matkaan, matkaan” ilmoittaen miehistölle, että lepo on ohi ja työt jatkuu. Edellinen studioalbumi Mutter (2001) oli menestys ja monien mielestä paras Rammsteinin julkaisema albumi. Yhtyeen jäsenten henkilökemiat alkoivat rakoilla, huhuja oli yhtyeen hajoamisesta sekä myös sisäisistä riidoista loputtomiin. Harva uskoi, että Rammstein pääsee lähellekään Mutterin kaltaista menestysteosta tai yleensäkään sitä, että uutta levyä saadaan vanhalla kokoonpanolla ulos. Noin kolme vuotta Mutterin jälkeen yhtye julkaisi Reise, Reisen, joka esittelee yhtyeen uusiutuneena metallikoneena.
Reise, Reisellä Rammsteinin tavaramerkiksi tulleet perusjunttaukseen pohjatuvat ”Ich Will” tai ”Du Hast” – tyyliset kappaleet loistavat poissaolollaan ja tilalle on tullut moniulotteisimpia kappaleita. Raskaat raudan hajuiset riffit ovat minimissä ja biisien sävellykset ovat laajempia sekä niihin selvästi haettu uusia tuulia. Rammstein haistatti pitkät fanien miellyttämiselle ja teki levystään omannäköisensä sekamelskan, joka hajotti fanikuntaa mutta toi myös uusia faneja tilalle.
Ehkä suurimman ihmetyksen aiheen levyllä aiheuttaa akustinen ”Los”, jota moni tuntuu ylistävän. Omasta mielestäni kappaleessa ei ole mitään hienoa tai sitten en vain ymmärrä Rammsteinin taiteellista suuntaa. Jos ”Los” laittaa epäilyksiä levyn ylle niin pasmat menevät varmasti sekaisin myös kappaleesta ”Amerika”, jonka pop-vetoinen kertosäe vetoaa radiokansaan ja kyllähän tämä soi kyllästymiseen asti eri medioissa. Tavallaan kappaleen hauska tunnelma ja tarttuva kertosäe koukuttavat, mutta ei se ole sitä Rammsteinin testosteronia nostattavaa ”heviä” mitä aikaisemmilla levyillä olemme saaneet. Heti ”Amerikan” jälkeen tuleekin äiti venäjälle kallistuva kappale ”Moskau”, joka erilaisuudestaan huolimatta nousee levyn parhaimmistoon. ”Moskau” on myös radioveroinen kappale, jossa ei ole rähiseviä kitaroita vaan mukana on haitaria ja naislaulaja Viktoria Fersch, joka laulaa venäjäksi kimakalla diskovetoisella äänellään. Linnemanin ja Ferschin äänet ovat niin eri maailmasta, että kontrasti on varsin mieleenpainuva.
Levyn yleistä teemaa parhaiten edustaa keskitempoinen nimibiisi ”Reise, Reise”, jonka tunnelma toimii etenkin live-tilanteessa erinomaisesti. Biisi on tarttuva ja pienen pieni sahausriffikin kuullaan. Sama meno jatkuu myös seuraavalla kappaleella ”Mein Teililla”, jonka sanoitukset liittyvät Saksassa tapahtuneeseen ihmissyöntitapaukseen. Biisinä ”Mein Teil” on kumminkin hyvä ja takuuvarma live-veto. ”Keine Lust” sekä ”Morgensterm” tarjoilevat sitten vähän menevämpää tykitystä. Levyn loppupuolella tuleva balladi ”Ohne Dich” sukeltelee syvissä vesissä tarjoten kumminkin Rammsteinin herkempää puolta ja nousee vaihtelevan materiaalin joukosta esiin hienoilla melodioillaan.
Voisi sanoa, että tästä levystä lähti Rammsteinin laskusuunta ja ns. uusi aikakausi. Bändin ja musiikin kehittymisessä ei ole mitään vikaa ja Rammsteininkin oli varmasti aika hakea uusia ideoita musiikkiinsa. Levyn parissa kaikesta huolimatta viihtyy ja se edustaa uuden aikakauden parhaimmistoa. Levyn tuotanto on huippuluokkaa ja soundit ovat hyvät sekä huolitellut. Ne tiukat kitarariffit vain loistavat poissaolollaan ja jotenkin niitä odottaessa levy tuntuu pettymykseltä. Aikojen saatossa Reise, Reise on kumminkin tarjonnut hyviäkin musiikkihetkiä ja kun levyä tarkastelee avoimin mielin, niin kyllä levystä saa jotain irti kun kunnolla puristaa.
7 ½ / 10
Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
1. Reise, Reise 4:11
2. Mein Teil 4:32
3. Dalai Lama 5:38
4. Keine Lust 3:42
5. Los 4:25
6. Amerika 3:46
7. Moskau 4:16
8. Morgenstern 3:59
9. Stein um Stein 3:56
10. Ohne dich 4:32
11. Amour 4:50[/one_fourth_last]
[three_fourth]Rautaneidon kuolema, vai uusi elämä?
Tuntuu uskomattomalta ajatella Iron Maidenin uraa. Vuodesta 1980 lähtien rautaneitsyt on hiljalleen noussut maailman suurimpien joukkoon. Vaikka välit ovatkin rakoilleet ja vastoinkäymisiä on uralla ollut, niin yhtye on aina noussut jaloilleen. Tästä paras esimerkki on Bruce Dickinsonin ja Adrian Smithin paluun siivittämä Brave New World (2000), joka sai Iron Maidenin 2000-luvun aikakauden suoraan nousuun. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi Dance Of Death, joka on yhtyeen 13s. studioalbumi. Levy otettiin ristiriitaisesti vastaan ja levyn kantta on aiheellisesti pidetty yhtyeen uran huonoimpana.
Singlebiisi ”Wildest Dreams” käynnistää levyn loppujen lopuksi aika tyypillisellä tavalla. Mitään erikoista ei lähdetä tarjoilemaan vaan pysytään turvallisilla vesillä. Biisi on tarttuva ja kertosäe on yllättävän hittivetoinen. Ei paras ”openeri”, mutta levyn linjaa hyvin mukaileva. Seuraava biisi ”Rainmaker” laittaa astetta paremmaksi ja nyt kuullaan jo Iron Maidenin tyypillisempää kitaratulitusta ja melodioita. Heti levyn alussa voidaan huomata, että soundimaailma on muuttunut ja on raikkaampi ja aavistuksen kevyempi kuin edellisellä levyllä Brave New Worldilla. Seitsemän minuuttinen ”No More Lies” biisinä kokeilee tavoitella eeppisempiä mittasuhteita jääden kumminkin sävellystyöltään Maidenille keskinkertaiseksi. Biisin mittaa olisi voitu nipistää pari minuuttia lyhemmäksi. Hienot kitaramelodiat eivät jätä kumminkaan faneja kylmäksi vaikka kertosäkeen pinnallisuus ja toisto voi joitakin ärsyttää.
Menneisyyteen matkustetaan sitten seuraavan biisin ”Montségurin” tahdissa. Biisin ensiriffi tuo väkisinkin mieleen Powerslavelta kappaleen ”Losfer Words”. Vaikka alku kuljettaisikin sinut 30 vuotta taaksepäin, niin biisi itsessään kiskaisee takaisin muutaman pysähdyksen jälkeen takaisin nykyhetkeen. Biisin raskaus ja hienot melodiat eivät petä ja biisi on selvästi mainettaan parempi. Nimibiisi ”Dance Of Death” edustaakin sitten yhtyettä parhaimmillaan. Hitaasti käynnistyvä biisi kasvaa kahdeksan minuutin keston aikana hienoihin mittasuhteisiin. Dickinsonin laulu ei ole samaa mitä joskus 80-luvulla, mutta yllättävän hyvin hän korkeista kohdista selviytyy. Tässä biisissä maidenille tyypillisiä kitarakuvioita sekä Harrisin kuuloelimiä kutitteleva basso pääsevät vauhtiin. Hieno biisi, jonka perusajatusta eivät hajota edes keskiajalta kumpuilevat folk-vivahteet. Seuraavat kappaleet ”Gates Of Tomorrow” sekä Nicko McBrainin pääosin säveltämä ”New Frontier” ovat levyn keskitasoa. Jälkimmäisessä kappaleessa tarjoillaan kylläkin hyvää riffittelyä vanhan ajan hengessä.
Levyn loppupuolelta ylitse nousee eeppinen sotakertomus ”Paschendale”, joka vie kuulijan ensimmäisen maailmansodan suureen Passchendaelen taisteluun. Biisin lähes yhdeksän minuutin mitasta voi päätellä, että mistään yksinkertaisesta kappaleesta ei ole kysymys. Biisin laajamittainen rakenne ja sovitukset tarjoavat hienoja musikaalisia elämyksiä. ”Face In The Sand” on osoittautunut vuosien aikana levyn yllättäjäksi. Alkuun biisi tuntui täydeltä filleriltä, mutta biisin erilainen tunnelma, tublabasarit sekä Dickinsonin eläytyminen kappaleeseen näyttävät, että yhtye pystyy pesemään kasvonsa vielä tässä vaiheessa uraa. ”The Age of Innocencen” yli kuuden minuutin pituus levyn loppupuolella tuntuu jo raskaalta. Vaikka biisissä on omat hetkensä, niin lopulta se ei lunasta täysin paikkaansa vaikka hyvää ja raskasta riffiä kuullaankin. ”Journeyman” tarjoilee tunnelmallista akustista kitarointia syntikoiden saattelemana varsin toimivasti. Vaikka kertosäe ei nousekaan muun biisin tasolle, niin levy päättyy hienojen melodioiden saattelemana ”Eyes Wide Shutin” kaltaisiin naamiojuhliin.
Dance Of Death ei ole läheskään Iron Maidenin paras levy, eikä yritä sitä ollakaan. Yhtye selvästi nauttii soittamisesta ja biisien taso kertoo, että 2000-luvun alun suosio ei ollut sattumaa. Pitää huomioida, että yhtyeen jäsenet ovat levyllä jo 50 vuoden nurkilla ja etenkin Dickinsonin äänirajat ovat tulleet vastaan. Mielestäni Dickinson selviää levystä hyvin, vaikka muutamissa biiseissä on tunne, että ihan koko sydän ei olekaan mukana. Levy kumminkin todistaa, että Dickinson oli tullut yhtyeeseen jäädäkseen. Sanoitukset ovat mielenkiintoisia ja niihin on selvästi panostettu. Kolmen kitaristin käyttö ei musiikillisesti ole perusteltua, mutta miksi pitäisi ollakaan? Gers on tuonut Maideniin oman panoksensa ja paikkansa ansainnut, vaikka ei tulekaan nousemaankaan Smithin tai Murrayn tasolle. Vaikka levyllä on hyviä kappaleita, niin yksikään ei nouse aivan sinne kärkikastiin tai edes Brave New Worldin parhaimpien biisien tasolle. Tuotannollisesti levy on siloteltu ja hyvin tuotettu. Koskettimia kuullaan levyllä vahvemmassa roolissa, mitkä joissakin kohdissa syövät kitarasoundeja. Tuottajana toimi edellislevyltä tuttu Kevin Shriley. Minulle Dance Of Death on raikas tuulahdus ja osittainen paluu vanhoihin hyviin aikoihin. Hyvä ja tasainen albumi, joka jostain syystä ärsyttää monia yhtyeen faneja.
8 / 10
Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
1. Wildest Dreams 3:52
2. Rainmaker 3:48
3. No More Lies 7:21
4. Montségur 5:50
5. Dance of Death 8:36
6. Gates of Tomorrow 5:12
7. New Frontier 5:04
8. Paschendale 8:28
9. Face in the Sand 6:31
10. Age of Innocence 6:10
11. Journeyman 7:06
[/one_fourth_last]
[three_fourth]Tom G. ”Warrior” Fisherin Triptykon julkaisi keväällä toisen albuminsa. Kevät ja tuleva kesä ei ollut oikea aika tutustua levyyn ja päätin jättää levyn ostamisen vasta syksyyn. Katsoin muutama viikko sitten Kaaoszinessa Warriorin haastattelun ja huomioni kiinnittyi hänen päällänsä olevaan Deathspell Omegan (suosikkiyhtyeitäni) t-paitaan. Tämä oli merkki siitä, että aika on kypsä. Pimenevät illat ja hiljaisuus ovat parasta aikaa näin massiivisen teoksen purkamiseen.
Celtic Frostin historiaa ei varmasti tarvitse käydä lävitse, mutta lyhyesti voidaan todeta, että Celtic Frostin viimeinen albumi Monotheist (2006) on kaikessa raskaudessaan loistava levy, joka yhtyeen hajotessa jätti valtavan aukon paikattavaksi. Warriorin luonnollinen jatkumo hänen depressiiviselle sekä tummanpuhuvalle taiteelleen oli Triptykon. Yhtyeen ensimmäinen albumi Eparistera Daimones (2010) oli erittäin raskasta kuunneltavaa, jossa ei juuri valonpilkahduksia ollut. Warrior kävi levyllä tunteitaan lävitse ja mistään rakkaudentunnustuksista ei ollut kysymys. Hänen vihansa entisiä bänditovereitaan kohtaan purkaantui levylle, joka jätti jokaiseen kappaleeseen merkkinsä. Nyt oli aika kääntää sivua ja kohdistaa Warriorin synkkä maailmankuva uudelle albumille.
Jos edellinen levy ei ollut helppo tapaus, niin uusi levy ei tee tässä poikkeusta. Musiikki aaltoilee tiukasta lyijynpainavasta riffittelystä aina doom-tyyliseen hidasteluun sekä avantgardemaiseen tunnelmointiin. Alkuun tämä hidastelu tuntui järkyttävältä pettymykseltä, mutta levyn avautuessa hypnoottinen tunnelma tempaisee mukaansa ja tarjoilee pimeäntäyteistä, mutta kaunista musiikkia. Levyn soundimaailma on erittäin raskas ja Warriorin laulu kulkee ärjymisestä aina pehmeään kuiskailuun, mikä elävöittää kappaleiden sanomaa. Ettei levyn laulupuoli jäisi vain Warriorin hartioille, niin levyllä kuullaan kauniita naisääniä basisti Venja Šlahjin sekä levyllä vierailevan Simone Vollenweiderin toimesta. Yhteen kitaristi V. Santuran ääntä kuullaan myös parissa kappaleessa.
Celtic Frostin perintö on levyllä läsnä ja levyn ensimmäinen kappale ”Tree of Suffocating Souls” tarjoilee erittäin raskasta ja menevää poljentaa Monotheistin runnovimpien kappaleiden vanavedessä. Edes kahdeksan minuutin mitta ei pysäytä eteenpäin vyöryvää järkälettä. Levyllä huomionarvossa on erittäin raskaat kitarasoundit. Kitarat ovat ”drop B”-vireessä ja etenkin näiden hitaampien biisien aikana riffit jyrisevät kuin ukkosmyrsky elävöittäen biisien äänimaailmaa. ”Altar of Deceit” on doomimaisen raskas biisi, jossa on epätoivoin ja surun täyttämä tunnelma, joka käsitellään Warriorin tunteikkaalla ja vihaisella laululla. Levyn alun jälkeen lisähappea tarjoilee ”Breathing”, joka on levyn avausbiisin ohella ainoa nopeampitempoisempi kappale. Biisi tuo mieleen vanhemmat Celtic Frost kappaleet ja riffit, mitkä ovat näyttäneet suuntaa niin monille yhtyeille. Levyllä on muutenkin kuultavissa Celtic Frostin vanhempien levyjen teemoja, etenkin Into The Pandemoniumin (1987) tuhkat miellyttävät vanhempia faneja.
”Aurorae” on kappale, jossa tummien pilvien takaa pilkottava aurinko ja valonsäteet herättävät pimeyden syleilyssä olleen luonnon eloon. Biisin tunnelma ja kauneus on jotain selittämätöntä. Levyn täyteläinen äänimaailma ja epätoivon tuska kulminoituvat kappaleeseen ”In The Sleep of Death”, jonka surumielinen kutsuva laulu sekä hienot melodiat kirjoittavat metallihistoriaa uusiksi. Tom G. Warriorin julma ja ahdistava lapsuus on jättänyt aina jälkensä hänen luomistyöhön, mutta mielestäni tällä levylle se tulee parhaiten esille. Tämä on asia mikä on pakko tuoda esiin lukijoille, jotka eivät tunne hänen tarinaansa. Warriorin lapsuus oli traumatisoiva. Hän ei nähnyt isäänsä juuri koskaan ja äitinsä kärsi vakavista mielenterveysongelmista. Warrior vietti paljon aikaa yksin kodissaan jossa oli kymmeniä kissoja, joita hänen äitinsä oli sinne hankkinut. Koti oli kelvoton lapsen normaalille kehitykselle ja Warrior kulkeutui mielissään kohti pimeämpiä portteja. Musiikki oli hänen pelastuksensa ja vielä 51. vuotiaana hän elää vain musiikille. Musiikki on kanava jota pitkin hän hengittää ja purkaa tuntojaan. Tämä asian sisäistäminen helpottaa lähestymistään hänen musiikkiinsa. ”Black Snow” jatkaa levyn vahvaa linjaa jonka yli 12 minuuttinen kesto kasvattaa kappaleen eeppisiin mittoihin. Levyn päättää kappale ”Waiting” joka voisi hyvin kuvastaa pitkän pimeyden jakson jälkeen löytyvää valoa ja pelastusta. Venja Šlahjin kaunis ääni ja Tom G. Warriorin puheenomainen laulu tuo hienoa kontrastia levyn loppuun.
Triptykon on tehnyt erittäin hienon albumin, joka tulee nousemaan vuosien aikana vielä suurempaan arvoon. Warrior on perfektionisti, joka on todennut tuoreissa haastatteluissa, että ei ole täysin tyytyväinen levyn lopputulokseen. Hänen mielestään kitarasoundi eivätkä rummut ole aivan sitä mitä hän halusi. Warrior totesi myös, että edellinen levy oli parempi kuin tämä uusi. Nämä ovat sanoja mitä ei yleensä muusikoilta kuule ainakaan heti levyn ilmestymisen jälkeen. Tämä kuvastaa paremminkin Tom G. Warriorin luonnetta ja tapaa käydä asioita lävitse. Olen itse eri linjoilla ja uusin levy on parempi kokonaisuus kuin debyytti Eparistera Daimones. Albumi on loppuun asti hiottu timantti, jonka jokainen sävel ansaitsee paikkansa. Kappalemateriaali on niin yhtenäinen ja vahva, että en löydä levystä mitään moitittavaa. Vaikka alkuun levy voi tuntua tylsältä ja taiteelliselta, niin sille kannattaa antaa aikaa. Levyn kansitaiteesta vastasi tunnetusti H.R Giger, joka menehtyi vähän levyn ilmestymisen jälkeen. Melana Chasmata on vuoden 2014 metallijulkaisuja, älä ohita tätä.
9½ / 10
Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
01. Tree Of Suffocating Souls
02. Boleskine House
03. Altar Of Deceit
04. Breathing
05. Aurorae
06. Demon Pact
07. In The Sleep Of Death
08. Black Snow
09. Waiting[/one_fourth_last]
[three_fourth]Imatralainen thrash-pumppu Antabus on julkaissut toisen demonsa bändin vuonna 2012 tapahtuneen perustamisensa jälkeen.
Bändi on tuottanut ja äänittänyt kokonaan itse tämän neljän kappaleen nauhan ja kuuluttaa sillä paluuta perusasioihin. Tarjolla on siis vanhan koulukunnan thrashia ilman turhia tehokeinoja. Vaikutteikseen yhtye mainitsee mm. Anthraxin, Testamentin ja Stonen. Nämä esikuvat ovat kuultavissa, mutta samalla Antabuksen ote on vielä asteen perinteisempi. Bändin tartuntapinta thrashiin on moniulotteinen ehkä tuoden mieleen myös lajin pioneerin Dark Angelin.
Haastetta Antabuksella riittää, sillä kilpailu tällä hevin saralla on kovaa ja vaarana on ylitarjontaan hukkuminen. Massasta erottuakseen on siis tehtävä reilusti töitä. Ahkera treenaus näkyykin selvästi bändin sovituksissa ja soitannassa. Nopeat ja hitaammat kohdat seuraavat biiseissä toistaan, ja mukana on yllättävän ovelia sovituksellisia ratkaisuja. Perinteet kuuluvat, mutta myös omaa haasteellisempaa lähestymistapaa haetaan. Kappaleissa on huumoria ja myös vakavampaa näkökulmaa sopivassa suhteessa. Päätöskappale ”Victory Will Come From God” on hyvä esimerkki pikkuhiljaa löytyvästä omasta tyylisuunnasta.
Soundit demolla ovat erittäin hyvät. Toki priimaluokan studiossa tämän kaltaisen musiikin kaipaamaa raskautta ja dynaamisuutta saataisiin enemmän mukaan. Lauluosastolla on kehitytty ensimmäisestä demosta ja voimaa vokaaleihin kannattaa kaivaa vielä lisää.
Toivotaan, että bändi jatkaa taisteluaan ja kehittyy vielä entisestään löytämään sen oman juttunsa, joka ehdottomasti thrash metallin eturiviin päästäkseen tarvitaan. Suuntaviivat ovat oikeat.
3/5
Ville Krannila
[/three_fourth] [one_fourth_last]
1.My Last Antabus
2.Words In A Row
3.Antabus For All
4.Victory Will Come From God[/one_fourth_last]
[three_fourth]Anthrax vuosimallia 1985. Joe Belladonna esiintyy tällä levyllä ensi kertaa. Dan Lilker erosi myös yhtyeestä ja hänen tilalleen tuli bassonvarteen Frank Bello. Monien mielestä ainoa oikea Anthraxin kokoonpano ensi kertaa koossa ja tuloksena oli Spreading The Disease, jota pidetään yhtenä thrash metallin klassikkona. Levyn kansi on ajalleen omistautunut ja tyylikäs.
Levy käynnistyy kappaleella ”A.I.R” , joka on lyhenne sanoista Adolescence in Red. Heti ensiriffit ja Charlie Benanten rummut tempaisevat mukaansa. Ehkä tänään ne eivät kuulosta niin rankalta kuin olivat vuonna 1985, mutta ei kieltämistä että biisin alku ei olisi thrashia parhaimmillaan. Biisin tiukat riffit ja Belladonnan loistava laulu pysäyttävät kellon vasta vajaan kuuden minuutin kohdalla, mutta biisi ei tunnu yhtään liian pitkältä. Erinomainen aloitus ja ehdottomasti levyn paras biisi. Kun pääsin kehumaan Belladonnaa niin seuraavassa ”Lone Justicessa” sitten vedetäänkin riman ali niin, että paikoin tekee pahaa. Korkeat kohdat eivät vain istu kappaleeseen. Biisissä on Belladonnan ylivetämisestä huolimatta ihan hyvä tunnelma ja melodinen kappale ansaitsee paikkansa levyllä. Levyn vahvat otteet jatkuvat ”Madhousen” sekä ”S.S.C./ Stand and Fallen” johdolla. Biiseissä on esillä positiivinen lataus, vaikka se ei vielä yhtä selvästi ole esillä kuin myöhemmillä levytyksillä.
Vaikka yhtye oli varsin kokematon ja nuori niin kyllä kovia riffejä saivat levylle aikaan. Riffijyrä ”The Enemy” albumin keskivaiheilla on levyn raskaimpia vetoja, jossa Frank Bellon bassokin pääsee kunnolla oikeuksiinsa. ”Aftershock” sekä ”Armed And Dangerous” ovat molemmat takuuvarmoja thrash vetoja, vaikka eivät levyn kärkikastiin nousekaan. ”Medusa” potkaiseekin sitten maihareilla naamaan ja kovaa. Biisin yksinkertaiset mutta tarttuvat riffit saavat sormet hakemaan ilmakitaraa. Belladonnan laulusuorituskin napsahtaa kohdalleen. Levyn viimeinen biisi on nopea ”Gung-Ho”. Biisi vyöryy eteenpäin vailla päämäärää jääden levyn heimommaksi esitykseksi.
Onko levy sitten niin hyvä kuin minä sitä pidetään? On ja ei. Levyllä on thrash-klassikkoja sekä myös Anthraxin parhaimpia kappaleita (A.I.R sekä Medusa), mutta myös sitä keskitasoa ja riman allekin putoava Gung-Ho. Mielestäni aika on rypistänyt levyn tehokkuudesta palasen pois. Levyn soundit ovat vähän purkkimaiset ja kitaroista puuttuu sitä voimaa, mitä esimerkiksi kilpailijoiden levyiltä löytyy samalta aikakaudella. Joe Balladonnan laulu jakaa mielipiteitä ja mielestäni hän onnistuu ihan hyvin, vaikka muutamien kappaleiden laulusuoritukset etsivät vielä paikkaansa. Yhtye oli vielä nuori ja tietty kokemattomuus vielä näkyy albumilla. Mutta kun huomioidaan, että levy tuli ulos vuonna 1985 niin ei ole kieltämistä, että levy ei ansaitsisi paikkaa yhtenä thrash klassikkona. Yhtyeen seuraava albumi Among The Living (1987) oli aavistuksen parempi, mutta ne lopulliset täysosumat jäivät loistamaan poissaolollaan.
8+ / 10
Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
1. A.I.R. 5:45
2. Lone Justice 4:36
3. Madhouse 4:19
4. S.S.C. / Stand or Fall 4:08
5. The Enemy 5:25
6. Aftershock 4:28
7. Armed and Dangerous 5:43
8. Medusa 4:44
9. Gung-Ho 4:34
[/one_fourth_last]
[three_fourth]Megadethin vuonna 1992 julkaisema Countdown To Exctinction oli suuri menestys fanien sekä myös kriitikoiden keskuudessa. Levy oli askel kohti kevyempää sekä kaupallisempaa suuntaa. Levyä onkin kutsuttu Megadethin ”mustaksi” albumiksi, eikä syyttä, koska yhtymäkohtia kilpailijansa mustaan levyyn on, vaikka molemmat kevyemmästä otteesta huolimatta ovat hyviä metalli albumeita. Edellinen albumi Rust in Peace oli täydellinen teknisen thrash metallin merkkiteos ja musiikiltaan parasta mihin Megadeth on urallaan pystynyt. Kokoonpano pysyi samana ja tällä levyllä sävellyskynä oli myös muiden jäsenien kuin Mustainen kädessä. Tuloksena kappalemateriaaliltaan monipuolinen mutta musiikillisesti yksinkertaisempi kuin Rust in Peace.
90-luvulla omassa nuoruudessa parin vuoden levyjen välinen aika tuntui pitkältä ja niin se oli tässäkin tapauksessa. Rust In Peacen jälkeen odotin kovasti Megadethin uutta julkaisua ja kyllä se kovassa soitossa olikin. Kyllä siihenkin aikaan puhuttiin kasvojen menetyksestä sekä sielun myymisestä kavereiden kesken, jos näitä kevyempiä levyjä piti aikaisempia parempina. Muistan hyvin kuinka Megadeth alkoi soimaan myös koulukavereiden Sony Walkmaneissa, vaikka he olivat heavy musiikkia aikaisemmin vieroksuneet.
Levy alkaa erittäin hyvällä ja tarttuvalla ”Skin O’ My Teethilla”, jossa on heti aistittavissa kevyempi ja kaupallisempi ote, joka kumminkin kulminoituu levyn toiseen kappaleeseen ”Symphony of Destructioniin”. Megadethin suurin hitti ”Symphony of Destruction” on parin soinnun riffijunttauksella ihan hyvä kappale, jonka yksinkertainen sovitus ja tarttuva kertosäe olivat hyvä esimerkki levittämään heavy metallin ilosanomaa. Biisi sai aikanaan paljon radiosoittoa ja MTV:llä musiikkivideo pyöri siihen tahtiin, että fanikunta kasvoi entisestään. Levyn alku on vahvaa osaamista ja kolmas biisi” Architecture of Aggression” edustaa levyn parhaimmistoa. Biisin riffit puraisevat kovaa vaikka keskitemmolla liikutaankin. Kertosäe on levyn parhaimpia ja biisin sooloissa on jotain haikua Rust In Peacen vyörytyssooloille. Seuraava biisi ” Foreclosure of a Dream” on hitaamman puoleinen tunnelmallinen sävellys, jonka kevyet temmon vaihtelut ja soolot pitävät kappaleen kasassa sortumatta siirappiosastolle. ”Sweating Bullets” on ensimmäinen selvästi heikompi esitys, jossa Mustainen vuoropuhelut ovat rasittavia ja musiikillisesti kappaleen anti jää vaisuksi.
Levyn keskivaiheilla ei juuri yllätyksiä koeta ja biisit etenevät levyn alun viitoittavalla tiellä. Vaikka yksittäisiä välähdyksiä saadaankin levyn loppupuolta voi pitää vähän tylsänä ja varmana ratkaisuna. Sitä ei käy kieltäminen, että bändillä ei olisi kunnianhimoa tällä levyllä. Soolot ja yleisestikin soitto on taitavaa ja tarkkaa, mutta yhdistettynä keskinkertaisiin sävellyksiin tuntuu, että kaikkea ei saada irti. Ja biisit kuten”Captive Honour” sekä ”Psychotron” ovat omaan makuun liian tasapaksuja yli neljän minuutin kestoillaan. Onneksi viimeinen kappale ”Ashes In Your Mouth” monimutkaisineen sovituksineen on levylle hieno päätös. Kappeleessa on sitä tuttua megadethmaista kitaroiden ilotulitusta, jossa Friedmann sekä Mustainen pääsevät näyttämään taitojansa. Biisi loppuu tyylikkäästi Nick Menzan rumpusooloon.
Levyn sanoitukset käsittelevät tuttuja aiheita kuten sodankäyntiä, politiikkaa sekä yleisiä ihmisten ongelmia. Soundillisesti levy on todella hyvä ja hiottu. Virheitä ei tuotannollisesti löydy ja kaikki soittimet ovat hyvin balanssissa keskenään. Voisi sanoa, että soundimaailma on ehkä liiankin siloteltu, joka korostaa levyn kevyempää ja kaupallisempaa otetta. Mustainen nariseva ääni on edellisestä levystä rauhoittunut ja kyllähän hän hyvin ääntään käyttää, vaikka itse olisin toivonut muutamaa vähän aggressiivisempaa kappaletta levylle. Kitaratyöskentely on Megadethille tunnusomaisen hyvää. Vaikka levy on yksinkertaisempi kuin aikaisemmat, niin kyllä siellä monimutkaisia kuvioita on ja soolotkin ovat loppuun asti mietittyjä, vaikka ei tavoitetakaan Rust In Peacen kaltaisia soolomyrskyjä. Mielestäni levy on vähän yliarvostettu ja kyllähän sen jotenkin ymmärtää. 90-luvulla nuoruutta eläneille nämä levyt olivat elämää tärkeämpi asioita, joihin liittyy paljon muistoja ja tunnetiloja. Pienestä kritiikistä huolimatta Megadethin Countdown To Exctinction ansaitsee paikkansa suurien julkaisujen joukossa.
8 ½ / 10
Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
1. Skin o’ My Teeth 3:15
2. Symphony of Destruction 4:06
3. Architecture of Aggression 3:39
4. Foreclosure of a Dream 4:22
5. Sweating Bullets 5:27
6. This Was My Life 3:43
7. Countdown to Extinction 4:19
8. High Speed Dirt 4:21
9. Psychotron 4:41
10. Captive Honour 4:14
11. Ashes in Your Mouth 6:14[/one_fourth_last]
[three_fourth]Karl Sandersin perustama Nile julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1998. Loistava debyytti Amongs The Catacombs Of Nephrenka raivasi hiekkamyrskyn lailla tilaa Nilelle death metallin kovimpien nimien joukosta. Nile on perustettu vuonna 1993 ja Karl Sanders kehitteli taitojaan sekä musiikkiaan rauhassa, kunnes katsoi olevansa valmis. Nilen ensimmäiset albumit ovat kaikki erittäin hyviä ja taidokkaita, joista oma suosikkini on tummansävyinen Black Seeds Of Vengeance.
Nilen musiikkia voi kuvata tekniseksi brutaaliksi death metalliksi. Vauhtia voi olla joillekin liikaakin, mutta kun musiikin koukerot avautuvat niin se on varmaa, että Nile albumeillaan täyttää levyhyllyäsi. Musiikissa on erittäin hienoja viitteitä Egyptin mytologiasta sekä itämaisesta musiikista.
Black Seed Of Vengeance alkaa itämaisella introlla, jonka jälkeen hiekkamyrsky puhaltaa kaikki allensa. Levyn nimibiisi pistää semmoisen vauhdin päälle teknisille tarkkuudella, että ei voi kuin ihmetellä miten nämä kaverit kaikesta selviytyy. Vielä kun kolme bändin jäsentä osallistuu lauluihin ja kaikilla erilainen laulutyyli, niin ulottuvuutta löytyy. Karl Sanderisin laulu on todella matalaa, joka luo omanlaisensa tunnelman kappaleisiin. Tällä levyllä pääkorisija Dallas Toler-Wade esiintyy ensikertaa ja hienosti sen tekeekin. Hän on erittäin taitava muusikko ja yhdenkin live-pätkän katsominen riittää todistamaan väitteeni aidoksi.
Levyllä on hienoja tunnelmallisia kappaleita, joissa Egyptiläisteemat siivittävät kuulijaa uppoutumaan entistä syvemmälle Nilen musiikkiin. Tästä hieno esimerkki kappaleessa ”The Black Flame” jonka alun hypnoottinen tunnelmointi saa kuuntelijan lähes unenomaiseen tilaan, kunnes biisi räjähtää ja iskee semmoisen riffimyrskyn ja brutaalin nopeuden, josta Nile parhaiten tunnetaan. Biisin lauluosuudet ovat erittäin hienoja, kun toinen lopettaa niin toinen jatkaa saaden hienoille matalille äänille eri kerroksia. Tunnelmointi pääsee ehkä parhaiten esille akustisessa ”Libation Unto The Shades Who Lurk In The Shadows Of The Temple Of Anhurissa”, joka on nauhoitettu suljetussa huoneessa, jossa äänenvaimennukset ovat minimoitu, seinät terästä ja mikit joka kulmassa. Tulos on ainutlaatuinen. ”Multitude Of Foes” on levyn parhaimpia biisejä vain kahden minuutin mitallaan. Biisin teknisyys ja nopeus yhdistettynä Dallas Toler-Waden unohtumattomilla karjahduksilla räjäyttää kivikasat säpäleiksi. Ei voi sanoa, että ”Mastubating The War of God” jäisi yhtään huonommaksi. Biisin murskaavat riffit, taitavat soolot sekä melodiat vetävät kyllä sanattomaksi. Levyllä rumpuja soittava Derek Roddy pitää kappaleet täydellisesti järjestyksessä tarkalla soittamisellaan.
Levy on täynnä loistavia kappaleita, joissa yhdistyy Nilen musiikillinen hienous. Levyllä on mittaa 43 minuuttia ja voin taata, ettei aika käy pitkäksi. Mitään taustamusiikkia tämä ei ole, vaan vaatii kuuntelijalta paljon. Levyä saa kuunnella lukuisia kertoja jos vielä silloinkaan biisit aukeavat. Tämä on kuitenkin Nilen levyistä ehkä helpoiten lähestyttävä. Levyn soundimaailma on aavistuksen tunkkainen kun vertaa Nilen myöhempiin albumeihin. Myöhemmillä levyillä teknisyys vietiin vieläkin pidemmälle. Bändin taito ja nopeus on todella ihailtavaa ja harmikseen, se ei ole ehkä saanut metallipiireissä täysin sitä kunniaa minkä ansaitsisi. Nile voi ajaa osan potentiaalisista faneista pois nopeudellaan ja kaaosmaisella musiikillaan, mutta kun antaa Nilen tehdä työnsä niin tuloksena on yksi hiotuimmista yhtyeistä mitä tiedät. Vertauskuvallisesti Nile on kuin Egyptin hienoimmat pyramidit, joiden rakentaminen ja viimeistely veivät kauan aikaa, mutta lopputulos on ainutlaatuinen.
9- / 10
Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
1. Invocation of the Gate of Aat-Ankh-es-en-Amenti 0:43
2. Black Seeds of Vengeance 3:35
3. Defiling the Gates of Ishtar 3:38
4. The Black Flame 3:21
5. Libation Unto the Shades Who Lurk in the Shadows of the Temple of Anhur 1:32
6. Masturbating the War God 5:41
7. Multitude of Foes 2:09
8. Chapter for Transforming Into a Snake 2:25
9. Nas Akhu Khan She En Asbiu 4:15
10. To Dream of Ur 9:07
11. The Nameless City of the Accursed 2:51
12. Khetti Satha Shemsu 3:32
[/one_fourth_last]
[three_fourth]Napalm Deathin kolmas levy Harmony Corruption julkaistiin vuonna 1990. Tämä on se levy kun Mark ”Barney” Greenway esiintyi ensikertaa Napalm Deathin riveissä. Musiikki oli myös saanut uusia tuulia ja vaikutteita etenkin death metallista. Levyä näkee kutsuttavan deathgrindcoreksi, joka varmasti kuvastaa musiikkia oikein. Tämä oli minulle ensimmäinen Napalmin levy ja ”Suffer The Children” ensimmäinen biisi minkä yhtyeeltä kuulin. Kaksi edellistä levyä olivat puhdasta grindcorea ja tämä albumi räjäytti viimeistään Napalm Deathin metallikansan tietoisuuteen.
Heti ensimmäisessä kappaleessa otetaan luulot pois ja Barneyn äänenavaus on kyllä klassinen. Tulee vieläkin muistiin ensimmäinen kuuntelukerta kun Vision Conquestin alkuintron jälkeen biisi lähtee raivotautisen lailla käyntiin. Vaikka levyn yleisilme on äärimmäisen nopea, niin levyllä on kyllä niitä raskaampia ja groovaavimpiakin kappaleita. Kappaleessa Circle of Hypocrisy liikutaan Obituaryn tyylisessä riffittelyssä. Biisissä yhdistyy Napalm Deathin grindcoremainen nopeus sekä death metallin raskaus ja groovaavat riffit. ”Unfit Earth” on myös levyn helmiä, jossa mukana kähisemässä itse pääpiru Glenn Benton sekä Obituaryn John Tardy.
Levy on todella tasainen eikä fillereitä ole eksynyt. ”Suffer the Children”, ”Mind Snare” sekä ”If the Truth Be Know” nousevat ”Unfit Earthin” ohella omiksi suosikeiksi. Levyllä löytyy tarpeeksi tilaa ja kappaleet eivät käy puuduttamaan vaikka alkuun biisit kuulostaisikin samanlaiselta mäiskeeltä. Unohtumattomia riffejä sekä Barneyn karjuntaa, nämä ovat ne ensimmäiset asiat mitkä tulee levystä esiin. Mutta kun levy alkaa avautumaan niin Mick Harrisin takominen patterin takana on murhaavan tehokasta. Rumpusoundi on todella voimakas muuten aavistuksen tunkkaisen kitarasoundin kanssa. Kitaristikaksikko Mitch Harris sekä Jesse Pintado (R.I.P 2006) saavat täydet pisteet työskentelystään. Basso on tyypilliseen tapaan vähän alla. Barney Greenway on yksi kovimmista karjujista ja itse tykkään hänen tyylistään kovasti.
Harmony Corruption on ehdoton alan klassikko ja yksi suurista tienraivaajista. Vaikka levy ei täydellinen olekaan niin levyn yleistunnelma on jollain tapaa niin aggressiivinen ja tuhoisa, että nostan tämän yhdeksi parhaimmiksi Napalm Deathin levyistä.
9- / 10
Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
1. Vision Conquest 2:41
2. If the Truth Be Known 4:11
3. Inner Incineration 2:56
4. Malicious Intent 3:26
5. Unfit Earth 5:02
6. Circle of Hypocrisy 3:15
7. The Chains That Bind Us 4:07
8. Mind Snare 3:41
9. Extremity Retained 2:01
10. Suffer the Children 4:20
11. Hiding Behind 5:12[/one_fourth_last]
[three_fourth] Mielestäni Iron Maidenin kulta-ajan voisi sanoa päättyneen vuonna 1988 julkaistuun Sevent Son of A Sevent Soniin. Tämän jälkeen ilmestynyt No Prayer For Dying (1990) oli aikamoinen tasonlasku. Albumi oli yhtyeen ensimmäinen uudella kitaristilla Janick Gersillä, joka korvasi poislähteneen Adrian Smithin. Seuraavalle albumille lähdettiin samalla kokoonpanolla ja nyt odotukset olivat heikohkon levyn jäljiltä erityisen korkealla. Iron Maiden oli kasvanut jo niin suureksi nimeksi, että yksi huono albumi ei tehnyt kuin pieniä naarmuja haarniskaan. Fear of the Dark julkaistiin keväällä 1992 ja nousi Suomessakin albumilistalla sijalle 4. Levyn kannessa Eddie on puussa kasvava hirviö. Kannen piirtäjä oli vaihtunut ja kansitaide oli omaan makuun vähän pettymys, mutta Iron Maiden halusi tuoda Eddieen muutoksia ja tehdä siitä uhkaavamman ja päästä pois sarjakuvamaisesta kansitaiteesta. Levy nauhoitettiin Steve Harrisin kotistudiolla ja tuottajana oli edellislevyiltä tuttu Martin Birch sekä Steve Harris.
Iron Maidenilla on tapana laittaa levyn ensimmäiseksi biisiksi nopeita ja tarttuvia kappaleita. Jälleen kerran siinä onnistuttiin ja ” Be Quick Or Be Dead” käynnistää levyn nopealla riffittelyllä ja tarttuvalla kertosäkeellä. Biisi ei ole ihan tyypillinen Iron Maidenille, mutta se erottuu hienosti levyltä pienen thrash-vaikutteen vuoksi. Toinen biisi ”From Here To Eternity” on sitten selvästi kevyempää kamaa pienillä blues- ja hard rock sävytteillä. Mielestäni kappaleen kertosäe on ärsyttävä, mutta biisi kokonaisuudessaan on ihan kohtuullinen ja maidenille tutut aspektit tulevat selvästi esille. Hyviä kitaramelodioita tarjoilee ”Afraid to Shoot Strangers” jonka hitaampi tunnelmointi on kerrassaan hienoa. Juuri tämän tyylisissä kappaleissa Iron Maiden on vahvimmillaan missä tuplakitarat ja -melodiat yhdistyvät Steve Harrisin loistavaan bassotyöskentelyyn. Ehdottomasti yksi levyn parhaimpia kappaleita, jossa on mukana temponvaihteluja ja eeppisempiä osioita.
Miksi sitten Fear of the Dark ei nouse Maidenin parhaimpien klassikkolevyjen rinnalle? Tämä johtuu pitkälle siitä, että levylle on eksynyt maidenin mittapuulla huonojakin kappaleita ja tästä esimerkkinä ”Chains Of Misery” jonka olisi voinut suoraan tiputtaa levyltä pois. Keskinkertaiset ”Fear Is The Key” sekä ”Childhood’s End” eivät tarjoa mitään erikoista, mutta sopivat jotenkin levyn ailahtelevaan tunnelmaan, tai ainakin tasapainoittaa sitä. ”Wasting Love” on slovari, joka jakaa fanien mielipiteitä. Biisi itsessään on ihan hyvä ja tunnelmallinen. Samaa ei voida sanoa kokeellisesta ”The Apparitionista” jossa Dickinsonin laulutyyli on kaikkea muuta kuin heavy metallia. Käsimättömän huono biisi, jota ei pelasta edes soolot. Samaa tasoa jatkaa myös ”Weekend Warrior” joka on lähes 6 minuuttinen musiikillinen painajainen. Iron Maiden on selvästi hakenut uusia tuulia ja esimerkki epäonnistumisista kulminoituu tähän kappaleeseen. Onneksi levyn loppupuolelle on saatu hyviäkin sävellyksiä ”Judas Be My Guiden” sekä ”Fear Of The Darkin” johdolla.
Levyn ongelmana on epätasainen materiaali sekä biisien venyttäminen. Jotenkin tuntuu, että levyyn ovat vaikuttaneet 90-luvun erilaiset musikaaliset suuntaukset, koska oikeastaan ensimmäistä kertaa Bruce Dickinsonin laulukin on paikoin aika hirveää kuultavaa. Tosin levyllä on muutamia todella hyviä biisejä, joiden arvoa ei voi väheksyä. Tiputtamalla levyltä huonot sävellykset pois levy olisi huomattavasti parempi kokonaisuus. Mielestä Iron Maiden ei ole enää tällä levyllä vahva vaan enemmänkin väsytetty leijona, joka viimeisillä voimillaan yrittää pitää pakettia kasassa. Yhtyeen soittaminen on kumminkin tyypillisesti laadukasta ja lähes virheetöntä. Levyyn on haettu synkempää tunnelmaa, joka karisee huonoimpien biisien aikana kuin syksyn viimeiset lehdet puista. Tähän levyyn loppui Iron Maidenin yksi aikakausi ja myös oma fanittaminen, joka heräsi uudelleen eloon oikeastaan vasta Dance of Death – levyn myötä. Elokuussa 1992 olin paikalla kun Iron Maiden konsertoi Helsingissä. Tummat pilvet peittivät taivaan ja myös koko perinteisen heavy metallin. Vähän tämän jälkeen Dickinson keskittyikin soolouransa ja erosi yhtyeestä.
7½ / 10
Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
1. Be Quick or Be Dead 3:24
2. From Here to Eternity 3:38
3. Afraid to Shoot Strangers 6:56
4. Fear Is the Key 5:35
5. Childhood’s End 4:40
6. Wasting Love 5:50
7. The Fugitive 4:54
8. Chains of Misery 3:37
9. The Apparition 3:54
10. Judas Be My Guide 3:08
11. Weekend Warrior 5:39
12. Fear of the Dark 7:18[/one_fourth_last]
Tiedote 18.6.2025
Skotlantilainen piraattimetalliyhtye Alestorm julkaisi tänään kolmannen singlen The Thunderfist Chronicles -albumiltaan. Levy julkaistaan tämän viikon perjantaina Napalm Recordsin kautta. Tänään musiikkivideon kera julkaistu The Storm -single vyöryttää...
