Marilyn Mansonin tähti oli vuoteen 2015 tultaessa laskussa. 1990-luvun ja 2000-luvun alun merkkijulkaisuiden jälkeen levyjen taso oli romahtanut, ja artisti ei ollut enää millään tavalla yhteiskunnan hermolla, ei sosiologisella eikä shookeeraavalla tasolla. Manson myönsi tämän myös itse, ja kertoi olevansa pettynyt kaikkiin vuoden 2000 ”Holy Wood (In The Valley Of The Shadow Of Death” -pitkäsoiton jälkeen julkaistuun materiaaliin.

Vuosikymmen sitten ilmestynyttä ”The Pale Emperor” -albumia nostettiin jo ennen kauppoihin saapumistaan jalustalle väkevänä paluuna ruotuun ja levyä verrattiin 1990-luvun mestariteokseen ”Mechanical Animals”. Jonkinlainen henkilökohtaisuus kiistatta tästä huokuu ja albumi on omistettu Mansonin äidille, joka kuoli Alzheimerin tautiin tuotannon aikana. LP:n nimi juontui aikanaan Jumalan kieltäneestä Rooman keisarista ja suurimmaksi osaksi itsestään laulava Manson veti linjoja tällä kertaa paholaisen kanssa sopimuksen tehneeseen Faustiin.

”Killing Strangers” avaa pelin hidastempoisesti, mutta Mansonin parhaiden levytysten tavoin se koukuttaa kuulijan hitaasti. Sen jälkeen luvassa on laadukas putki, kun yhtyeen korkeimpaan singlesijoitukseen listoilla noussut ”Deep Six” ja aivan kuin myöhempien aikojen Rolling Stonesia höyryissä säestävä ”Third Day On A Seven Day Binge” saadaan ilmoille. Sävellys tuntuu ajoittain lainaavaan jopa hävyttömästi Rollareiden vuoden 1997 hittiä ”Anybody Seen My Baby”.

Myös keskeiseksi esitykseksi ja pitkään nimikappaleeksi ehdolla ollut ”The Mephistopheles Of Los Angeles” on shokkirokkarin parhaan materiaalin rinnalla. Totuuden nimessä vertaukset ”Mechanical Animalsiin” voi unohtaa, sillä ainoastaan ”Deep Six” liikkuu tällä alueella.

Jim Morrison, psykedelian kuningas The Doorsin laulaja, kuuluu läpi useassa kohtaa laulussa ja sanoituksissa. Myös blues-genren, erityisesti Muddy Watersin musiikin, vaikutteet inspiroivat albumin tyyliä. Waters toimi esikuvana aikanaan mm. Rolling Stonesille, joten yhtymäkohdat tältä osin ovat selviä.

Mansonin ja uuden tulokkaan Tyler Batesin tuottama ”The Pale Emperor” erosi yhtyeen tavanomaisesta industrial rock -tyylistä suosien niukempaa, blues rock -henkistä soundia. Manson oli tavannut Batesin heidän yhteisen tv-sarjansa Californicationin kautta ja monitaituri kirjoitti ja esitti levyllä lähes kaiken musiikin Mansonin itsensä tyytyessä sanoittajan sekä vokalistin rooliin. Lisäksi The Dillinger Escape Planista tuttu Gil Sharon istui rumpujen takana, mutta osa lyömäsoittimista lienee ohjelmoitu. Pitkäaikainen basisti Twiggy Ramirez ei osallistunut albumin kirjoittamis- tai äänitystyöhön, sillä mies oli kiireinen omien projektiensa parissa.

Aiemmin mainittu Rolling Stones tulee mieleen useassa kohtaa ja vahvimmin lopun kolmessa melankolisessa, pääosin akustisissa kappaleissa, jotka uudelleen luotaavat aiemman albumin teemoja pelkistetysti. Blues ei välttämättä ole se musiikkilaji, jonka satunnainen kuuntelija ensimmäisenä Marilyn Mansoniin yhdistää, joten biisejä kuuntelee mielenkiinnolla.

Parhaiten levyllä loistaa Mansonin ääni, jolla nyt viimein on annettu soundissa valta-asema ja runsaasti tilaa. Monessa kohtaa aiemmin laulajan vokaalit ovat lähes hukkuneet taustalla aaltoilevaan teollisuusmetallisäksätykseen, ja miksauksissa on ollut parantamisen varaa. Bates on hyödyntänyt raskaalla kädellä ProToolsia, mutta jos tulos on näin hyvä, on vaikea kritisoida toteutusta. Koko albumin ajan Manson myös laulaa aiemmasta poikkeavissa sävellajeissa.

Päätöskappale ”Fall Of The House Of Death” saattaa olla jopa vokalistin uran paras esitys, jossa hän tuntuu todella elävän sanoman mukana äänialansa rajamailla. Mansonin sanoitukset ovat edelleen tarkkanäköisiä ja ajatuksia herättäviä, usein pohtien teemoja kuten eksistentiaalista epätoivoa ja henkilökohtaisia demoneja.

”The Pale Emperor” on rohkea yritys, ja kiistatta parasta Mansonia jopa 15 vuoteen. Tästä huolimatta se ampuu itseään jalkaan tietynlaisen linjattomuutensa vuoksi. Alun vahva hittisuora vaihtuu vähitellen tylsempään louhimiseen levyn puolivälissä ja lopun akustinen trilogia ei toimi kuten todennäköisesti on alun perin tarkoitettu. Jo kappalejärjestystä muuttamalla kokonaisuudesta olisi saanut toimivamman.

Albumi oli myös kaupallinen menestys, debytoiden sijalla kahdeksan Billboard 200 -listalla ja saavuttaen bändin korkeimmat avausviikon myyntiluvut sitten vuoden 2007 levyn ”Eat Me, Drink Me”. Se nousi myös Billboardin Hard Rock Albums -listan kärkeen.

”The Pale Emperor” on rohkea ja innovatiivinen lisä Marilyn Mansonin diskografiaan. Albumi osoittaa artistin halukkuutta kehittyä ja tutkia uusia tyylillisiä alueita. Mansonin aikaisempien albumien raskaampaa soundia kaipaavat se todennäköisesti jättää kylmäksi, ja eräänlainen laskelmoiva ote vie pohjaa 1990-luvun mestarin toivolta uudesta tulemisesta.

8-/10

Ville Krannila

1.Killing Strangers
2.Deep Six
3.Third Day Of A Seven Day Binge
4.The Mephistopheles Of Los Angeles
5.Warship My Wreck
6.Slave Only Dreams To Be King
7.The Devil Beneath My Feet
8.Birds Of Hell Awaiting
9.Cupid Carries A Gun
10.Odds Of Even
11.Day 3
12.Fated Faithful Fatal
13.Fall Of The House Of Death