Käsi ylös kuinka moni muistaa Uriah Heepin julkaisseen albumin nimeltä ”Equator” 40 vuotta sitten? 1970-luvulla hard rockin kärkinimiin kuulunut yhtye oli kyntänyt tuolloin syvissä vaikeuksissa lukuisten kokoonpanomuutosten saattelemana. Moni uskoi Heepin tarinan jo päättyneen vuosia aiemmin, ja ”Equator” ei ilmestyessään muuttanut näitä käsityksiä.
Kyseessä oli kolmas levy bändin neljännen laulajan Peter Goalbyn kanssa ja seurasi yhtyeen käytännössä hajoamiseen johtanutta uudelleen järjestelyä 1980-luvun alussa. Sitkeästi laivaa kurssissa pitänyt kitaristi Mick Box oli lopulta saanut edelliseltä vuosikymmeneltä saakka mukana olleet rumpali Lee Kerslaken sekä tälle albumille myös basisti Trevor Bolderin palaamaan ruotuun. Monessa yhteydessä vaikuttanut kosketinsoittaja John Sinclair täydensi kieltämättä lahjakkaan ja meriittejä omanneen miehityksen.
Lopuksi on nostettava esiin keulamies Goalby, joka oli aiemmin edellisellä vuosikymmenellä koelaulanut Uriah Heepiin pääsystä. Vokalisti omasi tunnistettavan ja melodisen äänen, joka tuntui istuvan aikakauden yleiseen kevyempään soundimaailman täydellisesti.
Yllättävän kovan menestyksen saaneen ”Abominogin” (1982) ja astetta kevyemmän ”Head Firstin” (1983) jatkoksi keväällä 1985 ilmestynyt ”Equator” otti vielä selvemmin askeleita pop-vaikutteisemman hard rockin alueelle. Etäisesti Foreignerin ja REO Speedwagonin musiikkia kopioinut tyyli ei ole ikääntynyt kauniisti, ja albumia vaivaavat lisäksi paperinohut tuotanto sekä selvästi keskeneräiset sävellykset.
Edellisillä kahdella levyllä Ken Hensleyn luovan panoksen poistumisen myötä Uriah Heep ei selvästi luottanut omaan osaamiseensa ja tämän vuoksi puolet materiaalista oli covereita. Toisaalta yhtye onnistui paikoitellen näissä hienosti ja teki kappaleista itsensä näköisiä. ”Equatorilla” coverit päätettiin unohtaa ja musiikki sävellettiin yhtyeen toimesta.
Valitettavasti tuntuu kuin bändi olisi käskytetty treenikämpältä puolivalmiiden demojen kanssa studioon ja biisien sovittaminen on jätetty siihen. Lisäksi levyä on taltioitu viidessä erillisessä sessiossa ja kolmessa eri studiossa, lopuksi miksaus on tehty kuukausia myöhemmin siellä missä nauhoitukset aloitettiin. Kokonaiskuvasta ei ole todennäköisesti kukaan pitänyt lukua.
Tahdinvaihdot kappaleiden säkeistöjen, kertosäkeiden sekä soolo-osuuksien välillä ovat epäonnistuneita ja nykiviä. Goalby tuntuu välillä laulavan nuotin tai kaksi muun yhtyeen edellä. Tämä on erityisen harmilista, sillä mies on lahjakas vokalisti, jolle olisi suonut paremman perustan tekemiselle. Laulaja päätyi poistumaan riveistä loppuunpalaneena vuoden 1985 lopussa.
”Angel” esittelee LP:n tarttuvimmat melodiat kertosäkeessä, mutta myös tässä sovitus on selvästi raakile. Armeliaasti levyn kesto jää 46 minuuttiin, joten kärsimysnäytelmää ei tämän pidempää tarvitsee todistaa. Kiistatta tässä on yhtyeen lähes 60 vuotta kestäneen uran heikoin kokonaisuus. ”Rockarama” -kappaleesta julkaistulla musiikkivideolla on sentään aikakaudelle tyypillinen komedia-arvo. Onneksi Uriah Heep ei tästä lannistunut ja edessä oli vielä hienoja vuosia ja julkaisuja tälle aliarvostetulle legendalle.
5½/10
Ville Krannila
1.Rockarama
2.Bad Blood
3.Lost One Love
4.Angel
5.Holding On
6.Party Time
7.Poor Little Rich Girl
8.Skool’s Burnin’
9.Heartache City
10.Night Of The Wolf
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}