Helsingin Kulttuuritalo on yksi vanhimpia kulttuurikeskuksia maamme pääkaupungissa ja aikanaan ”Kultsan” lavalla ovat keikkailleet sellaiset nimet kuin Led Zeppelin sekä Queen.
Sittemmin lavalle on kivunnut toinen toistaan raskaampia hard rock – ja metalliyhtyeitä, mukaan lukien AC/DC, Dio, Motörhead ja Iron Maiden.
2000-luvulle tultaessa Kulttuuritalo alkoi hieman menettää asemaansa raskaan musiikin konserttien pitopaikkana esimerkiksi Nosturin sekä sittemmin The Circuksen vetäessä bändejä enemmän puoleensa. Nyt kumpaakaan paikkaa ei enää ole Kultsan saadessa jälleen jalansijaa. Näin vasta nyt Kulttuuritalolla ensimmäisen oikean hevi-iltaman ja pidin näkemästäni ja kuulemastani.
Hyisen helmikuisen illan avasi ansiokkaasti Iron Maidenin tuotantoa versioima The Iron Maidens. Coverbändit jakavat runsaasti mielipiteitä puolesta sekä vastaan valtaosan mielipiteen ollessa yleensä se, että vain aito ja oikea on hyväksyttävä.
The Iron Maidens on onnistunut kunnianhimoisessa missiossaan erittäin hyvin, yhtyeellä ollessa esimerkiksi Facebookin puolella jopa enemmän seuraajia kuin illan pääesiintyjällä. Esiintyminen ei ollut turhan vakavaa ja täydellisen kopioinnin yrittämistä, vaan soiton ilo erottui edukseen sopiva pilke silmäkulmassa.
”The Trooper” pisti homman käyntiin maailman tunnistettavimpiin kuuluvalla riffillä. Laulaja Kirsten Rosenberg oli sonnustautunut punaiseen sotaunivormuun kuin Bruce Dickinson konsanaan heiluttaen vuorollaan sekä Union Jackia että Suomen lippua.
Keikan aikana kuultiin kappaleita, joita Iron Maiden ei hyvin suurella todennäköisyydellä enää tule soittamaan. ”Back In The Village” oli hyvä esimerkki tästä. ”Caught Somewhere In Time” oli oiva valinta settiin biisien edetessä julkaisujärjestyksessä.
Kiinnitin esiintymisen aikana eniten huomiota basisti Wanda Ortizin bassoon, sen soundiin sekä yleiseen habitukseen, joka oli kuin suora kopio Steve Harrisista.
Bassosta löytyi tuttuun tyyliin oikealta paikalta lontoolaisen jalkapalloseura West Hamin logo, ranteesta hikinauha sekä yltä shortsit. Lisäksi basson soundi oli saatu viritettyä, jos ei täysin, niin hyvin lähelle yksi yhteen tutun terävän ja voimakkaan Harrisin bassosoundin kanssa.
Soitetun setin tuorein sävellys, Iron Maidenin vuonna 2000 levyttämä samannimisen albumin nimikkobiisi ”Brave New World” koki käsittelyn vain kahdella kitaralla alkuperäisversion kolmesta poiketen.
Tämä ei häirinnyt teknisesti taitavaa soitantaa ja biisin livekäsittelyä oli ilo kuunnella. Kitaristien Courtney Coxin ja Nikki Stringfieldin soitto oli pitkälti alkuperäisiä versioita kunnioittavaa, samoin kuin kokeneen, Phantom Bluessa vaikuttaneen rumpali Linda McDonaldin.
Blaze Bayleyn aikakauden materiaalia ei kuultu ja loppukeikan ajan pitäydyttiin tutussa ja turvallisessa 1980-luvun tuotannossa pakollista ”Fear Of The Darkia” lukuun ottamatta. ”Genghis Khan”, ”Wasted Years” sekä ”Phantom Of The Opera” soitettiin hienolla intensiteetillä koko bändin työskentelyn ollessa vertaansa vailla. ”Wasted Yearsin” aikana lavalla nähtiin jopa vuoden 1986 aikainen näyttävä kyborgi-Eddie!
Viime vuonna pyöreät 40 vuotta täyttäneet vastustamattomat ”Run To The Hills” sekä ”The Number Of The Beast” saattoivat keikan loppuun jo illan toisen Eddien pyörähtäessä lavalla.
The Iron Maidensin esiintymisestä on helppo nauttia ja kyseessä on oltava ainakin yksi parhaita, ellei paras Iron Maíden -coveryhtye. Kyseessä oli harvinaista herkkua kaikille suomalaisille, sillä esiintyminen oli ensimmäinen kotimaan kamaralla. Uskon, että moni muu toivoo The Iron Maidensia omalle klubikeikalle Suomeen myöhemmin.
Saksalainen Accept on maailman parhaita ja tehokkaimpia livebändejä, jonka kuusihenkinen koneisto jyrää vastustamattomalla voimalla eteenpäin. Alkuperäisjäsen Wolf Hoffmannin johtama teutonihevin ykkönen näytti kaapin paikan energisellä sekä äänimaailmaltaan vaikuttavalla setillä.
Accept tuli tunnetuksi Udo Dirkschneider laulajanaan, joka sittemmin erosi riveistä useaan otteeseen. Uudeksi vokalistiksi pestattiin yhdysvaltalainen TT Quick -yhtyeessä vaikuttanut Mark Tornillo vuonna 2009. Ensimmäinen Tornillon aikainen albumi ”Blood Of The Nations” julkaistiin vuonna 2010, jonka jälkeen Accept on kiertänyt maailmaa jälleen aktiivisesti.
”Blood Of The Nations” -comeback-albumi oli setissä edustettuna kolmen biisin verran teoksen ollessa Tornillon aikaisista uuden tulemisen albumikokonaisuuksista kaikkein terävin. Nyt kyseessä oli kuitenkin tuoreimpaa, jo vuonna 2021 julkaistua ”Too Mean To Die” -pitkäsoittoa promotoiva kiertue.
Tämä Helsingissä ja seuraavana päivänä myös Tampereella nähty ja kuultu esitys tuskin jätti ketään kylmäksi. Avausraita ”Zombie Apocalypse” kuultiin heti kärkeen ja näitä pitkiä omia esiintymisiä oli odotettu vesi kielellä viime kesän tunnin pituisten festarivetojen jälkeen. Sen verran komeasti yleisö otti Acceptin jälleen kerran vastaan.
”Symphony Of Pain” on hyvä esimerkki siitä, kuinka kitaristi Hoffmann saa mahdutettua sävellyksiinsä vaikutteita tyylikkäästä klassisesta musiikista. 1980-luvun moninaisesta tuotannosta yleisölle esiteltiin täydellisen ”Restless And Wild” -albumin (1982) nimikappale sekä vuotta myöhemmin julkaistu sävellys ”London Leatherboys”. Oli hienoa huomata, että Accept vaihtelee settilistaa, eikä tyydy soittamaan täysin samoja vetoja maasta ja kaupungista toiseen.
Raskasmetallia saatiin ”The Abyssin” muodossa kappaleen pääriffin ollessa törkeän raskas, mutta silti sopivan melodinen sekä uhmakas. Unohdetulta ysärituotannolta yleisön iloksi poimittiin rivakka ”Objection Overruled”, joka kuulopuheiden perusteella oli kaikessa harvinaisuudessaan parasta antia uuden albumin sinkkujulkaisu ”The Undertakerin” ohella.
Hoffmann kommentoi ”The Undertakeria”:
We wanted to approach the corona situation with a twist. Accept are the ”Metal Soldiers” – we march on and on. We are ”too mean to die”.
The track is a catchy mid-tempo number with an eerie build that seeps into your skull, accompanied by stirring vocals from Mark Tornillo. It’s sure to deliver some memorable live moments! It‘s one of the most notable and brilliant pieces on the album.
Tunnelmallinen ja erilainen sävellys soitettiin ensimmäistä kertaa Suomessa juuri tällä Kulttuuritalon keikalla. ”Overnight Sensation” ei sen sijaan oikein jaksanut innostaa kappaleen jäädessä selvästi parempien sävellysten jalkoihin.
Tornillo esitteli yleisölle hauskasti nimetyn ”Riff Orgy” -aikamatkan kultaiselle 1980-luvulle, kun reilun kymmenminuuttisen medleyn muodossa kuultiin otteita klassikoista ”Demon’s Night”, ”Starlight”, ”Losers and Winners” sekä ”Flash Rockin’ Man”.
Hyvä idea, mutta tämä olisi toiminut vielä paremmin vähän erilaisilla valinnoilla tai vaihtoehtoisesti soittamalla edellä mainitut kokonaan. Oli toki äärimmäisen hienoa, että Accept on ajatellut myös muita kuin kaikkein ilmeisimpiä hittejä.
Riffitulitus jatkui vielä saman aikakauden tykittelyllä, kun ”Breaker” kajahti ilmoille ilahduttaen vanhan liiton faneja lisää. Tuoreempaa tuotantoa edustanut ”Shadow Soldiers” on vakiinnuttanut paikkansa settilistassa oikeutetusti parhaana Tornillon ajan kappaleena.
Accept esiintyy sellaisella intensiteetillä, mistä monien yhtyeiden kannattaisi ottaa mallia. Kaikki osa-alueet ovat valioluokkaa, poseeraukset, yleisön huomioiminen ja soittamisen riemu, vaikka ryhmä operoi millintarkasti.
Jokaisella soittajalla on tarkasti määritelty oma paikka, vaikka kitaristi Philip Shouse välillä asteli Hoffmannin rinnalle irvistelemään. Grave Diggerissa 1990-luvulla uraa luonut Uwe Lulis täydensi hienot kitaraharmoniat ja säestykset esimerkillisellä tavalla.
Kolmen kitaran kokoonpano on suhteellisen harvinainen ja nopeasti mieleen tulevat Iron Maiden, Helloween, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus sekä Alice Cooper. Acceptin tuotantoon ja live-esityksiin jää koukkuun rumpali Christopher Williamsin sekä hiljattain toisen sooloalbumin julkaisseen basisti Martin Motnikin täydentäessä paketin.
”Restless And Wildilta” kuulimme vielä takuuvarman yleisönhuudattaja ”Princess Of The Dawnin” ja speed metal -genren isän ”Fast As A Sharkin”. Olisi myös vaikea kuvitella Accept-keikka ilman klassista ”Metal Heartia”. Soundi oli koko keikan ajan huipussaan ja harvoin kuulee livenä yhtä tasapainoista, mutta samalla voimakasta äänivallia.
”Teutonic Terror” sekä ”Pandemic” -kaksikko on ”Shadow Soldiersin” ohella juurtunut osaksi livenä soitettavaa kimaraa, mikä on hyvä asia. Accept ei tyydy soittamaan loppua kohden pelkkää kasarituotantoa, vaikka halutessaan näin voisi, ilman että kukaan kritisoisi. Erityisesti ”Teutonic Terror” oli todella sykähdyttävä julkaisun aikaan, eikä hohto ole paljoa haalistunut vuosien varrella. Myös 2000-luvulla syntynyttä tuotantoa on ilo kuunnella.
Encoren alkajaiksi hienolta ”Stalingrad: Brothers in Death” -albumilta poimittiin hieman yllättäen loistava ”Hung, Drawn And Quartered”. Yllätykset eivät jääneet tähän, sillä ”Balls To The Wall” ei lopettanut show’ta. Toki klassikko kuultiin, mutta ”I’m A Rebel” -rallattelu sai viimeisen varsinaisen kappaleen kunnian ennen klassista ”Bound To Fail” -outroa.
Eturivistä esiintymistä seuranneiden reaktiot olivat yhtä hymyä ja makeaa oli saatu mahan täydeltä. Accept hymyili takaisin ja Tornillo lupaili, että pian taas nähtäisiin uudemman kerran. Mikäli Accept on vielä näkemättä ja kokematta, suosittelen lämpimästi todistamaan yhtyeen livekunnon paikan päällä!
Raportti: Riku Juutilainen
Kuvat: Hannu Juutilainen ©Metalliluola
Perinteisen raskaan rockin ja melodisen metallin ystävä. Livekeikkojen ja (vinyyli)levymusiikin suurkuluttaja. Musiikin ohella vapaa-aikaan kuuluvat viskiharrastus ja frisbeegolf. Kamera on mukana keikalla kuin keikalla.
Intohimoinen livekeikoilla kävijä ja fyysisen musiikin raskaan sarjan keräilijä. Hifistä hullaantunut ja albumien teknisestä toteutuksesta kiinnostunut seikkailija, jonka sydän sykkii eniten Nightwishille, mutta tarkassa seurannassa on hard rockin ja perinteisen hevin monipuolinen maailma 70-luvun Black Sabbathista aina 2000-luvun sinfonisen metallin aaltoon asti kaikkine orkestereineen. Vapaa-ajalla ohjelmaan kuuluu frisbeegolf, jos radoille vain keikoilta ennättää.
