Hyvinkäällä on tänä vuonna kosolti raskasmetallista tapahtumaa. Kuukauden sisään tarjolla on kesäkuussa massiivinen, ensimmäistä kertaa Hyvinkäällä järjestettävä Rockfest sekä toukokuussa vietettiin synkkääkin synkempi Steelfest Open Air 2018.
Ajallisesti näinkin lähekkäin järjestettävät tapahtumat tuskin syövät toisiltaan yleisöä, sillä segmentit ovat kaukana toisistaan. Siinä missä Rockfest imee sisuksiinsa enimmäkseen keski-ikäisiä kasarikeijoja, niin Steelfest kerää Hyvinkään Vanhan Villatehtaan täyteen hardcore -tason mustan messun ystäviä. Niitä pelottavampia ilmestyksiä, joita katukuvassa ihmetellään ja hämmästellään.
Niitä, joista ei puhuta ääneen…
Hyvinkään kaupunki ei tunnetusti markkinoi Steelfestiä millään tavalla. Se on jostain syystä ohitettu, vaiettu ja jopa syrjitty vaikka tuokin merkittävää kansainvälistä näkyvyyttä, täyttää alueen majoituspaikat ja on osana luomassa positiivista kaupunki-ilmettä väestönkasvun heikon kehityksen kanssa painivalle kaupungille.
Järjestyksessään seitsemäs Steelfest on parantanut kuin teurassika juoksuaan vuosien varrella oli sitten kyse järjestelyistä tai tapahtuman yleisilmeestä. Kahdelle päivälle 25 bändiä, joista leijonanosa muualta kuin Suomesta kertoo festivaalin kansainvälisestä tasosta. Steelfestin yleisöstä miltei puolet oli saapunut Suomen rajojen ulkopuolelta ja olipa paikalle lentänyt koneellinen jenkkiläisiäkin nauttimaan toukokuisesta lämmöstä. Jostain syystä Steelfestiin on sattunut aurinkoiset säät miltei joka vuosi ja nyt keventynyt alkoholilakikin mahdollisti mitä mainioimmat puitteet synkkäilyyn. Häiriöitä ei (taaskaan) esiintynyt koko turnauksen aikana.
Viikonlopun setti tarjosi hyvän ja laadukkaan kattauksen äärimeteliä, joista etenkin allekirjoittaneelle hävyttömän vähälle kuuntelulle jäänyt Satanic Warmaster runttasi livevedollaan tiensä levysoittimeeni. Toinen suomalainen Archgoat ei jäänyt kauaksi tästä ja tylytti vahvalla kokemuksen rintaäänellä helvetin kovan keikan.
Onnistujien joukkoon lasketaan heittämällä myös Australian ylpeys ja veteraani Deströyer 666, uransa arkkuun nauloja hakkaava kotimainen Algazanth, kivestäkin kovempi Asagraum ja ukrainalainen Nokturnal Mortum kansallispukuineen. Jälkimmäinen veti vimmatun setin huolimatta hieman epävireisistä vokaaleista.
Framille on pakko nostaa Skotlannista nouseva tunnelmabläkkispumppu Saor. Oli mielenkiintoista nähdä miten kelttiläismelodioilla, viulistilla ja romanttisrunollisella viitekehyksellään runnova viisikko sulatti melomätöllään tiensä yhdeksi festivaalin parhaiksi esiintyjiksi. Toinen merkittävä esiintyjä oli ruotsalainen Necrophobic, joka toi hyvän kontrastin räjähtävällä lavaesiintymisellään verrattuna muihin eleettömämpiin performansseihin. Sisälavan seuraava esiintyjä Cult of Fire kaikessa loistavuudessaan tuntui kovin unettavalta aktilta Necrophobicin sotatantereen ja myllytyksen jäljiltä.
Steelfestin pääesiintyjinä olivat suurta nousukiitoa Black Metalin kuninkuusluokkaan tekevä Watain, Suomen oma ylpeys Moonsorrow, peikkoihme Mortiis ja Attila Csiharin luotsaama pitkän linjan Tormentor. Tämän vuoden isoimmat nimet olivat Mortiisia lukuunottamatta häikäisevän kovia ja lunastivat paikkansa pimenevässä illassa. Nämä ovat asioita, joista saa puhua ääneen.
Kuvat ja teksti: Pete Alander
Heavyn moniottelija, vapaa-ajattelija, satanistisuvakki ja humanisti. Metallin maku suussa on vahvasti black-painotteinen, vaikka Judas Priest on se suurin rakkaus. Suunnittelen ja ylläpidän Luolan nettisivua ja brändi-ilmettä. Kirjoitan artikkeleita, arvioita, uutisia ja haastatteluja sekä kuvaan keikat ja festarit. Odotan, että Martti Servo tekisi joskus metallialbumin.
