PERJANTAI 5.6
Historian toinen Radio City South Park-festivaali järjestettiin 5-6.6.15 Sauna open air-ajoilta tutussa paikassa Tampereen eteläpuistossa. Vuonna 2014 varsin myönteisen vastaanoton saanut festivaali oli hommannut esiintyjälistalleen mm. Def Leppardin, Helloweenin, Extremen ja Acceptin. Tähän kattaukseen oli vielä lisätty liuta tuttuja ja ei niin tuttuja suomalaisia bändejä, joten odotettavissa oli melkoisen mellevät kinkerit.
Retkikuntamme aloitti matkansa kohti Tamperetta Oulusta aikaisin aamulla ja hotelliin kirjautumisen ja pakollisen ruokatankkauksen jälkeen olikin aika suunnata kohti Festari-aluetta. Itse portilla rannekkeen vaihto sujui näppärästi, eikä alueelle ollut pahemmin jonoja. Turvatarkastuksen jälkeen suuntasimme päälavaa kohti, jossa oli jo käynnissä Stratovariuksen setti (missasimme siis mm. Masterplanin keikan). Stratot olivat varsin pirteässä iskussa. Uusi materiaali ei ole allekirjoittaneelle kovinkaan tuttua, joten omaa korvaa miellyttivät eniten vanhat tutut ”Black Diamond” ja ”Hunting High and Low”. Stratojen jälkeen suuntasimme kakkoslavaa kohti. Kakkoslavalla aloitti tässä vaiheessa omaa varttitunnin settiään festareiden juontajakaksikko, eli Tampereen viralliset hevarit Speedy ja Saku. Kakkoslava oli rakennettu toisen anniskelualueen yhteyteen, joka muutaman artistin kohdalla ei mielestäni toiminut kovin hyvin, koska alue kävi yksinkertaisesti pieneksi. Toisaalta nopeat syövät tunnetusti hitaat ja tällä kertaa toimittaja oli hidas. Lavalla Speedy oli taas kerran sairaan nopee ja varttitunnin vetoon mahtui klassikot ”Hän mies” ja ”Tuomiopäivä”.
Speedyn ja Sakun jälkeen kakkoslavan valtasi keväällä toisen levynsä Stars alligned julkaissut Oulu-Tampere-akselilla toimiva Stargazery. Suomessa liian pienelle huomiolle jäänyt 80-luvun metallin/hard rockin hengessä runttaava bändi oli hyvässä iskussa ja Michael Schenker Groupissa laulanut Jari Tiura laului todella vakuuttavasti.
Seuraavana oli päälavalla vuorossa Saksalainen Metallijyrä Accept. Allekirjoittanut näki bändin edellisen kerran viime syksynä Torniossa, jonka jälkeen kokoonpano oli kokenut muutoksia. Herman Frankin ja Stefan Schwartzmannin tilalle oli bändiin liittyt uusi kakkoskitaristi Uwe Lulis ja rumpali Christopher Williams. Oliko sitten syynä miehistönvaihdokset vai mikä, mutta bändi oli, mikäli mahdollista, vielä entistäkin tiukempi. Uudet miehet olivat mielestäni huomattavasti enemmän lavalla ”läsnä” kuin edeltäjänsä, mikä taas vastaavasti tuntui puskevan voimakolmikko Baltes-Hoffman-Tornillon melkoiseen iskuun. Accept toimi yksinkertaisesti kuin se kuuluisa junan vessa. Bändin settilista oli mukava sekoitus uutta ja vanhaa, joista allekirjoittaneelle iski parhaiten uusista ”Pandemic”, ”Stalingrad” ja avausralli ”Stampede”. Vanhat klassikot olivat täyttä murhaa. Parilta aiemmalta keikalta tuttujen vetojen lisäksi bändi yllätti ja runttasi kehiin ”Midnight Moverin”, mikä piiskasi perjantain yleisön ja myös toimittajan hymyilemään kilpaa taivaalta kirkkaasti paistaneen auringon kanssa.
Acceptin jälkeen kakkoslavan valtasi tauolta palannut Teräsbetoni. Keikalla juhlistettiin 10 vuotta täyttänyttä debyyttiä Metallitotuus. Lieneekö tässä syy, mutta kakkoslavan edusta tuntui taas melkoisen täydeltä, joten muutaman biisin jälkeen olikin pakko siirtyä pienelle levähdystauolle. Lyhyelläkin otannalla (5 biisiä) voi todeta, että Teräsbetoni oli varsin tiukassa iskussa ja Jarkko Ahola laului tunnetusti loistavasti.
Perjantain pääesintyjän paikan oli vallannut Bostonista kotoisin oleva Extreme, josta voikin sanoa, että harvoin olen kuullut yleisön suusta yhtä vaihtelevia arvioita minkään bändin keikasta. Osa tykkäsi kovasti, osa lähes vihasi. Suomessa viimeksi 23 vuotta sitten esiintyneen bändin odotettiin soittavan keikallaan menestyneimmän albuminsa Pornograffittin kokonaisuudessaan, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka bändi starttasikin settinsä kyseisen levyn avausrallilla ”Decadence Dancella”. Lil’ Jack Hornyn (joka kyllä kuultiin myöhemmin keikalla) sijaan bändi heittikin kehiin toisena biisinä viimeisimmältä studiolevyltään Saudades de Rock (2008) kipaleen ”Comfortably Numb” ja eka levyltä tutun ”Kid Egon”. Osa yleisöstä rokkasi tässä vaiheessa kympillä, osa tuntui poistuvan anniskelualueelle. Bändin meininki tuntui olevan selvästi liian kevyttä metalliyleisölle, mutta ainakaan minua tämä ei haitannut, sillä sen verran kovassa iskussa kitaristi Nuno Bettencourtin ja vokalisti Gary Cheronen vetämä pumppu oli. Bändin settilistaan oli valittu kappaleita orkesterin jokaiselta viideltä studiolevyltä, tosin albumilta Waiting for the punchline (1995) oli settiin päätynyt vain Bettencourtin akustinen instrumentaali ”Midnight Express”, jossa mies pääsikin osoittamaan sorminäppäryyttään. Keikan kohokohdiksi nousivat bändin tunnetuimmat kipaleet, eli balladi ”More than words”, jota yleisö laului sydämmensä pohjasta mukana, sekä varsinaisen keikan päättänyt ”Get the funk out. Keikan jälkeen Extreme tuntui kovasti otetulta yleisön meiningistä ja miehet kiittivätkin vuolaasti keikasta, kävivät kättelemässä eturivin ja lupasivat palata pian takaisin. Toivotaan parasta, sillä sen verran kovassa iskussa bändi oli.
Kokonaisuutena perjantaista voi todeta, että osa oli sitä mieltä, että Acceptin olisi pitänyt toimia pääesiintyjänä; toisaalta toinen tykkää äidistä toinen tyttärestä. Toimittajalle kelpasivat molemmat. Alueen järjestelyt toimivat mielestäni kohtuullisesti, vaikkakin ensi vuodeksi ehdottaisin kakkoslavan suurentamista ja siirtämistä pois anniskelualueen yhteydestä ulkoilmaan.
LAUANTAI 6.6.
Perjantaina festarikansa oli saanut nauttia kauniista ilmasta, mutta lauantaina tilanne olikin sitten toinen. Vettä tuli taivaalta melkoisesti. Tämä johtikin siihen, että varsinainen siirtymisemme festarialueelle jäi melko myöhään, minkä takia missasimme useamman mielenkiintoisen keikan. Vanhuus ja mukavuudenhalu eivät tule yksin…Heti alueelle tullessamme oli helppoa havaita se, että yleisöä oli alueella melkein tuplasti sen, mitä oli ollut perjantaina. Tämä aiheuttikin anniskelualueille, vessoihin ja lavan eteen melkoisia ruuhkia. Raskaamman rokin fanit ovat tunnetusti hyvin käyttäytyviä, joten sopu antoi sujuvasti sijaa, eikä allekirjoittaneen silmiin osunut yhtään järjestyshäiriötä. Ensimmäinen bändi, jonka keikalle ehdimme oli kakkoslavalla rokkaava Olli Hermannin vetämä Reckless Love. Bändin kasarirock ei ole muutamaa radiohittiä lukuunottamatta kovin tuttua, joten seurasimme meininkiä hieman kauempaa. Yleisö tuntui tykkäävän ja naislukijoille tiedoksi: Ollilla lähti tuttuun tapaan paita päältä.
Vesisateeseen sopiva jääkylmä olut kädessä aloimme valmistautumaan festareiden toisen legendaarisen Saksalaisen metallijyrän, eli Helloweenin keikkaan. Muutama päivä ennen keikkaa uuden levynsä My God given rightin julkaissut veteraanipumppu avasi pelin täsmäiskuilla, eli ”Eagle Fly Freellä” ja ”Dr. Steinilla”, mitä seurasikin uuden albumin nimikkoviisu, joka venyikin melkoiseksi yleisönhuudatukseksi. Kipaleesta voikin kuvitella jatkossa varmaa keikkahittiä vuosiksi eteenpäin. Helloweenin settiin oli päätynyt uudelta levyltä nimikkoraidan lisäksi ”Lost in America”, setin ollessa muuten varsin laaja otanta yhtyeen pitkältä uralta. Itse setti loppui tuttuun tapaan ”Future World” ja ”I Want Out” -klassikoihin. Yleisö tuntui tykkäävän ja poistui tyytyväisen näköisenä joko anniskelualueelle tai tarkistamaan illan toiseksi viimeisen bändin Eclipsen keikkaa. Allekirjoittaneelle Eclipsen keikka jäi varsin vähäiselle tsekkaamiselle, mutta kuulemani kommentit bändin keikasta olivat varsin positiivisia.
Syy miksi missasin Eclipsen oli se, että lopultakin toimittajalla oli mahdollisuus nähdä livenä se Henkilökohtaisesti rakkain bändi, eli festareiden pääesiintyjä Def Leppard. Tarkoitus oli siis päästä mahdollisimman lähelle lavaa. Tässä vaiheessa onkin syytä varoittaa: Nelikymppinen toimittaja taantui tällä keikalla 15-vuotiaan fanipojan tasolle. Mikäli inhoatte Leppardia skipatkaa huoleti seuraava osio.
Kello oli tasan 22.15, kun taustalakanat niille heijastettuine animaatioineen ja videopätkineen heräsivät henkiin ja PA-laitteista pärähti käyntiin introna toimiva The Who-klassikko ”Won’t Get Fooled Again”. Tämän jälkeen lavan valtasi aikoinaan Sheffieldistä, Englannista ponnistanut ja urallaan yli 100 miljoonaa levyä myynyt Def Leppard. ”Rock! Rock! (Till you drop)” starttasi melkoisen hittiputken yleisön pomppiessa mukana. Jatkoa seurasi: ”Animal”, ”Let it go”, ”Foolin’”, ”Armaggeddon it”. Bändi ei luvannut turhia, kun mainosti etukäteen soittavansa Euroopan kiertueella ns. Greatest hits-settiä. Tiukan aloituksen jälkeen oli luvassa illan ensimmäinen hidas, eli ”Love Bites”. Bändi soitto kulki upeasti ja tuttu stemmalaulanta oli taas kerran puhdasta hunajaa korville. Etukäteen bändin heikoimmaksi lenkiksi pelätty vokalisti Joe Elliott oli ainakin tällä keikalla allekirjoittaneen mielestä loistavassa iskussa Miehen ääni kesti hyvin ja mies lauloi tutut melodiat tarkasti ja hyvin. Elliottin karjaistessa sanat: ”Guitar! Drums!” oli selvää, että hittiputki saa jatkoa. ”Rocket” ja heti perään bändin läpimurtobiisi ”Bringing on the Heartbreak”. Loistavaa. Tämän jälkeen Elliott poistui lavalta hetkeksi ja valokeilaan nousivat kitaristit Phil Collen ja koko keikan ajan leveästi hymyillyt Vivian Campbell: vuorossa oli instrumentaali Switch 625.
Varsinaisen setin loppuun bändi oli säästänyt sen lopullisen hittiputken, eli ”Hysteria”, ”Let’s get Rocked” ja ”Pour Some Sugar on Me”. Yleisön vaatimuksesta Leppard palasi vielä lavalle ja päräytti kehiin kaksi klassikkoa: ”Rock of Ages” ja ”Photograph”. Kiitos Def Leppard. Yksi elämäni parhaista keikkakokemuksista. Photographia lainatakseni: ”Look what you’ve done to this rock & roll clown”.
South Park 2015 oli mielestäni varsin onnistunut kokonaisuus, sillä järjestelyt toimivat varsin hyvin. Ainahan voisi valittaa pienestä jonottamisesta tai vessoista, mutta ainakaan itse en törmännyt mihinkään kohtuuttomaan. Järjestäjät olivat asettaneet katsojatavoitteeksi 10000 festarivierasta, joka ainakin ensi tietojen mukaan ylitettiin, sillä arvioiden mukaan festareilla oli kahden päivän aikana noin 11500 kävijää. Hyvä näin, sillä Suomen festarikesässä on ehdottomasti tilausta kasarihenkeen luottavalle Rock-festarille.
Ilkka Järvenpää
Kuvat:Mia-Maria Kerovaara
Levylautasella soi raskaamman musiikin osalta lähinnä black metal, Volbeat sekä Metallica. Läheinen suhde myös 90-luvun death metaliin. Levyhyllyjä täyttävät myös itärannikon hip hop - albumit. Työstä ja musiikista jäävä vapaa-aika kuluu kuntosalilla, lätkäkaukalossa, fudiskentän reunalla sekä customoidulla harrikalla kruisaillessa. Harrastuksiin lukeutuvat myös elokuvat, tv-sarjat, vinyylit ja lukeminen. - Fire Walk With Me-
