Norjalaisen Satyriconin vaikutusta black metaliin ja sen kehitykseen on turha väheksyä. Uran alkupään levyt muokkasivat ja louhivat norjalaiseen peruskallioon paksut urat. Vaikka yhtyeen kehityskaari on 2000-luvulla liikkunut kevyempään ja rokkaavampaan suuntaan, niin Satyr ja Frost ovat saaneet musiikkinsa ansiosta yhä laajenevamman fanijakauman ympärilleen. Kun todellinen black metal – viitta on vuosia sitten jätetty kunniahautaan norjan vuorille on kaksikko uskaltanut hypätä todellisten visioidensa vietäväksi. Uusi albumi jatkaakin yhtyeen luonnollista kehityspolkua näyttäytyen monimuotoisempana ja kokeilevampana kuin vuonna 2013 julkaistu ”Satyricon”.
Kaksikko on antanut ymmärtää, että Satyricon tullut jollain tapaa tiensä päähän ja nyt edessä on kaiken uusi alku. Nämä ajatukset luovat mielikuvia jostain todellista suuremmasta. Musiikki ei kumminkaan valehtele, mikä osoittaakin Satyriconin menettäneen uudella pehmeällä linjauksellaan vaarallisuutensa, mihin yhtyeen menestyslevyt ovat vuosien aikana nojanneet. Uudella albumilla yhtyeelle tuttu kaavamaisuus on toistuvaa ja sävellykset tuntuvat kerroksistaan huolimatta ennalta-arvattavilta sekä turvallisen diplomaattisilta. Satyricon ei näytä myrkkyhampaitaan, vaan tyytyy lepäämään kotipesässään kietoutuneena haurastuneen munansa ympärillä.
Albumin kahdeksasta kappaleesta on hyvin vaikea nostaa yksittäisiä biisejä sen suuremmin esille. Kappaleet ovat tiiviitä kokonaisuuksia, jotka tekevät levyn kuuntelemisesta pidemmän päälle hiukan puuduttavan kokemuksen. Kunnon irtiottoja ei tarjoilla, vaikka levylle on tuotu mukaan kuorolauluja, viuluja sekä saksofonia. Nämä kerrokselliset lisäykset eivät sävellysten sanomaa horjuta, mutta eivät tuo sinne tarvitsemaansa lisäarvoa. Levyn aggressiivisimpiin vetoihin lukeutuva ”Dissonant” alkaa saksofonin pörinällä, minkä tarkoitus ei ole itselleni liki 20 kuuntelukerran jälkeen vieläkään auennut. Ennakkoon julkaistu nimibiisi ”Deep Calleth Upon Deep” edustaa levyn yksinkertaisempaa linjaa ollen myös levyn tarttuvimpia sävellyksiä. Avausbiisi ”Midnight Serpent” on myös kelpo veto, joka kumminkin menettää terävyyttään keskivaiheen kangistelun johdosta.
Tuotannollisesti jälki on miellyttävän pehmeää sekä luonnollisen kuuloista. Miksaus on tasapainossa ja etenkin Frostin perinteinen rumpusoundi ilmavine iskuineen sulautuu hienosti Satyrin hienostuneisiin kielisoittimiin. Satyr tyytyy vokaaleissaan liikkumaan turvallisella alueella, eikä tästä voi ainakaan häntä moittia. Toisinaan olisin kaivannut musiikillisten linjausten lisäksi myös äänenkäytössä repivämpiä osioita.
”Deep Calleth Upon Deep” ei tee paluuta juurille, eikä myöskään avaa uusia portteja pimeyteen. Satyricon junnaa hienostuneesti paikoillaan tarjoten eleganttia metallia, joka elää ja hengittää kuin sumuinen norjalainen vuoristoilma. Levyä voi suositella kuunneltavan pimenevissä illoissa konjakkilasi ja kuubalainen sikari seuranaan.
7 / 10
Juha Karvonen
Biisilista:
1. Midnight Serpent
2. Blood Cracks Open The Ground
3. To Your Brethren In The Dark
4. Deep Calleth Upon Deep
5. The Ghost Of Rome
6. Dissonant
7. Black Wings And Withering Gloom
8. Burial Rite
Levylautasella soi raskaamman musiikin osalta lähinnä black metal, Volbeat sekä Metallica. Läheinen suhde myös 90-luvun death metaliin. Levyhyllyjä täyttävät myös itärannikon hip hop - albumit. Työstä ja musiikista jäävä vapaa-aika kuluu kuntosalilla, lätkäkaukalossa, fudiskentän reunalla sekä customoidulla harrikalla kruisaillessa. Harrastuksiin lukeutuvat myös elokuvat, tv-sarjat, vinyylit ja lukeminen. - Fire Walk With Me-
 - levyarvio. Juha Karvonen, Metalliluola.){kind=link}